ellauri030.html on line 280: Lopulta päästään viimeiseen syyhyn olla hapan vanhus, nimittäin viikatemies, joka kurkkii jo ihan selän takana. Mun kanta on, että kuolema ja sen pelko on molemmat yhtä luonnollisia kuin vino penis, eikä kummastakaan (mistään kolmesta mun kohdalla) pääse eroon millään ilveellä. Kaikenlainen selittely on ihan turhanpäiväistä. Mutta just SIX, ettei niistä ole eroonpääsyä, nimenomaan niistä jaxetaan jauhaa ihan ilman loppua. (No, vinoista pippeleistä vähän vähemmän.) Onhan mullakin niistä jo erinäisiä palstakilometrejä. Muusa sanoo toisesta huoneesta: ÄLÄ JAUHA!
ellauri041.html on line 326: Melenderin romaani luotaakin iänikuista loppuun kaluttua kysymystä siitä, miten ihminen lopulta voi löytää tiensä itseensä ja itsensä luokse. Voi hemmetti. Mitäs läxit? Kuka ihmistä odottaa tämän tien päässä? (No viikatemies, ellei suorastaan vanha vihtahousu.) Uuden romaanin etsintä alkaa kuolemasta, päähenkilön Joel Rannon isoäidin poismenosta. Näin kuolema toimii uudelleen aktivoituvan elämän savukkeena. Tumpataan toinen, sytytetään uusi. Vuoroin käydään vieraissa. Ottaako sinun lipasi, ei ota minun orani. Ironia näkyy siinä, että isoäidin lipa on päähenkilölle läheisempi kuin oma ora.
ellauri055.html on line 60: Kazokaahan, ei tarvize rakastaa vanhaa eukkoansa, mutta kun on saanut olla rähjättävänä 25 vuotta yötä päivää, niin sinä päivänä kun viikatemies on tullut noutamaan tuota kumppania, joka on maannut kanssanne kylki kyljessä liian kapeassa vuoteessa, jonka hiki on niin monet vuodet sekoittunut teidän hikeenne ja joka laihoissa kupeissaan on kypsyttänyt sen kylvöxen, jonka te olitte sinne istuttanut, silloin tuntee kurkkuaan kuristavan; on kuin pala izeään lähtisi; ja vaikka se pala ei olisi kaunis, vaikka se olisi joskus kovastikin kiusannut, tuntee sääliä sitä kohtaan, ja izeään kohtaan; silloin valittaa izensä ja tuon toisen puolesta... Jumala suokoon minulle anteexi: silloin rakastetaan.
ellauri055.html on line 186: Kazokaahan, ei tarvize rakastaa vanhaa eukkoansa, mutta kun on saanut olla rähjättävänä 25 vuotta yötä päivää, niin sinä päivänä kun viikatemies on tullut noutamaan tuota kumppania, joka on maannut kanssanne kylki kyljessä liian kapeassa vuoteessa, jonka hiki on niin monet vuodet sekoittunut teidän hikeenne ja joka laihoissa kupeissaan on kypsyttänyt sen kylvöxen, jonka te olitte sinne istuttanut, silloin tuntee kurkkuaan kuristavan; on kuin pala izeään lähtisi; ja vaikka se pala ei olisi kaunis, vaikka se olisi joskus kovastikin kiusannut, tuntee sääliä sitä kohtaan, ja izeään kohtaan; silloin valittaa izensä ja tuon toisen puolesta... Jumala suokoon minulle anteexi: silloin rakastetaan.
xxx/ellauri177.html on line 320: kyhmyistä, toisilla laihoja, repaleisia, kuin luurankoja, joiden saranat ovat katkenneet. Mamillaria kasautui eläviin märkärakkuloihin, parvi vihertäviä kilpikonnia, joilla oli hirveän partainen pitkä, teräspiikkejä kovempi karva. Siilikaktuxet, jossa oli enemmän ihoa, näyttivät nuorten kyykäärmeenpoikasten pesiltä. Echinopsis oli vain kohouma, punakarvainen kasvusto, joka sai ajattelemaan jotain jättimäistä hyönteistä, joka oli kääritty palloon. Opuntiat nostivat lihaisia lehtiään kuin puut, jotka olivat jauhettuja punoittuneilla neuloilla, kuin mikroskooppisten mehiläisten parvet, kuin kukkarot, jotka ovat täynnä tuhoeläimiä ja täynnä verkkoa. Gasteriat ojentuivat ylös käännettyjen viikatemiesten jaloista, ja niillä oli mustanruskeat, pilkulliset, poikkijuovaiset, ruusunpunaiset raajat. Cereus istutti häpeällistä kasvillisuutta, valtavia polyyppeja, tämän liian kuuman maan sairauksia, myrkyllisen mehun irtoamista. Ja toukkia? Inhottavia ällöjä, kihiseviä valkoisia toukkia! Kihomatoja!
5