ellauri006.html on line 1378: Eikä kaikki tää nippelitieto oo tehnyt apinasta yhtään viisaampaa. Kamalampaa tuhoa se vaan sillä aikaansaa. Eli mitä koitti tuulispää tällä todistaa? Taisi olla pelkkää tuulenpiexäntää.
ellauri020.html on line 663: Sabrinaa haukuskellaan taas. Tähän Iivana palaa kuin koira oxennuxelle. Sabriina torvee ilkeästi kaikkialla Katrinkan erohäpeää. (Ei kait se ollut toi Liz Smith? Tuskin Liz vanha vuohi, nyt jo vainaja, jolle Ivana antoi eksklusiivin eron jälkeen. Ei todennäköistä.) Kosto elää, vaikka salanimellä. Lusijan liivijengimies on vangittu ja joutuu lusimaan. Spartalainen meininki: saa varastaa, muttei saa jäädä kiinni, siitä rankaistaan. Kaveruxet syö juustoja ja miettii elämää. Kuka osaa olla onnellinen? Koko ajanko? Ei kukaan. Mut onnen pipanoitakin voi syödä, kuin juustonmuruja. Sanoi Aapeli eli Simo Puupponen sotavuosina, siteeraten jotain vielä viisaampaa. Kuoli nuorena. Kirjoitti Savon Sanomiin. Mulla on ukki Lassin sidotut Savon Sanomat kellarissa. Isoja broadsheet kirjoja. Pitääpä joskus tshekata löytyykö niistä aitoja aapeleita.
ellauri026.html on line 300: Lopuxi, se että apina hyväxyy izensä sellaisena kuin on on suurinta tyhmyyttä. Se on izerakkautta. Ois viisaampaa vaan inhota ja hävetä omaa izeä. Mennä ruoskiskelemaan omaa turkkia kuin munkki, se olisi viisautta.
ellauri046.html on line 573: 106. Myson oli Strymonin poika, Sosikrateen mukaan, joka vetoaa Hermippuxeen, kotoisin Kheoxesta, lakonisesta kylästä Oetan pitäjästä. Se oli 1 Kreikan 7 viisaasta. Strymon oli kuulemma oikee styränki mut Myson oli tavis. Kerrotaan et kun Anakharsis kysyi oraakkelilta onko ketään mua viisaampaa Pythia sanoi et Myson. Anakharsis meni uteliaana kazomaan ja näki Mysonin puuhailemassa auran kaa kesällä. Ei nyt ole auran aika se viisasteli Mysonille. Oikea aika kunnostaa se sanoi Myson.
xxx/ellauri127.html on line 854: Tylyt kriitikot kirjoittivat: Surullisina seuraamme herra John Keatsin tapausta. Hän työskenteli muutama vuosi sitten kaupungin apteekissa harjoittelijana. Mutta yhtäkkiä kaikki kämmähtyi äkilliseen sairauteen. Jonkin aikaa toivoimme, että hän selviäisi kohtauksella tai kahdella, mutta myöhäisoireet ovat hirveät. Kokoelman "Poems" kiihko oli jollain tavalla paha, mutta se ei herättänyt meitä puoliksikaan niin vakavasti kuin ”Endymionin” tyyni, rauhallinen, järkähtämätön höpisevä typeryys. On parempi ja viisaampaa nähdä nälkää apteekkarina kuin nälkiintyneenä runoilijana; siis palatkaapa apteekkiin, herra John, takaisin 'laastareiden, pillerien ja voidepurnukoiden pariin".
xxx/ellauri417.html on line 826: Tämä on sosialistinen realistinen kirja, jossa makea, syötävä sisus on peitetty lähes sulamattomalla (ja pirun paksulla) kuorella. Tämä makea sisus on erittäin arvokas, yllättävän moderni teoria kestävästä kehityksestä: että Venäjän metsien mielivaltainen tuhoaminen edistyksen nimissä johtaa erittäin vakaviin ekologisiin katastrofeihin. Tätä ajatusta professori Vihrov saarnaa, ja hän saa siitä kunnon selkäsaunan, erityisesti kilpailijaltaan, professori Gracianskylta, jonka periaatteet eivät voi olla oikeita pelkästään siitä syystä, että (sosialistisen realismin jalojen perinteiden mukaisesti) hänen näkönsä ei myöskään ole hyvä. Ja joku, jonka näkö ei ole hyvä, on varmasti luokkaerosta, ja joku, jonka alkuperä on luokkaerosta, paljastuu joka tapauksessa saarnaavan harhaoppia. Suoraan. Pahantahtoisuudesta. Leonov pitää Vihrovin teoriaa niin tärkeänä, että hän korvaa seitsemännen luvun toisen alaotsikon löyhällä viisikymmentäsivuisella tutkimuksella, joka toisaalta osoittaa viehättävää innostusta, ja toisaalta olisi ollut viisaampaa lyhentää tämä tutkimus kahdeksikymmeneksi sivuksi ja sijoittaa se metsätieteelliseen aikakauslehteen – niin kaikki olisivat luultavasti olleet paremmassa asemassa. Valitettavasti kirjoittaja pyöristi tämän tutkimuksen sen sijaan 900 sivuksi: hän lisäsi hieman perhedraamaa, hieman toista maailmansotaa ja hieman työväenliikkeen toimintaa vallankumousta edeltävältä ajalta antaakseen sille painoarvoa. Valitettavasti Leonov ei voi tehdä näille lisäyksille mitään: toisaalta hän kokoaa yhteen paljon vihanneksia suhteessa niihin (tietysti nämä ovat "virallisia" vihanneksia), toisaalta hän käärii koko jutun johonkin valheelliseen sentimentaalisuuteen – ja jopa tappaa teoksen dramaturgian sotkeutumalla vähitellen 30–60-sivuisiin muistelmiin. Lisäksi nämä lisäykset seuraavat toisiaan melko ad hoc -tavalla, heikentäen erityisesti omaa vaikutustaan. Romaani alkaa Vihrovin kauan kadoksissa olleen tyttären, Polyan, saapumisesta Moskovaan. No, tässä Moskovassa on niin suurta hyväntekeväisyyttä, että neljä ihmistä saattaa isättömän tytön kotiin raitiovaunusta, koska hänellä on paljon rojua, kaikki puhtaasta hyväntahtoisuudesta, koska sellainen sosialistinen ihminen on. Sitten meidät kastetaan kaikenlaiseen siirappiin, kunnes sivulle 50 asti natsien terroripommittajat ilmestyvät Neuvostoliiton taivaalle – muuten, en ole koskaan ollut niistä näin iloinen, koska minua alkoi jo oksettaa. No, tästä eteenpäin hyppelemme edestakaisin kaikenlaisten juonenkäänteiden ja retrospektiivien, puoluetoimien ja ideologisten väittelyiden välillä, kunnes loppuun asti totuus voittaa natsit ja metsäntuhoojat. Leonovin kyseenalainen kunnia on se, että Polyan hahmossa hän onnistuu luomaan yhden maailmankirjallisuuden
6