ellauri030.html on line 557: Ääliömpää filosofia kuin Schopenhauer saa hakea. Yllättävää kyllä kaikki tää huuhailu on tehnyt Schopenhauerista julkkisten ja taidepellejen mielifilosofin. Peukkuja on antaneet mm. Richard Wagner, Wilhelm Busch, Thomas Hardy, Friedrich Nietzsche, Henri Bergson, Thomas Mann, Bruno Frank, Hermann Hesse, Albert Einstein, Kurt Tucholsky, Samuel Beckett, Thomas Bernhard, Stanisław Lem, Leo Tolstoi, Arno Schmidt, August Macke, Jorge Luis Borges und Michel Houellebecq (jotkut näistä on kyllä ihan never heard). Tolstoin mielestä ne ketä ei tykkää Artusta on idiootteja. Suurin osa jengistähän onkin idiootteja. Niin ja Wittgenstein. Artturi on piisamirottain ruhtinas. Russell, toisen sortin tomppeli, inhos sitä. Tiez mitä? Nää on joka iikka jonkin sortin narsisteja! Ja pelkkiä kickelinheiluttajia! All-male panel. Omahyväisten otusten kerho.
ellauri040.html on line 358: Deleuzen filosofia on yhtä hölinää. Ero on samuutta tärkeämpää. Haha. Ihan sama, ei mitään eroa. Alun perin Deleuze omaksui eron käsitteen Bergsonilta (Bergsonismi, 1966), keltäpä muultakaan. Huuhaamies toiselta huuhaamieheltä. Todellisuus on leikkiä kahden, Anti-Oidipuksessa ”ruumis ilman elimiä” ja Mitä filosofia on? -teoksessa ”immanenssin taso” tai ”kaaosmos” (kaaosmoosi). Jo on jorinaa. Deleuze kuvasi filosofista tulkintamenetelmäänsä termillä enculage, tarkoittaen tapaansa hiipiä molo tanassa jonkun kirjoittajan peräpuoleen, "hedelmöittää" tämä takakautta ja tuottaa ruskeita jälkeläisiä, jotka ovat tunnistettavissa kirjoittajan omiksi mutta jotka ovat silti hirviömäisiä ja erilaisia. Dekonstruktiota siis, vai mitä Derrida?
ellauri042.html on line 586: Kun Ollin pakinoita lukee tarkemmin, niissä on antiempiirisiä hämäräjuttuja ja hämärämiehiä: Bergson, Kierkegaard, Wittgenstein, Jöötti, Tarmo Manni, tieteen tavoittamattomiin jäävää korkeampaa sieluelämää. Ja lähes viimeistä myöten homoja. Aiika epäilyttävää.
ellauri053.html on line 114: Henri Bergson lupasi tulla, angstaa pilakuvassa Worthin mekkoon ahtautunut salonginemäntä.
ellauri053.html on line 116: Henri Bergson, in full Henri-Louis Bergson, (born Oct. 18, 1859, Paris, France—died Jan. 4, 1941, Paris), French philosopher, the first to elaborate what came to be called a process philosophy, which rejected static values in favour of values of motion, change, and evolution. Voila: Henri Bergson's bold and sweeping conception of a panpsychic world charged with élan vital.
ellauri053.html on line 118: Bergson oli jutku. Huono matemaatikko josta tuli salonkien muotifilosofi. Peukutti biologiaa mekanismin sijasta. Sai kirjallisuuden noobelin 1927 vaikka ei pystynyt laahautumaan paikalle. Lipilaarit herrasväet ja jenkit tykkäsivät bergsonismeista:
ellauri053.html on line 123: Berkeley, Hume, Kant, Fichte, Hegel, James, Bergson all are united in one earnest attempt, the attempt to reinstate man with his high spiritual claims in a place of importance in the cosmic scheme.
ellauri053.html on line 127: Bertie Russell ällös Bergsonia:
ellauri053.html on line 129: One of the bad effects of an anti-intellectual philosophy, such as that of Bergson, is that it thrives upon the errors and confusions of the intellect. Hence it is led to prefer bad thinking to good, to declare every momentary difficulty insoluble, and to regard every foolish mistake as revealing the bankruptcy of intellect and the triumph of intuition.
ellauri053.html on line 133: Whiteheadia ja muita loogisia positivisteja päntättiin vielä 70-luvulla tieteenfilosofian tenttikirjoissa. Bergsonia ei tarvinnut lukea.
ellauri055.html on line 1137: Monismi ei kelvannut Vaakulle. Dualismia se olla pitää. Sillanpää tykkäs biologiasta ja monismista. Bergsoninkin persepää pani lusikkansa keitoxeen, Eino Kaila käärmeöljyn piirimyyjänä Suomessa 1910. Elämä ja aurinko 1916 sis. Eino Kailan syvähenkistä elämää juoneen päälleliimattuna. Iso Masa sanoi isoa Paulia puoskarixi. Ei tykännyt. Puoskari tulee sanasta bardskärare, parturi. Niillä oli verilautanen suoneniskijöiden ammattikuntamerkkinä.
ellauri055.html on line 1281: Hän oli kiinnostunut saksalaisesta ja ranskalaisesta filosofiasta, silloin etenkin aikansa ”muotifilosofista” Henri Bergsonista. Myöhemmin hän kuitenkin arvosteli tämän oppeja intuitiosta ja vitalismista. Toinen tomppeli, Maurisea paljon pahempi.
ellauri074.html on line 272: Cioran sai 1937 Ranskan Bukarestin-instituutista väitöskirja-apurahan Henri Bergsonin filosofian tutkimiseen ja lähti Pariisiin, mutta hän ei aikonutkaan kirjoittaa väitöskirjaa. Apurahaa jatkettiin lopulta vuoteen 1944 saakka, ja opiskelijakortin ansiosta Cioran pystyi syömään opiskelijaruokalassa 40-vuotiaaksi saakka. Hän palasi Romaniaan marraskuussa 1940 kolmeksi kuukaudeksi. Tämän jälkeen hän ei enää koskaan palannut Romaniaan.
ellauri074.html on line 291: Cioran osasi hyvin saksaa. Nuoruudessaan hän opiskeli erityisesti Kantia, Schopenhaueria ja varsinkin Nietzscheä. Hänestä tuli agnostikko, ja hän otti tunnuslauseekseen ”olemassaolon harmillisuuden”. Nuoruudessa Cioraniin vaikuttivat suuresti myös Georg Simmel, Philipp Mainländer, Martin Heidegger, Wilhelm Dilthey ja Søren Kierkegaard sekä Lev Šestov, jonka ansiosta usko elämään sattumanvaraisuuteen tuli keskeiseksi osaksi Cioranin ajattelua. Cioran lopputyö yliopistossa käsitteli Henri Bergsonia (myöhemmin hän kuitenkin hylkäsi Bergsonin ajattelun ja oli sitä mieltä, ettei tämä ollut ymmärtänyt elämän traagisuutta).
ellauri074.html on line 293: Cioran parka luki siis useita ääliöitä. Kant, Schopenhauer ja varsinkin Nietzsche on ääliöitä, puhumattakaan Martin Heideggeristä, Wilhelm Diltheystä ja kyttyräselkäisestä Tanskan pojasta. Sestofiltistä ei vielä ole mitään havaintoa. Bergson oli täys huijari ja paska.
ellauri077.html on line 338: Miguel de Unamuno y Jugo (29. syyskuuta 1864 Bilbao, Espanja – 31. joulukuuta 1936) oli espanjalainen esseisti, runoilija, romaani- ja näytelmäkirjailija sekä filosofi. Unamuno oli modernisti, joka häivytti eri tyylilajien välisiä eroja. Filosofina ja kirjailija hän edusti kristillistä eksistentialismia. Unamuno toimi muun muassa Salamancan yliopiston rehtorina. Hän ajoi maansa eurooppalaistumista mutta myöhemmin muutti tämän kannan jopa päinvastaiseksi. Hänen ajatteluunsa vaikuttivat Bergson, Kierkegaard ja William James.
ellauri112.html on line 31: Siinä oli meitä kulttuurikoneita, siinä oli Hande, Erkon Jussi, Eno Kala, vitaali muotifilosofi Bergson Henri">Bergson ja Renan Ernest. Hämärinä taustaheppuina Hyntti, Alpi ja Tuntti. Juopporemmistä jää uupumaan Matti Viikari ja Erno Pee.
ellauri112.html on line 57: Nykyajan sielutiede, sekä filosofinen että varsinaisesti tieteellinen, onkin sentähden--kuten pitkin rintamaa voi huomata-- usein sangen jyrkästikin varuillaan assosiatsio-psykologian liioitteluja vastaan. Niinpä voitanee esim. Henri Bergson'in filosofiaa osittain pitää jyrkkänä vastavaikutuksena sitä vastaan. Mitä sielukäsitteeseemme tulee, ovat hänen mielestään sekä 'ykseys' että 'moninaisuus' sellaisia »cadres de l'intélligence», ymmärryksen kaavoja, joihin elävä todellisuus vain väkivaltaisesti pakoittamalla saadaan soveltumaan, »konfektsiovaatteita» eikä suinkaan mitan mukaan tehtyjä (kts lähemmin Aika 1911 s. 433 seur.) Tällaisen »mitan mukaan tehdyn» sielukäsitteen on James koettanut tuoda esiin perustavassa »Sielutieteen periaatteissaan.» Loistavassa luvussaan »tajunnan virrasta» (the stream of thought) suosittelee hän tätä kuvaa karakterisoimaan sielunelämän yleistä luonnetta. Nykyisessä kirjallisuudessa se onkin yleisesti omaksuttu.
ellauri112.html on line 162: Lisää taantumuxen voimasanoja Eno Kalalta. Se oli aikoinaan aika vahva ääni oikealta, vaikkei ollut jutku kuten Henri Bergson ja Ben Zyskoviz. Sehän oli muun suomalaisen herrasväen vanavedessä enemmänkin saxanmielinen, ennenkuin 2. maailmansodan loppupuolella oma nenä ratkaisi, minnepäin tuuli oli kääntymässä. Size teki matkoja Yhdysvaltoihin tapaamaan mm. Karl Hempeliä ja Kurt Gödeliä. Karl ja Kurt oli huippunimiä filosofian laitoxella Oiskan loppuaikoina.
ellauri112.html on line 166: »NYKYINEN MATERIALISMI» Parisissa on eräs aikakauslehti viime vuosina järjestänyt paljon harrastettuja esitelmätilaisuuksia, joissa joukko eteviä ranskalaisia tiedemiehiä ja ajattelijoita on esittänyt mielipiteitään periaatteellisista elämän ja tieteen kysymyksistä. Näin on syntynyt esitelmäsarjoja, jotka myöhemmin on julkaistu erikoisina teoksina; viimeinen näistä on äskettäin ilmestynyt nimellä »Le matérialisme actuel» (Nykyinen materialismi). Joukko Ranskan ensimäisiä nimiä luetaan tämän kirjan kansilehdellä sen tekijöinä: tunnettu filosofi Henri Bergson, mainio matemaatikko, muutamia kuukausia sitten kuollut Henri Poincaré (kirjassa oleva esitelmä on eräs hänen viimeisistä lausunnoistaan), etevä ja miellyttävä, meilläkin tunnettu kansantaloustieteilijä Ch. Gide y.m.-- Tuntuu epäilemättä vähän oudolta kuulla puhuttavan »nykyisestä materialismista». Onhan meillä juuri näinä vuosina syytä viettää varsinaisen materialismin kaksikymmenvuotista kuolinpäivää. Vuonna 1895 julisti Wilhelm Ostwald tieteellisen materialismin voitetuksi kannaksi. Ja johan jo kolmekymmentä vuotta sitäkin ennen filosofi F.A. Lange suurisuuntaisen historiallisen ja arvostelevan esityksensä kautta osoitti materialismin löyhyyden maailmankatsomuksena. Ei siis tosiaan näytä olevan syytä enää ottaa esille kysymystä materialismista ja sen »kumoamisesta». Mutta sitä eivät kirjamme tekijät tarkoitakaan tehdä. Meillä on päinvastoin edullinen tilaisuus heidän esityksiensä perustuksella tarkastella, kuinka pitkälle olemme edenneet pois varsinaisesta materialismista. Kuten toivon käyvän selville, antaa tällainen tarkastelu sangen mielenkiintoisia tuloksia. Materialismin kulmakivenä on alusta alkaen ollut atomismi eli oppi siitä, että aine on kokoonpantu jakamattomista hiukkasista. Mutta kun nämä hiukkaset ovat niin suunnattoman pieniä, ettei niitä millään tieteen nykyisellä keinolla voida havaita, on niiden olemassaolo ainakin jossain määrin jäänyt »uskon asiaksi». Merkillistä on nyt, että atomien olemassaolo nykyään, viisikymmentä vuotta materialismin kukoistuskauden jälkeen, itse asiassa lienee varmempi kuin mitä se oli silloin. Loistavassa esitelmässään esittää näet Poincaré joukon uudempia ilmiöitä, jotka vallan odottamattomalla tavalla tulevat atomi-olettamuksen tueksi, ilmiöitä, joiden kautta tiedemiehellä on tilaisuus tavallaan nähdä atomit tai molekyylit itse, joten niiden olemassaolo on varma. Miksei siis nyt materialismi esiinny riemukulussa ottamaan takaisin menetettyjä alueita? Se johtuu siitä, että atomit, nuo havainnolliset, yksinkertaiset perusainekset, joista oli niin helppo kuvailla kaikki todellisuus kokoonpannuksi ja joiden ulkopuolelle, tyhjää avaruutta lukuunottamatta, ei pitänyt jäädä mitään, ovat tykkänään menettäneet filosofisen tenhovoimansa. Mitä hyödyttää puhua atomeista jonain lopullisina, kun jokainen niistä on itsessään oma maailmansa, joka voi hajota vielä suunnattoman paljon pienempiin tekijöihin? Ja mitenkä on sitten näiden laita? Ovatko sitten ne jotain johon voidaan turvata pelkäämättä, että taas luiskahdetaan joihinkin uusiin pikku äärettömyyksiin? On paras olla niihin luottamatta. Eräät jotka ovat ryhtyneet tutkimaan niiden massaa, ovat tulleet siihen johtopäätökseen, ettei sitä olekaan olemassa. »Ei ole enää ainetta, on pelkästään reikiä eetterissä; mutta kun nämä reiät eivät voi muuttaa paikkaa järkähyttämättä niitä ympäröivää eetteriä, tarvitaan voimaa niitä liikuttamaan, ja ne näyttävät olevan inertialla varustettuja, kun tämä inertia itse asiassa kuuluu eetterille.» Nämä luonnontieteen uudemmat--toistaiseksi kai jonkunverran hypoteetiset--äärimäiset tulokset ovat väkevästi mielenkiintoisia muussakin kuin puhtaasti tieteellisessä suhteessa. Jos näet kysymme, mikä on n.s. materialismin psykologinen ydin, se salattu lähde, josta se ammentaa voimansa, niin on luullakseni vastattava: materialismi tyydyttää erästä ymmärryksemme alkuperäistä, juurtunutta mielihalua, mielikuvituksemme taipumusta pitää »esineellistä» todellisuuden käsitystä jollakin tavoin itsestään selvänä. Koetan ilmaista tämän havainnollisemmin.
ellauri112.html on line 170: --Jos mielikuvituksessamme käymme läpi kaikki käsitykset todellisuuden rakenteesta, mitä mahdollisesti tunnemme, on helppo huomata, että eräällä niistä on aivan erikoinen viehätysvoima ymmärryksellemme, johtuen sen erinomaisesta ainakin näennäisestä selvyydestä. Se on se käsitys, että mikä on olemassa on tyhjä tila ja siinä olevat ja liikkuvat kappaleet. Uudemmista ajattelijoista on varsinkin Henri Bergson koettanut ottaa selvää siitä, mihinkä tämän »esineellisen» käsitystavan viehätysvoima perustuu. Hän on sitä mieltä, että sen perusta itse asiassa on käytännöllinen, biologinen. Niiden syitten joukossa, jotka ovat vaikuttaneet, että juuri ihminen on kohonnut maapallon herraksi, on epäilemättä yhtenä kaikkein tärkeimmistä se, että ihminen, älynsä avulla, on oppinut käyttämään kiinteitä kappaleita työkaluina ja aseina. Ihmisen nimi ei pitäisi olla homo sapiens vaan homo faber, s.o. seppä (sanan laajimmassa mielessä). Mutta tästäpä syystä onkin ymmärryksemme niin syvästi ja pääsemättömästi rakastunut kiinteisiin kappaleisiin, esineellisyyden aatteeseen. Syvä vaisto, syvempi kuin logiikka ja tosiseikat, ajaa meitä kaikkialla viemään läpi tämän aatteen, ja jos tälle taipumukselle annetaan täysin vapaat kädet, on tulos ennakolta määrätty, nim. materialismi. Kun kreikkalainen Demokritos paljon yli kaksituhatta vuotta sitten loi ensimäisen atomiopin suunnitelman, toimi hänen ajatuksensa tämän »esineellisyyden» vaiston ajamana: miten luonnolliselta tuntui kuvailla, että kaikki oleva on pienen-pienistä kiinteistä kappaleista kokoonpantu, samanlaisista kuin ne joita me joka päivä kivien ja puupalojen muodossa pitelemme käsissämme ja jotka ovat meille niin tuttuja ja selviä. Ja sama vaisto elää meissä vielä tänä päivänä. Mutta harvoin on tämä vaisto saanut sen pahempaa kolausta kuin yllämainittujen luonnontieteen uudempien tulosten kautta. Siinä suhteessa on noilla tuloksilla kerrassaan vallankumouksellinen luonne. Jos ne vakiintuvat ja jähmettyvät totuuksiksi, on materialismin aika ikipäiviksi mennyt. Eihän meillä ole minkäänlaista mahdollisuutta saada mielikuvitustamme tyydyttävää, havainnollista, »esineellistä» käsitystä sellaisista suureista kuin eetteri eli painoton aine, elektronit, joilla ei ole massaa j.n.e. Ne ovat puhtaita käsitteitä, merkkejä, symboleja. Jos yritämme tehdä niistä jotain havainnollisia todellisuudenkuvia, syntyy ristiriitasia sekasikiöitä, jotka todistavat pelkästään »esineellisen» älyntaipumuksemme kömpelyyttä. Mutta samalla todistaa tämä kuinka suunnattoman pitkälle luonnonilmiöiden tieteellinen analyysi itse asiassa on mennyt. Se todellisuus, jota luonnontiede näissä uudemmissa tuloksissaan käsittelee, ei enää ole varsinaisesti aineellinen; se on kaukana meidän esineellisten käsitystapojemme saavuttamattomissa, todellisuutta, jota ei silmä näe eikä käsi kosketa, mutta jonka matemaatiset suhteet on noihin merkeillä ja symboleilla ilmaistu. Muinaiset pythagoralaiset sanoivat, kuten Aristoteles kertoo, että lukujen aineksista on koko maailmankaikkeus kokoonpantu. Mielestäni voi uusi luonnontiede nähdä edelläkävijänsä, ei materialistisessa Demokritoksessa, vaan Pythagoraassa. Samanlaiseen epähavainnolliseen, puhtaasti käsitteelliseen todellisuuden käsitykseen kuin Pythagoraalla näyttää olleen, tuntuu myös uusi luonnontiede johtavan. Ajatus on kaikki, niin lopettaa Henri Poincaré, meidän aikamme luonnontutkijoista kaiketi edustavimpia, erään aikaisemman teoksensa.
ellauri112.html on line 175: Ajankohtaisia huomioita Bergsonista 1916 Eno Kalalta
ellauri112.html on line 177: Eno Kala oli kallellaan filosofihuijariin Bergsoniin päin ennenkuin tämä painui jenkkilään kultaa vuolemaan. Aika innostuneesti se mesoi siitä Aika-aikakauslehdessä kun 1. maailmansota oli maailmalla jo vauhdissa mutta Ryssän ja Suomen punikit vielä jotenkuten aisoissa. Huomaa kuinka Kalan filosofisissa pohdinnoissa on aina jonkinlainen taannehtiva poliittinen taka-ajatus, pukinsorkka joka työntyy väkisinkin esille kuin kreivin muna oopperassa Figaro.
ellauri112.html on line 182: RENAN JA BERGSON (1916) Omituisuus Ranskan henkisessä elämässä ovat sen muotifilosofit. Sellainen oli aikoinaan erikoisessa määrässä Voltaire. Sellainen oli toisen keisarikunnan kukistumisen jälkeen Ernest Renan, ja sellainen on meidän päivinämme Henri Bergson. Saksassa ei mitään vastaavaa ole. Tosin sekä Kantilla että Hegelillä aikoinaan oli tavaton auktoriteetti, ja varsinkin edellinen, »der Weltzermalmer» (Heine), nautti pääteostensa ilmestymisen jälkeen jakamatonta kunnioitusta. Mutta tuohonpa platooniseen kunnioitukseen Kantin ja suuren saksalaisen yleisön lähestyminen pysähtyikin; Kant, niinkuin myös Hegel, on luoksepääsemätön muille kuin niille, jotka erikoisesti opettelevat kaikki tarvittavat taikasanat. Ainoa saksalaisista filosofeista, joka on koko kansansa nimessä puhunut, on Fichte, mutta hänenkin filosofiansa on luonteeltaan esoteerinen. Friedrich Paulsen -vainaja kertoo, mitenkä hänelle eräs virkakumppani kerskasi saksalaisen filosofian vaikeatajuisuudella, lukien tämän sille ansioksi! Tämä saksalainen »ansio» on Ranskassa vioista pahin. Mitä ranskalainen tieteellinen kirjailija ennen muuta koettaa välttää, on »le pédantisme», sillä tämä tekisi hänet ainoastaan naurettavaksi. Ranskalaiset tieteilijät ovat suuremmassa määrässä kuin saksalaiset »kirjailijoita»; he kääntyvät paljon suuremmassa määrässä laajan sivistyneen yleisön puoleen, he koettavat paljon enemmän peittää käyttelemäänsä tieteellistä koneistoa näkymättömiin, panevat enemmän painoa ajatustensa muodolliseen ilmaisuun. Sivistynyt ranskalainen on vakuutettu siitä, että »kaiken voi sanoa hyvin kirjailijain yksinkertaisella ja täsmällisellä tyylillä, että uudet ilmaisutavat, räikeät kuvat johtuvat aina sopimattomasta vaateliaisuudesta tai todellisten rikkauksiemme tuntemattomuudesta» (E. Renan & Henriette Renan, Lettres intimes, s. 33).[5] Lukiessamme Bergsonin samaan ryhmään kuin Voltairen ja Renanin on tosin huomattava, että edellinen merkitykseltään ei suinkaan kohoa jälkimäisten tasalle. Jos voi sanoa että 18. vuosisata ruumiillistui Voltairessa, on taas Renanissa edustettuina muutamia niistä piirteistä, joita pidetään viime vuosisadalle olennaisina. Näiden tyypillisten, ikäänkuin historiallisesti välttämättömien mentaliteettien rinnalla jää Bergson paljon satunnaisemmaksi ilmiöksi. Senlisäksi on hän enemmän ammattifilosofi kuin edelliset.
ellauri112.html on line 184: »Ajassa» on kerran ennen (vuosikerrassa 1911) tarkastettu muutamia Bergsonin filosofialle ominaisia, alkuperäisiä piirteitä. Tällä kertaa on tarkoitus kiinnittää huomiota niihin huomattaviin yhtäläisyyksiin, joita kaikesta huolimatta on olemassa Bergsonin ja hänen edeltäjänsä Renanin ajatustavan välillä. On pidetty Bergsonin filosofian huomattavimpana piirteenä sitä merkitystä, minkä hän antaa ajan realiteetille. On sanottu, että kun filosofia yleensä pyrkii katsomaan todellisuutta »iäisyyden näkökannalta», on sensijaan bergsonilaisuudelle ominaista »ajallisuuden näkökanta». »Aika» on tämän filosofian mukaan luova tekijä todellisuudessa, ei pelkkä subjektiivinen havainnonmuoto. Aika luo, todellisesti synnyttää uutta, samoinkuin sen hammas jäytää esineitä. »L'univers dure». Maailmankaikkeus on historiallinen ilmiö. Aivan yhtä syvästi on Renan vakuutettu ajan merkityksestä. »Aika näyttää minusta yhä enemmän olevan le facteur universel, la grand coefficient de l'eternal devenir» (Dialogues philosophiques, s. 155). 19. vuosisadan luonteenomainen piirre on Renanin mukaan, että dogmaatisen metodin sijaan on asetettu historiallinen metodi, kaikissa ihmishenkeä käsittelevissä tieteissä. »La catégorie du devenir» on asetettu »la catégorie de l'être'n» sijaan. Ennen puhuttiin uskonnosta, oikeudesta, jne. jonakin kerta kaikkiaan olemassaolevana, nykyään kaikki tuo käsitetään joksikin, joka paraikaa kehittyy. Kullakin tieteellä on tarkastettavanaan katkelma tätä ikuisen syntymisen vyyhteä. »Historia» sanan ahtaammassa merkityksessä on tässä suhteessa nuorin tieteistä; se käsittelee viimeistä myöhäisintä kautta tässä kehitysjaksossa. Filologia ja vertaileva mytologia valaisevat jo varhaisempaa kautta. Ihminen puhui ja loi myyttejä ennenkuin hän jätti jälkeensä kirjallisia muistomerkkejä. Ja näiden tieteiden takana alkavat paleontologian ja luonnonhistorian äärettömät taivaanrannat sarastaa. »Minä puolestani olen aina ajatellut, että lajien synnyn salaisuus piilee morfologiassa (kasvien ja eläinten muoto-opissa), että eläinmuodot ovat hieroglyyfikieli, jonka avain puuttuu meiltä, ja että koko menneisyyden selitys piilee niissä tosiseikoissa, jotka ovat meidän silmäimme edessä, mutta joita emme osaa lukea.» Mutta historiallisia dokumentteja eivät ole ainoastaan elolliset muodot; tähtisumuilla, linnunradalla on sama arvo. On tuleva aika, jolloin luonnontieteetkin muuttuvat historiallisiksi. »Muistelmissaan» valittaa Renan eräässä kohden sitä, että hän joutui harrastamaan historiallisia tieteitä, »noita vähäisiä arveluun perustuvia tieteitä, joista sadan vuoden perästä ei välitetä». Renan uskoo että jos hän olisi antautunut luonnontieteisiin, olisi hän johtunut useampiin Darwinin tuloksista, jotka hän väittää 1845:n tienoissa edeltäpäin aavistaneensa. Tätä valitusta ei tarvitse ottaa kovin vakavasti, sillä monista muista lausunnoista käy ilmi, että Renanin mielestä historiallisilla tieteillä on aivan erikoisen suuri filosofinen arvo.-- Toinen yhtymäkohta Renanin ja Bergsonin välillä on heidän »vitalistinen» käsityksensä kehityksen syistä. Bergson hylkää ajatuksen, että ulkonaiset, »mekaaniset» syyt aiheuttaisivat kehityksen. Elolliset muodot ovat hänen käsityksensä mukaan erään sisäisen sielullisen voiman tuote. Bergson on dualisti. Elottoman aineen rinnalla on maailmassamme vaikuttamassa edelliselle jyrkästi vastakkainen »élan vital», joka yhtenäisenä elämän virtana kuohuu kautta sukupolvien ja yksilöiden. Elottomassakin maailmassa vallitsee määräperäinen liike, mutta se on »putoamista», laskeutumista yhä alemmalle tasolle (entropia); »élan vital» sensijaan on vaivaloista ylöspäin ponnistamista. Elottomassa maailmassa energia hajaantuu ja haihtuu, mutta »élan vital» pyrkii sitä kasaamaan (lehtivihreä ja sen merkitys, orgaaniset yhdistykset).
ellauri112.html on line 186: »L´élan vital» on se elämän meri, jossa me olemme, liikumme ja elämme. Kaunopuheisen, mystillisen tunteen koko hehkulla kuvatessaan tämän elämän prinsiipin alkuperää, sen taistelua Materiaa vastaan ja ihmisen kykyä »intuitionsa» voimalla sukeltautua siihen takaisin, osoittautuu Bergson ikivanhojen mystikkojen täysveriseksi seuraajaksi. Renan ei ole missään antanut yhtenäistä esitystä kehitysopillisista teorioistaan. Mutta monista yksityisistä lausunnoista käy riittävästi ilmi hänen »vitalistinen» kantansa. »Kaksi seikkaa, aika ja pyrkimys edistykseen, selittävät maailman. Ilman tätä hedelmällistä edistyksen siementä jäisi aika ikuisesti martaaksi. Jonkunlainen sisäinen jousi, joka työntää kaiken elämään, ja yhä enemmän kehittyneeseen elämään, kas siinä välttämätön olettamus (Dialogues philosophiques, s. 177). Koko maailma on työssä ja pyrkii toteuttamaan jotain salattua tarkoitusta, se oli eräs Renanin rakkaimmista ajatuksista, jota hän skeptillisimmälläkin tuulellaan helli. Viimeisessä filosofisessa kirjoituksessaan, »Examen de consciance philosophique» (Feuilles détachées -kokoelmassa) sanoo hän pitävänsä pintapuolisina niitä vastaväitteitä »finalismia» vastaan, joita eräät tiedemiehet tekevät, huomauttaessaan luonnon epätäydellisyyksistä. Nämä vastaväitteet eivät estä olettamasta, että maailmassamme vaikuttaa salainen pyrkimys, syvällinen nisus, joka sokeana toimii olemiston kuiluissa, työntäen kaiken elämään, kaikissa avaruuden kohdissa. Tämä nisus ei ole tietoinen eikä kaikkivoipa; se tekee parhaansa aineesta, joka sillä on käytettävänään. Mutta ehkä se nisus, joka vaikuttaa maailmankaikkeuteen kokonaisuudessaan, eräänä päivänä tulee tajuiseksi, kaikkitietäväksi, kaikkivoipaiseksi. Jumala syntyy... Toteutuu niin korkea tietoisuuden aste, ettei meillä siitä voi olla mitään käsitystä. Ikuisuus tarjoaa loppumattomat mahdollisuudet. Absoluuttinen olento, päästyään kehityksensä päähän ja opittuaan täydellisesti tuntemaan itsensä, toteuttaa kenties kaikki voimansa avulla uskonnon: hurskasten ylösnousemuksen ja ijankaikkisen elämän...
ellauri112.html on line 188: Kaikki tämä kuitenkin lisäyksellä kenties. Päinvastainen tulos on yhtä mahdollinen; ehkäpä kaiken tuon pyrkimyksen tuloksena on tyhjyys; ehkäpä totuus on masentava... On puhuttu niin paljon Renanin »skeptillisyydestä». Jotka tahtovat olla oikein moderneja, hekkumoivat niillä »Dyb af Skepsis» (Brandes), joita he näkevät Renanin harmittomimpienkin ajatusten alla. Muistuu mieleen »keisarin uudet vaatteet» ... Vastakkainen leiri näkee tässä epäilyssä, tässä hiljaisessa hymyssä, törkeää rienausta. Mutta oikeastaan Renan on »skeptikko» vain siksi, että hän niin mielellään tutkistelee asioita, joihin ei ajatuksemme anna mitään lopullista vastausta, joihin nähden vapaasti liikkuva pro et contra on ylin viisaus. Taasen syy siihen, että Renan alituisesti palaa uudelleen tutkistelemaan elämän ja maailman mahdollisuuksia ja tulevaisuuden perspektiivejä, vaikkei hän koskaan pääse pitemmälle kuin noihin »ehkä» ja »kenties», on luullakseni haettava hänen uskonnollisesta »dilettantismistaan». Lapsuutensa ja nuoruutensa hartaasta ja ylevästä katoolisuudesta vieraantui Renan vain järkensä, ei koskaan tunteensa puolesta. Syvä kaipaus, jolla hän jätti Saint Sulpicen seminaarin, ei hänessä koskaan sammunut. Mikään mahdollisuus ei hänelle myöhäiseen vanhuuteensa saakka ollut rakkaampi ajatella kuin se, että uskonto sittenkin olisi tosi. Viimeiseen saakka koettaa hän tieteellisesti ymmärrettyyn maailmankuvaan sovittaa uskonnollisia käsitteitä, Jumala, ylösnousemus, kuolemattomuus. Tämä alituinen ja yhä uudistuva askarteleminen perspektiivien kanssa, joista hän kuitenkin kerran on luopunut, on yhteydessä Renanin luonteen päättämättömyyden kanssa. Tämä päättämättömyys oli hänessä niin silmiinpistävä, että hänen vanha ystävänsä Berthelot saattaa epäillä olisiko Renan koskaan lopullisesti rikkonut väliänsä kirkon kanssa, ellei hänellä olisi ollut tukenaan sisarensa Henriette, voimakas, päättäväinen, syvä luonne, joka kaukaa lähettämillään kirjeillä auttoi Renanin seuraamaan vakaumustaan. Palatakseni takaisin käsitteisiin »nisus» ja »élan vital», on sanottava että ne eivät toisistaan eroa vain siinä, että edellinen on latinaa, jälkimäinen ranskaa! Renanin »nisus» laahaa alituisesti liepeissään tuote »ehkä» ja »kenties ei kuitenkaan». Renan on alituisesti tietoinen siitä, että metafyysillinen filosofia on pelkkää runoilua, mielikuvituksen leikkiä, jolla on tosin lakastumaton viehätyksensä, mutta joka on otettava cum grano salis. »Renanismin» rinnalla on »bergsonismi» karkeasti dogmaatinen. Empimättä uskoo Bergson metafyysillisiin kangastuksiinsa, jotka runollisen mielikuvituksen näkyinä kieltämättä ovat mukaansatempaavan kauniit.-- Kolmas yhtymäkohta Renanin ja Bergsonin välillä on kenties kaikista mieltäkiinnittävin. Se koskee spekulatiivisen järjen kantavuutta tiedonlähteenä ja spekulatiivisen tiedon arvoa. Renanin käsitys filosofian olennosta ja tehtävästä on kenties hieman huojuva. Mutta siinä suhteessa on se selvä, että hänen mielestään spekulatiivinen filosofia, jolla muka on oma tiedelähteensä ja omat metodinsa, on vähänarvoinen. Kaikki suuret filosofit ovat olleet suuria tiedemiehiä; Aristoteles, Descartes, Leibniz, Kant tiesivät kaiken, mitä heidän vuosisatansakin. Ne ajat taas, jolloin filosofia on muuttunut »spesialiteetiksi», ovat olleet sen alennuksen kausia. Sellainen oli myöhempi kartesiolaisuus (Malebranche), sellainen Renanin nuoruudessa Saksan spekulatiivinen idealismi. Meidän aikanamme näyttävät pitkin koko rintamaa tieteet, joko historialliset tai luonnontieteet, olevan määrätyt ottamaan vastaan filosofian perinnön. Filosofian täytyy tulla tieteelliseksi, ellei se tahdo tulla Penelopen kankaaksi, jota lakkaamatta ja aina turhaan aletaan uudelleen. Ja Renan uskoo, että sensijaan kuin edellisinä vuosisatoina luonnontieteet tuottivat parhaan aineiston filosofisille aateskeluille, »historia on meidän aikamme todellinen filosofia» (Essais de morale et de critique, s. 83).
ellauri112.html on line 190: Renan huomauttaa että spekulatiivisessa filosofiassa aina on jotain, mikä muistuttaa keskiaikaisen Raimundus Lulluksen fantastista konetta, jonka avulla pelkästään käsitteitä kombinoimalla piti löydettämän totuus ja vältettämän erehdys. Puhdas spekulatiivinen logiikka, jonka avulla on luultu voitavan vapautua kärsivällisestä tutkimuksesta ja työstä, on oikealle tieteelle yhtä vahingollinen kuin Lulluksen kone. Filosofoida on oppia tuntemaan universumi. Tämä on kokoonpantu fyysillisestä ja psyykillisestä maailmasta, luonnosta ja ihmiskunnasta. Siis on luonnon ja ihmiskunnan tutkimus koko filosofia[6]. Missään ei spekulatiivinen logiikka niin paljasta heikkouttaan kuin niissä tieteissä, jotka käsittelevät eläviä objekteja. Geometriassa, algebrassa jne., joissa ei välitetä todellisuudesta, on aateskelu paikallaan. Mutta sensijaan esim. ihmiskuntaa käsittelevissä tieteissä, joissa kaikki yleiset aatteet perustuvat vain puolittain totuuteen, puolittain erehdykseen, täytyy aateskelun tulokset askel askeleelta tarkistaa kokemuksen avulla. »Logiikka ei tavoita vivahduksia; mutta hengentieteiden alalla totuudet läpeensä piilevät vivahduksessa. Ne pujahtavat skolastiikan verkonsilmukoiden läpi; niitä ei katsella kasvoista kasvoihin, vaan ne löydetään osittain, salaisesti, milloin enemmän, milloin vähemmän» (Essais de morale etc., s. 189 ja seur.). Yllä harventamassani rivissä on Renan lausunut julki yhden bergsonilaisuuden ydinajatuksista. Mutta saman ajatuksen käsitteellisen ajattelun voimattomuudesta tapaa nykyään hyvin yleisesti muuallakin. On syytä sentähden vähän tarkastaa tuota merkillistä lausetta. Spekulatiolle, vastakohtana kokemustieteelle, on omituista, että se lähtee liikkeelle määrätyistä käsitteistä ja arvostelmista, jotka se muodostaa apriorisesti, ennen kokemusta, kun sensijaan kokemustiede kokonaan elää ja hengittää tutkimusesineessään, joka luo sen käyttämät käsitteet ja arvostelmat ja on valmis aina synnyttämään uusia, kun entiset osoittautuvat riittämättömiksi. Puhdas aateskelu kombinoi apriorisia arvostelmiaan ja tekee niistä täten johtopäätöksiä. Tämä ajatustyö noudattaa muodollisen logiikan lakeja, joista ensimäinen on se, että kukin käsite on muuttumaton, pysyy merkitykseltään identisenä. Kun tällaisen aateskelun tuloksia ruvetaan sovittamaan todellisuuteen, syntyy omituisia vaikeuksia. Tyydyn vain yhteen esimerkkiin, jota Bergson mielellään käyttää osoitteena abstraktisen logiikan heikkoudesta. Puhdas aateskelu, joka työskentelee sellaisilla määreillä kuin »ykseys» ja »moninaisuus», olettaen että ne voidaan sovelluttaa kaikkiin ajatuksen esineisiin poikkeuksetta, johtuu m. m. seuraavaan vaikeuteen: onko elävä organismi, onko sielunelämä »ykseys» vai »moninaisuus»? On selvää ettei kumpikaan näistä määreistä sovellu näihin objekteihin. Organismi, sielunelämä eivät ole sellaisia yksinkertaisia esineitä, jotka olisi leimattava joko »ykseyksiksi» tai »moninaisuuksiksi». Mitä voidaan päättää tästä? Tietenkin, että spekulatiivinen metodi on väärä, että jos lähdetään liikkeelle rajoitetusta määrästä käsitteitä, tullaan ennemmin tai myöhemmin kohtaan, jolloin yksikään näistä käsitteistä ei sovellu ilmaisemaan tarkoitettua ilmiötä. Kokemustiedolle sensijaan tätä vaikeutta ei esiinny; todellisuus, jossa se liikkuu ja elää, luo sille tarpeen tullen aina uusia käsitteitä. Katsokaamme spektriä, jossa auringon valkea valo yhdenjaksoisissa ylimenoissa taittuu lukemattomiin vivahduksiin, niin että jokainen spektrin poikkiviiva on hitusen verran toisenvärinen kuin edellinen! Jokapäiväinen kielenkäyttö tulee toimeen muutamalla, viidellä, kuudella värinimityksellä. Se yksinkertaisesti laiminlyö ylimenot yhdestä »väristä» toiseen. Mutta maalari, jolle värivivahdukset ovat arvokkaita, tarvitsee jo paljon suuremman määrän värejä ilmaisevia käsitteitä: ultramariini, karmiini jne. Mikään ei estäisi muodostamasta uusia värien käsitteitä tuhansiin saakka, aina värienerottamiskykymme rajaan asti.
ellauri112.html on line 192: Syy siihen, että juuri käsitteet »vihreä», »punainen» jne. on muodostettu, eikä aivan toisia, piilee tietysti näiden vivahdusten käytännöllisessä merkityksessä. Lauselma: »logiikka ei tavoita vivahduksia» tarkoittaa siis: spekulatiivinen, aprioristinen logiikka ei tavoita vivahduksia. Kaikkia värivivahduksia ei voida ilmaista viidellä tai kuudella värinimityksellä. Mutta kokemustiede, kokemuksellinen logiikka tavoittaa kyllä mitä vivahduksia tahansa. Minulla on tällä hetkellä mielikuva ihan määrätystä punaisen vivahduksesta, joka imupaperillani on; jos tahtoisin, voisin nimittää tätä vivahdusta esim. klm: siten olisi uusi käsite muodostettu, käsite, joka tavoittaisi ihan määrätyn vivahduksen. Tällaisen käsitteen muodostaminen olisi kuitenkin kovin epätarkoituksenmukaista. Paljon tärkeämpiä kuin äärimäisen yksilölliset vivahdukset, kuin ne ominaisuudet, jotka kussakin esineessä ovat erilaisia, ovat yleensä esineiden yhteiset ominaisuudet. Käsite klm ilmaisisi vain yhdellä tai aivan harvoilla esineillä olevaa ominaisuutta, käsite »punainen» sellaista ominaisuutta, joka on lukemattomilla ja jonka jokainen omasta kokemuksestaan tuntee. Sanoin, että Renan yllämainitulla lauseellaan on lausunut julki Bergsonin filosofian ydinajatuksen. Mutta siinä tapauksessa Bergson on käsittänyt tuon lauseen ihan sananmukaisesti. Bergsonin mukaanhan kaikki logiikka, kaikki ajattelu on voimaton tavoittamaan todellisuutta, joka ei ole muuta kuin vivahduksia. Hänhän esittää, mitenkä inhimillinen äly on kuin valmiiden vaatteiden varasto, johon yritetään pukea todellisuus, katsomatta kuinka se niihin soveltuu. Hän vertaa älyämme kinematograafikoneeseen, joka ottaa muutamia liikkumattomia silmänräpäyskuvia elämän alituisesta virtailusta, ja yrittää näistä kuolleista kuvista uudelleen panna kokoon elävän todellisuuden. Hän puhuu ymmärryksemme »mekanistisesta vaistosta», joka viettää voittokulkuaan geometriassa, mutta on kykenemätön ratkaisemaan elämän arvoitusta. Tällä tavoin Bergson syyttää tiedettä virheestä, johon ei ollenkaan se, vaan juuri filosofia on tehnyt itsensä syypääksi-- spekulatiivisesta logiikasta, jota monet filosofit ovat rakastaneet, mutta joka tiedemiesten parhaille on ollut kauhistus. Näin yrittää hän riistää tieteeltä sananvallan sen mieltäkiinnittävimmissä kysymyksissä, ja panna sijalle runollisen »intuitionsa», jota ei millään keinoin voi kontrolloida, joka ei sisällä mitään mahdollisuutta eroittaa totuutta erehdyksestä. Jos koskaan, on filosofia Bergsonissa muuttunut »spesialiteetiksi». (Aika 10, 10-18) * * * * *
ellauri152.html on line 747: Hillel Zeitlin (1871–1942) was a Yiddish and Hebrew writer and poet. A leading pre-Holocaust Jewish journalist, he was a regular contributor to the Yiddish newspaper Moment, among other literary activities. He was the leading thinker in the movement of pre-World War II "philosophical Neo-Hasidism". Influences: Nachman of Breslov · Shestov · Nietzsche · Baal Shem Tov · Shneur Zalman of Liadi · Spinoza · Tolstoy · Schopenhauer · Dostoevsky · Bergson · Brenner.
ellauri163.html on line 864: A precocious student, Durkheim entered the École Normale Supérieure (ENS) in 1879, at his third attempt. The entering class that year was one of the most brilliant of the nineteenth century, as many of his classmates, such as Jean Jaurès and Henri Bergson, went on to become major figures in France's intellectual history as well. At the ENS, Durkheim studied under the direction of Numa Denis Fustel de Coulanges, a classicist with a social-scientific outlook, and wrote his Latin dissertation on Montesquieu. At the same time, he read Auguste Comte and Herbert Spencer, whereby Durkheim became interested in a scientific approach to society very early on in his career. The writer of this exposition likes the word whereby.
ellauri163.html on line 869: Il rencontre des hommes comme Henri Bergson ou Jean Jaurès (qui est´ce? Empun luokkakaveri, tanakkatekoinen ranskalainen vasemmistopoliitikko, joka puolusti Dreyfussia ja joka pölyimuroitiin Pantheoniin 1924). Emil décide de défendre Dreyfus, iso ylläri.
ellauri191.html on line 536: Bergson.jpg" class="image">![Henri <span style=]() Bergson.jpg" src="https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/0/02/Henri_Bergson.jpg/75px-Henri_Bergson.jpg" decoding="async" width="75" height="111" srcset="https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/0/02/Henri_Bergson.jpg/113px-Henri_Bergson.jpg 1.5x, //upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/0/02/Henri_Bergson.jpg/150px-Henri_Bergson.jpg 2x" data-file-width="543" data-file-height="803" />
ellauri191.html on line 538: | Bergson" title="Henri Bergson">Henri Bergson
ellauri191.html on line 2138: Näistä runsaasta sadasta enimmäxeen häiskästä on tuiki tuntemattomia vielä yli neljäkymmentä. Ollaan siis jo voiton puolella! Puhtaasti poliittisia nimityxiä ovat ainakin Churchill, Russell ja Robert Zimmermann. Likaisia poliittisia vetoja länkkärien puolesta on varmasti yli puolet kaikista. Voi olla lisääkin kun luen tarkemmin. Varmaan Mommsenkin on tapaus pisteessä: sen Rooman historia on avainromaani hullun vuoden jälkeiseen Saxan politiikkaan, jossa odoteltiin pukkia, ja se tulikin, nimittäin 2 maailmansodan johtajaa, rautakansleri ja Hitler. Bergson on täys pelle, niitäkin on varmaan muitakin. Nazeja on Hamsun ja Handke ainakin. Pesunkestäviä kommareita voi olla vastapropagandatarkoituxessa mukana jokunen. Ruozalaisia on huisisti enemmän kuin ansaizisi. Vahvaa dynyrahojen kotiinpäin vetoa.
ellauri192.html on line 267: Even the specialist in modern literary history will be hard put to recall, let alone have any serious awareness of, such luminaries as Rudolf Eucken, a philosopher crowned in 1908; as the Danish novelist Henrik Pontoppidan (1917); or as Grazia Deledda, the Sardinian novelist who, in 1926, became one of the very few women to be chosen. And look how bad she was! Even where the recipients are illustrious, their work has repeatedly fallen outside normal definitions of literature. Eucken, Bergson, Bertrand Russell are philosophers. Theodor Mommsen, honored in 1902, was a great historian and epigrapher of ancient Rome, but hardly one whose prose has made the German language live. Churchill (1953) . . . was Churchill. He had a toilet in his gum shoe, with letter W.C written on it and paper in the tip.
ellauri210.html on line 129: Jarry obtient en 1890 la seconde partie du baccalauréat, mention "Bien". En 1891-1892, il est élève d’Henri Bergson et condisciple de Léon-Paul Fargue et d’Albert Thibaudet au lycée Henri-IV. Il échoue au concours d'entrée à l’École normale supérieure (trois échecs successifs suivis de deux échecs pour la licence ès lettres).
ellauri300.html on line 407: Boris hade också bekostat en översättning av dr Halperins nya bok, Asketism och ande, där Halperin redogjorde för sina tankar på ålderns höst - en ny syn på filosofins historia visade hur alla filosofer, från Thales till Bergson, från Husserl till Vaihinger och även epikuréerna, hade predikat asketism. Det var alldeles fel! Alltid hade filosofin försökt förneka livet, och detta var anledningen till att den misslyckades. I sin strävan mot en illusion av evigheten hade filosofin förbisett det sanna värdet av det förgängliga. Ett stort förlag i New York övervägde nu att skriva kontrakt med Halperin som försäkrade att hans lycka skulle vända och stjälpa vedertagna filosofiska tolkningar. Zadok Halperin som hittills bara var känd i en snäv cirkel av akademiker skulle bli världsberömd liksom Peter Schwartz (writer).
ellauri347.html on line 202: 1927 Henri Bergson Ranska "tunnustuksena hänen rikkaista ja elinvoimaisista ideoistaan ja loistavasta taidosta, jolla ne on esitetty".
ellauri351.html on line 375: Halbwachs syntyi Reimsissä, Ranskassa, ja osallistui École Normale Supérieure -kouluun Pariisissa. Siellä hän opiskeli filosofiaa Henri Bergsonin johdolla, jolla oli suuri vaikutus hänen ajatteluunsa. Halbwachsin varhainen muistityö oli jossain määrin yhteneväinen Bergsonin näkemyksen kanssa muistin olevan erityisen henkilökohtainen ja subjektiivinen kokemus. Bergson opetti Halbwachia kolme vuotta. Ei ois kannattanut.
xxx/ellauri075.html on line 170: Ettei vaan tullut hutiloitua loppukiireissä. Vanhaa tuttua totuuden kaksoisstandardia, alternatiivia totuutta, hämärämiesten viimeisiä hämähäkinseittejä. Näitä kaxineuvoisia oli aikanaan tosi paljon, esim se Maeterlinck, ja se Monodin häiskä, Bergson mitälie nyt olikaan. Käytetään kallon vasenta loobia arkena ja oikeata pyhänä. Mihinkähän kuolettavaan tautiin Sestofilt lopulta sairastui kesämökillä, varmaan kuppa. Sestofiltin versio Faithista on aika lailla Wallun huumehörhöilyn kuulosta.
xxx/ellauri168.html on line 266: A key problem of physicalism, however, is its inability to make sense of how our subjective experience of qualities—what it is like to feel the warmth of fire, the redness of an apple, the bitterness of disappointment and so on—could arise from mere arrangements of physical stuff. (What the fuck? Who says it can't? Rousseau? Bergson? Wittgenstein? Anyway, what is there to make sense of in the first place?)
xxx/ellauri174.html on line 646: Henri Bergson: vitalistinen idealismi
xxx/ellauri224.html on line 144: Ympyräsuun mielisana oli actually, jolla se oikaisi keskustelukumppanin vääriä käsityxiä. Niinkuin sitä vitalismia, jolla koitin vastustaa sen puhtaasti komputationaalista näkemystä sielusta. Vieläkin hävettää oma tyhmyyteni. Olinko mä joku Henri Bergson silloin vielä, tai lyttänenä Plato? Ympyräsuu oli ehkä lukenut Raumpilot Ijon Tichyn XIV avaruusseikkailun, jossa siitä otettiin jollain IT-kuplaplaneetalla varmuuskopio.
xxx/ellauri239.html on line 84: Toisaalta dao sisältää tietynlaisen dualismin. Hurraa! huutaa Vaakku ja takoo selkään Cartesiusta Bergsonia ja denimhousuista Jamesin Billiä. Vaihtoehdothan tässä ovat monismi, dualismi, kolmiyhteisyys, pluralismi ja sexiturismi. Esimerkkinä taolaisesta dualismista käytetään savesta valmistettua kuppia: ”Astia muovataan savesta, mutta tyhjä tila tekee astian hyödylliseksi. Ovet ja ikkunat veistetään huonetta tehdessä, mutta tyhjästä tilasta johtuu huoneen hyödyllisyys. Sen vuoksi käyttämällä sitä, mikä on, hyödytään siitä, mitä ei ole.” Eli siis mitä? Tyhjästä on kuin onkin hyvä nyhjästä! Täysi kuppi ja tyhjä pää, tyhjä kuppi ja täysi pää, kylä lähtee niillä tää! hihkuvat kiinalaiset runoilijajuopot. Äläs läiski tiuskaisee Bergson. Notably, I contend that in my third book, Creative Evolution, I overcome both dualism and monism by removing their contradiction through a durational or slanted approach to Being.
xxx/ellauri307.html on line 735: science, the mushier I get. I have started to say like Monod or Bergson, 'Oh,
xxx/ellauri337.html on line 211: Neben Husserl beeinflussten ihn in dieser Zeit Immanuel Kant, Henri Bergson und Friedrich Nietzsche. 1909 wurde er durch seine Ehefrau in einen weiteren Skandal, den Prozess „über die Würde eines Hochschullehrers“, verwickelt, so dass er 1910 auch in München seine Position als Dozent aufgeben musste.
xxx/ellauri337.html on line 265: Maurice Merleau-Ponty (14. maaliskuuta 1908 Rochefort-sur-Mer, Charente-Maritime – 3. toukokuuta 1961 Pariisi) oli ranskalainen fenomenologisen koulukunnan filosofi, jonka filosofian keskeisinä teemoina ovat muun muassa ruumiillisuus ja havainto. Merleau-Ponty on saanut ajatteluunsa vaikutteita erityisesti Edmund Husserlin ja Henri Bergsonin ajatuksista, mutta erityisesti Merleau-Pontyn päätyönä pidetyssä teoksessa Phénomenologie de la Perception (1945) yhtenä olennaisena teemana toimii myös 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä Saksassa kehittynyt gestalt- eli hahmopsykologia. Merleau-Ponty teki uransa alkuvaiheissa paljon yhteistyötä Jean-Paul Sartren kanssa, mutta heidän suhteensa päätyi myöhemmin poliittisista syistä välirikkoon. Mauri oli jiipeetä kovempi stalinisti Korean sodan aikana.
xxx/ellauri356.html on line 161: Tänä aikana hän löysi myös filosofeja ja kirjailijoita, kuten Jean-Jacques Rousseau, Friedrich Nietzsche, André Gide ja Albert Camus, ja aloitti päiväkirjan kirjoittamisen. Vuosina 1947-1948 hän luki Bergsonia ja Sartrea filosofian luokassa Gautier-lukiossa Algerissa. Vuonna 1948 hän ilmoittautui korkeampaan kirjallisuuteen Bugeaud-lukioon, jossa hän sai vaikutteita Kierkegaardin ja Heideggerin lukemisesta. Tyyten spedejä.
49 |