100 podcastia potaskaa on valmiina, enempää ei tullut 4/2025 jälkeen, vaikka Artolla on kaunis tamperelainen nenä-ääni. "Me lapset elettiin pappilassa eräänlaisessa umpiossa. Mulle on jäänyt silmiä avaava kokemus mieleen. Oli keuhkokuvaus, muistan kun seisoin siellä rivissä ja kun katsoin ympärilleni, en tuntenut yhtään ihmistä. Se oli ensimmäinen elämänkokemus siitä, että mun elämänpiirini antaa vääristyneen kuvan tästä maailmasta." Pidän myös Sixten Korkmannista ja muista keskustaoikeistolaisista. Olen takuulla uskonnollinen. Professori Arto Mustajoki varttui pidetyn saarnamiehen kuopuksena Ilmajoella Etelä-Pohjanmaalla. Uskonnollisessa pitäjässä pidettiin tarkkaan silmällä, kuinka papin lapset käyttäytyvät. Venäjän opiskelu oli vanhemmille kova pala. Kylällä kuiskuteltiin, että pojasta on tullut kommunisti. Ei kylä tullut! Ja toinen iloinen uutinen: Nilkillä on syöpä! Kerkiänkö sittenkin kakkaamaan sen haudalle? Urheilullinen isoisä Juupajoelta, Toiskan paska Arska.
xxx/ellauri168.html on line 203: "Minä olen se mies, joka olen kurjuutta nähnyt hänen vihastuksensa virtsan alla. Minut hän on johdattanut ja kuljettanut pimeyteen eikä valkeuteen. Juuri minua vastaan hän kääntää kätensä, yhäti, kaiken päivää. Hän on kalvanut minun lihani ja nahkani, musertanut minun luuni. Hän on rakentanut varustukset minua vastaan ja piirittänyt myrkyllä ja vaivalla. Hän on pannut minut asumaan pimeydessä niinkuin lepakot. Hän on tehnyt muurin minun ympärilleni, niin etten pääse ulos, on pannut minut raskaisiin vaskikahleisiin. Vaikka minä huudan ja parun, hän vaientaa minun rukoukseni. Hakatuista kivistä hän on tehnyt minun teilleni muurin, on mutkistanut minun polkuni. Vaaniva karhu on hän minulle, piilossa väijyvä leijona. Hän on vienyt harhaan minun tieni ja repinyt minut kappaleiksi, hän on minut autioksi tehnyt. Hän on jännittänyt jousensa kuin japanilaisten kätkijöiden ruma lättäpärstä Petteri ja kusettanut minut nuoltensa maalitauluksi. Hän on ampunut munuaisiini nuolet, viinensä lapset. Minä olen joutunut koko kansan nauruksi, heidän jokapäiväiseksi pilkkalauluksensa. Hän on ravinnut minua katkeruudella, juottanut minua vermutilla. Hän on purettanut minulla hampaat rikki soraan, painanut minut alas tomuun. Sinä olet syössyt minun sieluni ulos, rauhasta pois, minä olen unhottanut onnen. Ja minä sanon: mennyt on minulta kunnia ja Heran odotus."
xxx/ellauri208.html on line 600: Oli biologian tunti. Opettaja oli kipeänä. Katsoimme luontodokumenttia mangusteista, mankeloidun rotan näköisistä pikkupedoista. Mangustit kiipesivät päivälevon jälkeen paskanhajuisista koloistaan Serengetillä tai jossain muussa afrikkalaisen viranomaiskorruption perslävessä. Mangustit asettuivat pesäkummulle takajaloilleen, kaulaansa kurkottaen, mietteliäinä, mustin silmänympäryksin, muistuttaen Karhukoplan veljenpoikia, ja tuijottivat tasangolla törmäileviä villieläinlaumoja tiiviinä ryhmänä kuin eloonjäämistaistelun tuomitseva demarikomitea. Pörröiset vauvamangustit huojuivat evoluution keskellä unisina ja paahteen tylsistyttäminä, kurttuisin kulmin, ja lysähtelivät kumoon. Tytöt huokailivat. Ihania, ihan kuin ihmisiä, he kuiskivat luokassa, jonka ikkunoiden eteen oli vedetty pimennysverhot. Ja olivathan mangustit ihania, kun niitä katsoi oikealla tavalla, ihmisestä käsin, kun niiden mittana käytti ihmistä. Minä satuin vilkaisemaan ympärilleni muiden keskellä, edessäni pulpetilla viisisormiset käteni, näin lähellä häämöttävät kasvot, jotka tuijottivat sinertävä ruutua ja kuuntelivat lukijan eläytyvää puhetta. Ajattelin: Ihan kuin mangusteja. Palleani jännittyi. Minua huimasi. En saanut katsetta tarkennettua. Luokan tuttuus katosi, ja ihmisten. Ylle tulvahti pimeä, jota ei valaissut mikään oppivelvollisuus. Pimeä nieli seinien topografiset kartat. Pimeän kosketuksesta styroxinen Unkarin väestöpyramidi mureni ja tuprusi ryhmätyötaulun tähtikarttaan. Ikkunalaudalle lokeroidut Pahtavaaran malminäytteet putosivat paperimassakuun näkymättömälle puolelle Moskovanmereen, tyhjiin pyyhkiytyivät kansantuotteen kasvua osoitta graafit. Nicaragualaisen pihvilihan vientireitit ja uhanalaisen oselotin levinneisyysalue. Suurten jokisuistojen murtovesialueet huuhtoivat mennessään lasikaapin jyrsijät ja formaliiniin säilötyn kyyn ja violettisuonisen lehmänsilmän. Minä istuin sen katoamisen keskellä, hiljaisena, pyörteessä, kahdeksantoistavuotiaana, selitykset kadottaneena, ylettömän todellisuudentunnun vallassa, kun pimeään hävisi kaikki minkä olin uskonut jonain päivänä tietäväni. Jäljellä oli tunteikas olentolauma tuijottamassa sinertävää utua. Huh, ajattelin. Se pyyhki yli väkivalloin. Käteni vapisivat, korvani soivat. Vähitellen pelko lakkasi. Puristin kämmenillä poskiani. Ajattelin, että sen täytyi olla aivojen verenkiertohäiriö. Ajattelin olevani poikkeusyksilö. Jos sille yrittäisi antaa nimen, sen täytyisi olla taitoa olla tietämättä mitään.
7