ellauri024.html on line 776: Beckettin näytelmästä Voi miten ihana päivä tulee mieleen kamalien eläimien hirvi: näyttää että tulee kaunis päivä. Päähenkilö Winnie on hautautunut kuloruohoiseen kumpuun vyötäröään myöten. Lopux Winnie ja Willie hautautuu kokonaan. Ne on niinku vanhuxia jotka odottaa nahkurin orsia. Winnie siteeraa joskus uskonnollisia pätkiä joihin se ei usko. Ehkä näistä on vielä jotakin hyötyä, sanoi Lea seurakunnan tilaisuuxista. Winnien ajatuxissa kuultaa ikäänkuin ihmissuvun sammumaton optimismi. Winnie kiittää joka ainoata päivää, jonka on elänyt. Onhan sentään näitä pikku hupsuuxia. Rukoilkaamme.
ellauri025.html on line 64: Russellin kritiikki tässä on, että perustelut on jälkiviisautta, koska uskovainen uskoo johtopäätöxeen vaikkei arvostaisi Tompan kohtia (a) ja (b). Russell ize peukutti vapaata liittoa, ainakin niin kauan kun se ei sattunut omaan nilkkaan. Tompan bändärit on vastanneet että (c) Tomppa ei ize kirjoittanut noita typeryyxiä, ne on vaan osa katolista uskoa, ja (d) Bertie ize käyttää Principia Mathematicassa satoja sivuja todistaaxeen että 2+2=4. Ja silti todistuxessa oli virhe, tai paradoxi, joka kulkee Russellin nimellä. Credo quia absurdum. Avioliitossa 1+1=3 tai enemmän, et revi siitä ihmettä. Kyl tää kaikki on aika absurdia, ei tiedä nauraako vai itkeä. Absurdismin mestari Beckettin Sammeli tekee molempia.
ellauri030.html on line 559: Ääliömpää filosofia kuin Schopenhauer saa hakea. Yllättävää kyllä kaikki tää huuhailu on tehnyt Schopenhauerista julkkisten ja taidepellejen mielifilosofin. Peukkuja on antaneet mm. Richard Wagner, Wilhelm Busch, Thomas Hardy, Friedrich Nietzsche, Henri Bergson, Thomas Mann, Bruno Frank, Hermann Hesse, Albert Einstein, Kurt Tucholsky, Samuel Beckett, Thomas Bernhard, Stanisław Lem, Leo Tolstoi, Arno Schmidt, August Macke, Jorge Luis Borges und Michel Houellebecq (jotkut näistä on kyllä ihan never heard). Tolstoin mielestä ne ketä ei tykkää Artusta on idiootteja. Suurin osa jengistähän onkin idiootteja. Niin ja Wittgenstein. Artturi on piisamirottain ruhtinas. Russell, toisen sortin tomppeli, inhos sitä. Tiez mitä? Nää on joka iikka jonkin sortin narsisteja! Ja pelkkiä kickelinheiluttajia! All-male panel. Omahyväisten otusten kerho.
ellauri030.html on line 766: No joo kyllä varmaan tää epäsuhta ja yllätys on mukana, mutta jotain enemmän musta tarvitaan, jotain pitää olla sulla pelissä, nim. se normi. Ei naurata vielä jos isolla naisella on pieni mies, vaan vasta jos ne on muutenkin epänormaaleja. Ei vaan epäsuhta, vaan jotain sopimatonta. Absurdi ei sellaisenaan aina naurata, vaan jotenkin kriittisesti absurdi. Esim Beckettin näytelmissä pelleillään vanhuuden ja kuoleman kustannuxella. Tää kustannus pitää olla mukana!
ellauri032.html on line 227: Eliot kääntyi Beckettin porukoiden englannin kirkon uskoon 1927 isiensä unitarismista ja ryhtyi britixi. Uskonto oli sille pyhä asia, siitä tuli anglo-katolinen kirkonvartija ja rojalisti Kaarlo-marttyyrin (ei Syvännön, vaan sen karkotetun kuninkaan) elinikäinen jäsen (arvaa kyllä mikä jäsen). 30v myöh. se tarkensi, et sillä on katolinen mieli, kalvinisti perintö, ja puritaani temperamentti. Sen miälest Goethe ja Rudolf Steiner oli cooleja. Ääliö ja huuhaamies. Ja kolmantena tomppelina vielä Dante. Neljäs muskettikoira oli Ezra Pound, joka punakynäili sillä aikaa Tompan manuskriptiä, kun Tomppa skizoili Viviennen kaa.
ellauri032.html on line 482: Henkilöt: Grels Teir, Henrik Tikkanen, Juhani Aho, Karl Ove Knausgård, Sara Medberg, Samuel Beckett
ellauri032.html on line 625: Beckettin Sammeli
ellauri032.html on line 627: Beckettin Sammeliin kulkeuduin Aarne Kinnusen suosituxesta, se siteeraili monisanaisesti Beckettin vihkosta, johon on käännetty sen absurdit näytelmät voi miten ihana päivä ja viimeinen ääninauha. (Vihkon kannessa juuri näin, pienellä alkukirjaimella. Sisäsivuilla käytetään kyllä isoja.
ellauri032.html on line 629: Samuel Beckett oli ranskalaistunut irkku irlantilaistuneesta anglikaanisesta hugenottisuvusta. Syntyi pitkänäperjantaina 13.4.1909, samana vuonna kuin Kaarlo Syväntö ja Heikki Brotherus. Samana päivänä kuin Jöns mutta eri vuonna. Sporttinen kriketinpelaaja toteutti Paul Austerin märän unen olemalla 1st class cricket player ja nobelisti samassa naamarissa. (Persona on naamari, muistattehan.) Se oli viimeinen modernisti, sen jälkeen oli enää post. Siinä on jotain samaa kuin Camusissa, muttei kuitenkaan. Existentialisti se ei ole ainakaan. Eikä mikään posetiivari. Enemmänkin sellanen "tilanne on toivoton muttei vakava." Hyvä tyyppi siis siinä suhteessa.
ellauri032.html on line 643: Beckettille tuli Parkinsonin tauti. Se sanoi et sen hautakivi saa olla minkä vaan värinen kuha harmaa.
ellauri032.html on line 645: Samuel Beckett on vähän Aarne Kinnusen näköinen vanhana. No vanhat äijät on aika samannäköisiä yleensä, joko parrakkaita tai parrattomia, lihavia tai laihoja. Nää 2 on parrattomia laihoja luunaamoja. Tai oli, Sam jo aikapäiviä, Arska ihan kohta. Entistäkin enemmän irvileukoja. Mustaa huumoria mullan alta.
ellauri039.html on line 304: Freud synty onnenlakki päässä, Fontanella oli vaan fontanella. Me käytiin Fontanen (1819-1898) stomping groundilla itäsaxan läpiajoretkellä. Oliko se Neuruppin? Varmasti, Swinemunde on nyt Puolassa. Sievä paikka se oli. Mä oon lukenut siltä myös Irrungen wirrungen, jonka sain kai Rikulta. Fontane oli apteekkarinpoika ja apteekkarina eka Dresdenissä, mutta toimi sitten lehtien kirjeenvaihtajana. Hugenottisukua, six sillä oli tollainen ranskahtava nimi. Näitä hugenottejakin on jo monta, mm. Beckett ja Nietschen lelu. Ranskalaiset kohteli Fontanea sotavankina silkkihansikkain 1870 sodassa, melkein sukulaisena. Briteistäkin se tykkäsi. Se alko kirjaiijaxi vasta 58 vuotiaana, mäkin ehtisin.
ellauri049.html on line 792: Modernismi on ilmeisintä lyriikassa, jossa se esiintyi ensimmäisenä Ranskassa jo pian 1800-luvun puolivälin jälkeen. Sen keskeisiä edustajia olivat Baudelairen lisäksi Paul Verlaine, Arthur Rimbaud, Guillaume Apollinaire, proosan edustajina Marcel Proust (Kadonnutta aikaa etsimässä), myöhemmin Albert Camus, Simone de Beauvoir ja Alain Robbe-Grillet. Saksankielisiä modernisteja ovat Franz Kafka, Thomas Mann, Bertolt Brecht ja toisen maailmansodan jälkeen esimerkiksi Heinrich Böll ja Günter Grass. Keskeisiä englanninkielisiä modernisteja ovat James Joyce (Odysseus), Virginia Woolf, Samuel Beckett ja yhdysvaltalainen esimodernisti Walt Whitman sekä F. Scott Fitzgerald, Tennessee Williams, Eugene O'Neill ja myöhemmin muun muassa Philip Roth.
ellauri060.html on line 229: Autiolle saarelle kirjailija Murtokivi ottaisi tukun kirjoja. Ensimmäisenä se ottaisi Daniel Defoen "Robinson Crusoen elämä ja kummalliset seikkailut" teoxen (josta lisää alempana). Hänellä on tanakka usko, että se olisi kuitenkin perehtynyt guide siiden, mitä tulisi pakkopaikassa elämisen ja olemisen opiskelemiseen. Mitähän muuta minä ilmoitin sille toimittajalle (miettii Murtokivi)? Oli siinä ainakin Fedor Dostojevskin "Karamazovin veljekset", Federico Lorcan ja Pablo Nerudan runoja, Herman Melvillen "Moby Dickyn eli Valkoisen valaan", Beckett Samuel">Samuel Beckettin "Hän tulee huomenna", Anton Tsehovin novelleja sekä Thomas Mannin "Kuolema Venetsiassa", Pentti Haanpään kertomuksia valikoiman sekä omista kirjoistani lohdukseni vielä "Mäkimökin tyttö ja tahdikas juomari", se on todella priimaa, lähes ylittämätöntä lyyristä proosaa! Ja kolme hyvin säilynyttä raamattua. Aika sekalaista skeidaa siis.
ellauri069.html on line 78: What was he doing? Daugherty is right to claim that Barthelme conceived of himself as an heir of the modernist tradition—in particular, of Beckett. He encountered Beckett’s work for the first time in 1956, when he picked up a copy of Theatre Arts at Guy’s Newsstand, in Houston, and read the text of “Waiting for Godot.” “It seemed that from the day he discovered ‘Godot,’ Don believed he could write the fiction he imagined,” the woman who was his wife at the time, Helen Moore Barthelme, says in her memoir, “Donald Barthelme: The Genesis of a Cool Sound” (2001).
ellauri069.html on line 89: Barthelme believed himself to be working in the tradition of Joyce and Samuel Beckett, and that his appropriation of popular, commercial, and other sub-artistic elements (instruction manuals, travel guides, advertisements, sentences from newspaper articles, and so on) in his writing was done as a means of making literature, not subverting it or announcing its obsolescence. Daugherty thinks that many people have got Barthelme wrong.
ellauri069.html on line 167: 471.30 drowned Becket
ellauri074.html on line 277: Cioran eli vaatimattomissa oloissa Pariisin latinalaiskorttelissa elämänsä loppuun saakka ja pysytteli Pariisin yliopisto- ja kirjallisuuspiirien ulkopuolella. Elantonsa hän ansaitsi lähinnä käännöksillä ja toimimalla kustantajien lukijana. Hänellä oli kuitenkin älymystössä joitakin läheisiä ystäviä: Mircea Eliade, Eugène Ionesco, Samuel Beckett, Gabriel Matzneff, Frédérick Tristan, Henri Michaux, Gabriel Marcel ja Roland Jaccard. Vuonna 1942 hän tapasi englanninopettaja Simone Bouén, josta tuli hänen elämänkumppaninsa.
ellauri107.html on line 331: Roth kopsi paljon kirjallisilta esikuviltaan, joita olivat ainakin Kafka, Gogol, Flaubert, Beckett, Joyce, Melville, Dostojevski, Celine ja Virginia Woolf. Seesteisemmältä puolelta Tsehov, Tolstoi ja Henry James.
ellauri110.html on line 390: Caj Westerberg redogjorde en gång i eposstil till mig (6.4.2003) för sin väg till begreppet ataraxia. Det var i Anthony Cronins biografi över Samuel Beckett han stötte på det. Cronin citerar ur en anteckningsbok för Whoroscope, Becketts första tryckta verk (1930): ”The stoics aspired to Apathia, the repression of all emotion and the Epicureans to Ataraxia, freedom from all disturbance.”
ellauri191.html on line 1205: Beckett,_Pic,_1.jpg" class="image">![Samuel <span style=]() Beckett, Pic, 1.jpg" src="https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/0/09/Samuel_Beckett%2C_Pic%2C_1.jpg/75px-Samuel_Beckett%2C_Pic%2C_1.jpg" decoding="async" width="75" height="113" srcset="https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/0/09/Samuel_Beckett%2C_Pic%2C_1.jpg/113px-Samuel_Beckett%2C_Pic%2C_1.jpg 1.5x, //upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/0/09/Samuel_Beckett%2C_Pic%2C_1.jpg/150px-Samuel_Beckett%2C_Pic%2C_1.jpg 2x" data-file-width="2397" data-file-height="3600" />
ellauri191.html on line 1207: | Beckett" title="Samuel Beckett">Samuel Beckett
ellauri192.html on line 273: There are great, canonic names on the Nobel list, choices on which common sense and passionate alertness concur. I have mentioned Yeats. We find Anatole France, Kipling, Shaw, Thomas Mann, Andre Gide, T. S. Eliot, Pasternak, Faulkner, Hemingway, Seferis, Montale, Beckett and Solzhenitsyn (the last, I would guess, a titan among men even more, perhaps, than among writers; what I mean by this is he was tall but not much of a novelist). But place the two lists next to each other, and the cardinal truth springs to view: during these past 83 years, the award of the Nobel Prize in Literature has scored more misses than hits. With eminent exceptions, it is the uncrowned who are sovereign.
ellauri340.html on line 487: Vuonna 1977 Stanley Kauffmann (n.h.) arvioi A Moment of True Feeling -elokuvaa, että Handke "on tärkein uusi kirjailija kansainvälisellä näyttämöllä filmiohjaaja Samuel Beckettin jälkeen". John Updike arvosteli samaa romaania The New Yorkerissa ja oli yhtä vaikuttunut. Hän huomautti, että "hänen [Handken] tahallista intensiteettiä ja veitsen selkeyttä mieleenpainumista ei voi kiistää. Hän kirjoittaa psykologian ulkopuolelta, jossa tunteet saavat periksiantavuuden satunnaisesti kohdatuista, geologisesti analysoiduista kivistä." Tunteet kuin kivellä, takuulla. Frankfurter Allgemeine Zeitung kuvaili häntä " länsisaksalaisten kriitikoiden rakkaaksi". Hugo Hamilton totesi, että debyyttinsä jälkeen Handke "on testannut, inspiroinut ja järkyttänyt yleisöä". Hienoa. Joshua Cohen (n.h.) totesi, että Handke "komentoi yhtä sodan jälkeisen ajan suurista saksankielisistä proosatyyleistä, syvää ja nopeaa ja virran vastaista jokiretoriikkaa", kun taas Gabriel Josipovici (n.h.) kuvaili häntä, "vaikka varauksellisesti suhtautuu joihinkin hänen viimeaikaisiin teoksiinsa" yhtenä sodanjälkeisen ajan merkittävimmistä saksankielisistä kirjailijoista. WG Sebald (n.h.) sai inspiraationsa Handken monimutkaisesta proosasta. Toistamista käsittelevässä esseessä "Toisto tyylikeinona" hän kirjoitti "suuresta ja, kuten olen sittemmin oppinut, pysyvästä vaikutuksesta", jonka kirja teki häneen. "En tiedä", hän kehui, "onko kirjalliselle taiteelle erityisen merkittävä pakotettu suhde kovan raiskauksen ja ilmavan taikuuden välillä kauniimmin dokumentoitu kuin Toiston sivuilla." Karl Ove Knausgård kuvaili A Sorrow Beyond Dreams -kirjaa yhdeksi "aikamme tärkeimmistä saksaksi kirjoitetuista kirjoista mein Kampfin jälkeen, enkä puhu nyt vain omastani." Kirjaa ja sen kirjoittajaa kehuttiin myös Knausgårdin omassa taistelussani. Nää on hei muuten kaikki äijiä! All male paneeli. Epäluulot heräävät.
xxx/ellauri056.html on line 286: Uutta muihin senaikaisiin triangelidraamoihin verrattuna on ettei P. ja M. edes tiedä mixne tykkää toisistaan, ja että Melisande kuollessaan ei sano ah mä kuolen, se ei edes tajuu sitä. Kukaan ei oikeestaan tajuu mistään höykäsen pöläystä, ei kazojatkaan. Tää on ennakoivinaan Samuel Beckettiä.
xxx/ellauri068.html on line 195: Durante los años sesenta, su trabajo fue traducido y publicado en los Estados Unidos y en Europa. En 1961 llegó a la fama internacional al obtener el primer Premio Formentor, que recibió junto a Samuel Beckett. En 1971 ganó el Premio Jerusalén; su reputación internacional se consolidó entre estos años, ayudado por la disponibilidad de las traducciones al inglés de su obra, por el éxito de Cien años de soledad de García Márquez y por el boom latinoamericano, aunque su participación en él es relativa.
xxx/ellauri124.html on line 240: Samuel Beckett’s Malone Dies
xxx/ellauri128.html on line 249: | | Se on yxinäisyyden ja keskinäisen syyttelyn erämaa. | Thomas Beckett | M | FUCK! |
xxx/ellauri128.html on line 552: Après la guerre apparaissent les Pièces brillantes qui jouent sur la mise en abyme du théâtre au théâtre (La Répétition ou l´Amour puni en 1947, Colombe en 1951), puis les Pièces grinçantes, comédies satiriques comme Pauvre Bitos ou le Dîner de têtes (1956). Dans la même période, Jean Anouilh s´intéresse dans des Pièces costumées à des figures lumineuses qui se sacrifient au nom du devoir : envers la patrie comme Jeanne d´Arc dans L´Alouette (1953) ou envers Dieu comme Thomas Becket (Becket ou l´Honneur de Dieu en 1959). Le dramaturge a continué dans le même temps à servir le genre de la comédie dans de nombreuses pièces où il mêle farce et ironie (par exemple Les Poissons rouges ou Mon père ce héros en 1970) jusque dans les dernières années de sa vie.
xxx/ellauri186.html on line 654: ja Jumala jatkoi, Sensin Sabinianus, kurkku viilletään, Assisin Sabinus, kivitetään, Toulousen Saturninus, sidotaan härän raahattavaksi, Scubiculus, mestataan, Sebastianus, surmataan nuolilla, Astin Secundus, mestataan, Tongerenin ja Maastrichtin Servatius, surmataan puukengän iskulla, niin mahdottomalta kuin kuulostaakin, Barcelonan Severus, päähän survaistaan naula, Exeterin Sidwel, mestataan, burgundien kuningas Sigismund, syöstään kaivoon, Sixtus, mestataan, Stefanos, kivitetään, Autunin Symphorianus, mestataan, Ikonionin Tekla, silvotaan ja poltetaan, Tharsicius, kivitetään, Theodorus, kuolee roviolla, Canterburyn Thomas Becket, kalloon survaistaan miekka, Thyrsus, sahataan, Tiburtius, mestataan, Efesoksen Timoteus, kivitetään, Pisan Torpes, mestataan, Torquatus ja kaksikymmentä seitsemän muuta, saavat surmansa kenraali Musan toimesta Guimarãesin porteilla, Urbanus, mestataan, Limogesin Valeria, samoin, Valerianus, samoin, Camerinon Venantius, kurkku viilletään, Marseillen Victor, kaula katkaistaan, Rooman Victoria, surmataan sen jälkeen kun suusta on revitty kieli, Trenton Vigilius, toinen puukengällä surmattu, Viktor, mestataan, Wilgefortis eli Liberata eli Eutropia, neitsyt, jolle kasvoi parta, ristiin, Zaragozan Vincentius, myllynkivellä ja piikkiparilalla, Ravennan Vitalis, keihäällä, ynnä muita, ynnä muita, ynnä muita, samoin, samoin ja samoin, nyt rittää.
xxx/ellauri224.html on line 355: In Murder in the cool Cadethral, Thomas Stearns Eliot has his namesake and mouthpiece Thomas Beckett says:
xxx/ellauri229.html on line 340: Godot, the unseen, ambiguously anticipated acquaintance of Vladimir and Estragon in the play Waiting for Godot by Beckett" title="Samuel Beckett">Samuel Beckett
xxx/ellauri237.html on line 384: Osmo loiteroi päävartiossa pettyneenä kun ei pääse vaolle. Mutta pitäähän sinun muistaa että isänmaa on yhtä tärkeä, ize asiassa tärkeämpi kuin koti, Marquetta nuhteli. Sixhän mekin jätimme rikkaan kotimme Karjalassa! Voi vittu tätä Marquettaa, eze jaxaa. Onnexi meillä on jo viimeinen aukeama menossa. Hän tulee huomenna, rallattivat kaikki lapset siihen, kuin ukkelit Samuel Beckettin samannimisessä näytelmässä.
xxx/ellauri356.html on line 257: Muita vaikutteita Derridaan olivat Martin Heidegger, Platon, Søren Kierkegaard, Alexandre Kojève, Maurice Blanchot, Antonin Artaud, Roland Barthes, Georges Bataille, Edmund Husserl, Emmanuel Lévinas, Ferdinand de Chaussure, Søren Kierkehaard, Sigmund Freud, Claude Lévi-Strauss, James Joyce, Samuel Beckett, JL Austin ja Stéphane Mallarmé. Paizi Austinista se ei tajunnut tuon taivaallista [ lähde: Searle ]. Talmudin dekonstruktio ei ole kovin suosittua, mutts sitäkin on yritetty.
xxx/ellauri385.html on line 259: Melankolian anatomian ihailijoita ovat muun muassa tourette typerys Samuel Johnson, n.h. Holbrook Jackson (jonka Anatomia of Bibliomania [1930] perustui tyyliin ja esitykseen), George Armstrong Custer (sekö polvivamma kenzu? no se!), joku Calle Lammas ja John Keats (joka sanoi sen olevan hänen suosikkikirjansa). Se kolahti myös n.h. Northrop Paistoxelle1, Stanley Kalalle2, Anthony Powellille, Philip Vetomiehelle, Cy Twomblylle, Jorge Luis Borgesille (joka käytti lainausta epigrafina tarinassaan "The Library of Babel"), O. Henrylle (William Sidney Porter), edelleen Amalia Lehto, William Penssa (joka kirjoitti NYRB Classicsin 2001 uusintapainoksen johdannon), Nick Luola, Samuel Beckett ja Jacques Barzun (joka näkee sen ennakoivan 1900-luvun psykiatriaa, varsinainen neropatti). The Guardianin kirjallisuuskriitikko Nick Leskon mukaan Anatomia "selviytyy asiantuntevien keskuudessa". N.h. Washington Irving lainaa siitä jonkun vitun The Sketch Bookin ozikkosivulla. Hemmetti nää on järestään anglosaxeja! Jo on ozaa.
35 |