ellauri006.html on line 1823: Moraalin on määrä vaimentaa nää vaiston impulssit.

ellauri037.html on line 512: Siitä niiden vaistonvarainen nokkeluus ja vastustamaton tarve valehdella. Sillä kuten luonto on varustanut leijonat kynsillä ja hampailla, elefantit ja karjut syöxyhampailla, sonnin sarvilla, mustekalan (ja mut) sumuttavalla musteella, niin on se antanut naisille huijauksen taidon suojaxi ja puolustuxexi miespaskiaisilta, ja on kaiken sen voiman, minkä se antoi miekkosille habaan ja niskalihaxiin, naiselle tuon lahjan muodossa. Vedätys on niille sixi synnynnäistä, ja sixi sitä löytyy tyhmemmältäkin naiselta enemmän kuin meiltä. Sen käyttäminen joka käänteessä on sixi niille yhtä luonnollista, kuin meille käyttää heti ekan hyökkäyxen torjunnassa nyrkkejä. Six (siis ton nyrkkivallan takia) on harvinaista löytää täysin suoraan puhuvaa, mutkatonta naista. (Mutkaton on miesten kieltä ja tarkoittaa täys tolloa.) Just six ne näkee myös meidän surkeiden kusetusyritysten läpi heti, niin että neuvon olemaan sitä ollenkaan yrittämättä. Niin kävi mulle äiskän kaa joka kerta, jäin kiinni rysän päältä. – Tästä pääviasta ja sen seuralaisista seuraa epärehellisyys, uskottomuus, petos, epäkiitollisus ym.ym. (Hizi Schopenhauer alkaa kuulostaa ihan Dantelta sen hölmön helvettinsä kaa.)
ellauri038.html on line 129: Nietzsche väitti, että moraali on väline, jonka avulla ihmisyksilöt, ihmisryhmät tai kansat tavoittelevat miltei vaistonvaraisesti arvonantoa, henkistä tai poliittista ylemmyyttä ja vaikutusvaltaa, joskus jopa aineellista etua. Älähän! voisko tosiaankin olla noin? Täytyypä pohtia.
ellauri045.html on line 852: Tonin mukaan karisma on 95-prosenttisesti opittavissa. Se on kuin autokoulussa: karismasta tulee kovasti harjoitellen ihan vaistonvaraista. Sitä on vaikea uskoa kun kazoo Tonin omaa lavasäteilyä. Hizi mies on alan kouluttaja ja puiseva kuin toteemi. Mut jos karisma on opittavissa, ja karisma on narsistista, onko sitten narsismikin opittavissa Hinkan koulussa? Juu on, mutta varotuxen sana: se ei sitten lähde pois kuin kirveellä. Kun kerran opit ajaa pyörällä, et koskaan unohda. Vai?
ellauri055.html on line 909: Vastaanotettuaan palkinnon Tukholmassa joulukuussa 1939 Sillinpää jäi Ruotsiin ja keräsi siellä puhetilaisuuksilla rahaa talvisotaa käyvälle Suomelle. Jo lokakuussa 1939 hän oli julkaissut Suomen Kuvalehdessä "Sillinpään marssilauluksi" kutsutun runon, koska hän toivoi sen säkeiden yhdistävän suomalaisia ja kohentavan kansan mielialaa. Siitä tulikin nopeasti järjestetyn sävellyskilpailun voittaneen Aimo Mustosen säveltämänä hyvin suosittu talvisotaa edeltävinä viikkoina ja sodan aikana. ”Sillinpään marssilaulu” edustaa Sillinpään tyypillistä kirjoitustyyliä, jossa yhdistyvät alun maisemakuvaus, viittaus karttaan sekä maanläheisyyden ja mullan ja vaiston varaan rakentuva hiukan mystinen yhteisyydentunne. Marssilaulua lauletaan ja soitetaan Puolustusvoimissa yhä, ja siinä on monien varusmiesten mielestä helposti opittavat sanat.
ellauri074.html on line 326: William H. Gass (kekä?) on kuvaillut Cioranin tekstejä filosofiseksi romanssiksi, jossa toistuvat nykyajan teemat vieraantuminen, absurdius, ikävä, turhuus, rappio, historian hirmuvalta, muutoksen rahvaanomaisuus, tietoisuus kärsimyksestä ja järki sairauden muotona. Tuotannon pääosa koostuu ironisista, skeptisistä ja ytimekkäistä aforismeista tai vähän pidemmistä fragmenteista. Mieltymys fragmentteihin liittyy sekä systemaattisia järjestelmiä kaihtavaan ajatteluun että tuskalliseen kielen vaihtamiseen romaniasta ranskaksi ja jopa laiskuuteen. Cioran piti fragmenttejaan ajatteluprosessin yhteenvetona, josta on jätetty pois lopputulokseen johtanut päättelyketju. Cioranin ranskankieliset tekstit ovat äärimmäisen hiottuja ja klassisten kielinormien mukaisia; klassinen tyyli perustuu osittain myös pyrkimykseen kirjoittaa vähintään yhtä hyvin kuin ranskalaiset kirjailijat; Cioran pitikin tyyliään ainoana vahvuutenaan, joskin vahvuus ei ollut hänen mielestään luontaista vaan kovan työn tulos. Cioran on usein puhunut traumaattisesta kielen vaihtamisesta, johon hän päätyi kääntäessään Stéphane Mallarmén runoja romaniaksi ja todettuaan, ettei ollut mitään järkeä kirjoittaa kielellä, jota kukaan ei ymmärtänyt. Hän sanoo kirjoittaneensa Hajoamisen käsikirjan neljä kertaa, ennen kuin siitä tuli niin hiottu, ettei jälkeä muukalaisuudesta ("métèque" - siis metoikkimaisuudesta) enää ollut. Vaikka romaniaksi kirjoitetuissa teksteissä esiintyvät teemat ovat pääosin samoja kuin myöhemmin ranskaksi kirjoitetuissa, ei Cioran itse pitänyt niitä tyylillisesti yhtä korkeatasoisina kuin ranskaksi kirjoittamiaan tekstejä. Hän suhtautui erityisen varauksellisesti romaniankielisistä teksteistä tehtyihin käännöksiin, varsinkin ranskannoksiin: hän ei kokenut pitkällisen kirjallisen perinteen ja kielenhuollon pysähdyttämän ja jäykistämän ranskan kielen voivan ilmaista asioita samalla tavalla kuin slaavilaisuuden ja latinalaisuuden sekoituksessaan joustavan romanian kielen Romaniaksi Cioran kirjoitti vaistonvaraisesti, ranska oli hänelle kuin pakkopaita.
ellauri112.html on line 171: --Jos mielikuvituksessamme käymme läpi kaikki käsitykset todellisuuden rakenteesta, mitä mahdollisesti tunnemme, on helppo huomata, että eräällä niistä on aivan erikoinen viehätysvoima ymmärryksellemme, johtuen sen erinomaisesta ainakin näennäisestä selvyydestä. Se on se käsitys, että mikä on olemassa on tyhjä tila ja siinä olevat ja liikkuvat kappaleet. Uudemmista ajattelijoista on varsinkin Henri Bergson koettanut ottaa selvää siitä, mihinkä tämän »esineellisen» käsitystavan viehätysvoima perustuu. Hän on sitä mieltä, että sen perusta itse asiassa on käytännöllinen, biologinen. Niiden syitten joukossa, jotka ovat vaikuttaneet, että juuri ihminen on kohonnut maapallon herraksi, on epäilemättä yhtenä kaikkein tärkeimmistä se, että ihminen, älynsä avulla, on oppinut käyttämään kiinteitä kappaleita työkaluina ja aseina. Ihmisen nimi ei pitäisi olla homo sapiens vaan homo faber, s.o. seppä (sanan laajimmassa mielessä). Mutta tästäpä syystä onkin ymmärryksemme niin syvästi ja pääsemättömästi rakastunut kiinteisiin kappaleisiin, esineellisyyden aatteeseen. Syvä vaisto, syvempi kuin logiikka ja tosiseikat, ajaa meitä kaikkialla viemään läpi tämän aatteen, ja jos tälle taipumukselle annetaan täysin vapaat kädet, on tulos ennakolta määrätty, nim. materialismi. Kun kreikkalainen Demokritos paljon yli kaksituhatta vuotta sitten loi ensimäisen atomiopin suunnitelman, toimi hänen ajatuksensa tämän »esineellisyyden» vaiston ajamana: miten luonnolliselta tuntui kuvailla, että kaikki oleva on pienen-pienistä kiinteistä kappaleista kokoonpantu, samanlaisista kuin ne joita me joka päivä kivien ja puupalojen muodossa pitelemme käsissämme ja jotka ovat meille niin tuttuja ja selviä. Ja sama vaisto elää meissä vielä tänä päivänä. Mutta harvoin on tämä vaisto saanut sen pahempaa kolausta kuin yllämainittujen luonnontieteen uudempien tulosten kautta. Siinä suhteessa on noilla tuloksilla kerrassaan vallankumouksellinen luonne. Jos ne vakiintuvat ja jähmettyvät totuuksiksi, on materialismin aika ikipäiviksi mennyt. Eihän meillä ole minkäänlaista mahdollisuutta saada mielikuvitustamme tyydyttävää, havainnollista, »esineellistä» käsitystä sellaisista suureista kuin eetteri eli painoton aine, elektronit, joilla ei ole massaa j.n.e. Ne ovat puhtaita käsitteitä, merkkejä, symboleja. Jos yritämme tehdä niistä jotain havainnollisia todellisuudenkuvia, syntyy ristiriitasia sekasikiöitä, jotka todistavat pelkästään »esineellisen» älyntaipumuksemme kömpelyyttä. Mutta samalla todistaa tämä kuinka suunnattoman pitkälle luonnonilmiöiden tieteellinen analyysi itse asiassa on mennyt. Se todellisuus, jota luonnontiede näissä uudemmissa tuloksissaan käsittelee, ei enää ole varsinaisesti aineellinen; se on kaukana meidän esineellisten käsitystapojemme saavuttamattomissa, todellisuutta, jota ei silmä näe eikä käsi kosketa, mutta jonka matemaatiset suhteet on noihin merkeillä ja symboleilla ilmaistu. Muinaiset pythagoralaiset sanoivat, kuten Aristoteles kertoo, että lukujen aineksista on koko maailmankaikkeus kokoonpantu. Mielestäni voi uusi luonnontiede nähdä edelläkävijänsä, ei materialistisessa Demokritoksessa, vaan Pythagoraassa. Samanlaiseen epähavainnolliseen, puhtaasti käsitteelliseen todellisuuden käsitykseen kuin Pythagoraalla näyttää olleen, tuntuu myös uusi luonnontiede johtavan. Ajatus on kaikki, niin lopettaa Henri Poincaré, meidän aikamme luonnontutkijoista kaiketi edustavimpia, erään aikaisemman teoksensa.
ellauri115.html on line 711: Kun nyt on päätelty aistiesineiden havainnosta ja mun sisäisestä tietoisuudedsta, joka johtaa mut päätellä syistä ja synnyistä syvistä diginatiivijärjellä päätotuudet jotka on mulle ihan need to know tietoa, mun täytyy nyt eziä sellasia käyttäytymisperiaatteita kuin niistä voi vetää, ja sellissiä sääntöjä jotka mun täytyy asettaa oppaaxeni tämän maailman kohtaloni täyttämisexi, mitkä oli mun money makerin meisinki. Käytän yhä samaa mefodia, en johda näitä sääntöjä korkekoulufilosofiasta, vaan löydän ne mun syömmin syvyyxistä, mihin ne on kirjoitettu tulipunaisilla kirjaimilla mitä mikään ei voi kumittaa. Mun tarvii vaan konsultoida izeäni sen suhteen mitä mä haluun tehä; se mikä musta tuntuu oikealta on oikein, mikä mun mielestä on väärin on väärin; omatunto on paras kasvomuisti; ja se on vaan kun tinkaamme omastatunnosta kun meillä on tarve sofistikoituihin argumentteihin. Meidän eka velvollisuus on mua izeäni kohtaan; kuitenkin miten usein toisen äänet kertoo että kun me haetaan omaa hyvää toisten kustannuxella me tehdään pahaa? Me luullaan seuraavamme luonnon opasteita, ja me vastustetaan sitä; me kuunnellaan mitä se sanoo meidän aisteille, ja me haistatetaan huilu sillä mitä se sanoo meidän sydämmelle; aktiiviolento tottelee, passiivi komentaa. Omatunto on sielun puheääni, passiohedelmät on ruumiin ääntelyä. Onko kumma että nää äänet usein kiistelevät kuin Aku Ankan korviin kuiskuttelevat kaxi pikku avataria? Ja kumpaahan meidän olis kuultava? Saat 2 arvausta. Liian usein järki pettää meitä; meillä on erinomainen syy epäillä sitä [jos se nimittäin sattuu olemaan aika heikko]; mutta superego ei koskaan petä meitä; se on miehen ainut tosi opaste; se on sielulle mitä vaisto on ruumiille, [Alahuomio: Moderni filosofia, joka myöntää vaan mitä se voi ymmärtää, varoo myöntämästä tätä hämärää kykyä jota sanotaan vaistoxi joka näyttää opastavan muita elukoita kuin tikanpoikaa puuhun ilman hankittua kokemusta. [No on se meilläkin, lue vaikka Paul et Virginie, tai jos et jaxa kazo sitten leffa Blue Lagoon.] Vaisto, joittenkin meidän viisaiden viisaustieteilijöiden mielestä, on vaan salainen ajattelutottumus, joka on hankittu ajattelemalla; ja siitä miten ne tän kehityxen selittää voisi päätellä että lapset miettii enemmän kuin isot ihmiset: tää on outo paradoxi jota pitäis tutkia. Mut ei mennä tähän nyt, vaikka mun pitää kysyä mikä nimii pitää antaa sille innolle jolla mun koira jahtaa myyriä jota se ei edes syö, tai kärsivällisyydelle jolla se joskus kazoo niitä tuntikausia ja taitoa millä se nappaa ne, heittää ne jonkun matkan päähän kolosta kun ne tulee esille, ja sit tappaa ne ja jättää ne lojumaan. Kuitenkaan kukaan ei opettanut sille tätä urheilulajia, eikä kukaan edes kertonut sille että on sellaisia otuxia kuin myyriä. Taas kysyn, ja tää on tärkeämpi kysymys, mix kun mä uhkailin tätä koiraa ekan kerran, mixe heittäytyi maahan tassut ristissä kuin armonanoja .....ihankuin laskelmoidusti muhun vedoten, asento jonka se olis ottanut, jos mä olisin pitänyt pintani ja jatkanut sen mätkimistä siinä asennossa? Mitä hä! Oliko mun koira, tuskin pentu, omaxunut moraali-ideoita? Tiesikö jo armon ja avokämmenen merkityxen? Millä hankitulla tiedolla se yritti hillitä mun vihaa heittäytymällä mun armoille? [Nojaa, tää vaan osottaa että sellainen käytös on luontaisesti koiramaista.] Jokainen koira maailmassa menettelee melkein samalla tavall samoissa olosuhteissa, enkä mä väitä mitään mitä jokainen ei voi ize kokeilla, hankkia vaan koiran ja jonkun astalon. Voisko filosooferit, jotka niin ivallisestri hylkää vaiston, ystävällisesti selittää tän vaan aistimusten leikkinä ja kokemuxen jonka ne olettaa että me ollaan hankittu? Antaa niiden antaa selitys joka kelpaa joka tolkun äijälle; siinä tapauxessa mulla ei ole enempää sanottavaa, enkä sanokaan enempää vaistosta.] Se joka tottelee omaatuntoa noudattaa luontoa eikä sen tarvi pelätä menevänsä harhaan. Tää on hyvinkin tärkeä asia, jatkoi mun hyväntekijä, nähdessään että mä meinasin keskeyttää sen; anna mun pysähtyä hetkexi selittämään tää paremmin, se sanoi kovempaa ja kiireemmin.
ellauri117.html on line 82: Olen joskus nähnyt sellaisten nuorten vaimojen pikkutemput, jotka teeskentelevät tahtovansa imettää lapsiaan. He osaavat järjestää asiat niin, että heidän muka on pakko luopua tästä mielijohteesta; taitavasti he osaavat asettaa niin, että puoliso, lääkäri ja etenkin äiti kieltää heiltä tuon velvollisuuden täyttämisen. Aviomies, joka uskaltaisi suostua siihen, että hänen vaimonsa imettäisi lastansa, olisi huutavassa hukassa. Hänestä tehtäisiin murhaaja, joka muka tahtoo päästä irti vaimostaan. Olkaa siis varovaiset, hyvät aviomiehet ja uhratkaa kotirauhanne hyväksi isänrakkautenne! Ja isänvaistonne! Jos vaimo ei anna ehkä vauva voisi imuttaa.
ellauri181.html on line 67: On olemassa useita pieniä palasia raporttiin akatemia. Kertojan ja Rotpeterin impresario , outo keskustelu Rotpeterin ja vierailijan välillä, sekä (väliaikaisesti hullun) ensimmäisen Rotpeter-opettajan kirjeen alku, on outo kohtaaminen. Ihmisen apina on tämän tarinan ensimmäisen persoonan kertoja, hän vain unohtaa uskomattoman inkarnaationsa puolet ja kommentoi niitä. On kuitenkin merkittävää, että nuoruuden muistot eivät ole enää tämän I: n käytettävissä; he ovat tukahdutettuja. Tämä heijastaa traumaa hänen väkivaltaisesta sieppauxestaan alkuperäisestä tilastaan. Kaiken kaikkiaan tarina ei tule esiin kokemisen, vaan narratiivisen ja reflektiivisen izen. Koska kertomus on ensisijaisesti suunnattu arviointiin ja arviointiin, ja todellakin melko korkeammasta näkökulmasta, koska Punaisen Pietarin horisontti kattaa eläimen ja ihmisen olemassaolon, luonnollisen vaiston ja hengellisen kurinalaisuuden, vapauden ja sosiaalisen organisaation. Rotpeterin kommentit eivät koske vain hänen omaa tarinaansa, vaan myös kuvan, jonka ihmiset tekevät izeään.
ellauri294.html on line 183: Numero 1 ajaa agendaa, että jokainen ihminen maailmassa pystyy luomaan oman todellisuutensa hyvillä ajatuksella, itseluottamuksella ja positiivisilla toimilla. Se liittyy usein myös rohkeuden, itsejohtajuuden, aloitteellisuuden, vaiston ja eteenpäin menemisen energioihin.
ellauri323.html on line 289: joka on vaistonvarainen ilmentymä, että "joillakin on vain oikeuksia,
ellauri345.html on line 58: Vaikka runoilija uhrasikin kaiken rakastajien onnen pimeille voimille, hänen erehtymätön vaistonsa missasi teloituksen jumalallis-transsendenttisen luonteen. Heidän kaatumisensa tässä olemassaolossa ei varmastikaan voinut olla kaikki - mikä takasi, etteivät he voittaisi juttua korkeammassa oikeusasteessa? Eikö Goethe juuri sitä näyttänyt halunneen ilmaista loppusanoillaan? Siksi FH Jacobi kutsui romaania "pahan kalun nousuksi".
ellauri351.html on line 143: Apinoiden vaistonvarainen sotainnostus lähtee Konradin mukaan liikenteeseen näistä ainexiata:
ellauri351.html on line 720: Pelkästään siitä tosiasiasta, että hän on osa järjestäytynyttä väkijoukkoa, korkeakoulutettu perheenisä laskeutuu useita sivilisaation tikkaita. Eristettynä hän voi olla sivistynyt yksilö; väkijoukossa hän on barbaari – siis vaistonvaraisesti toimiva olento. Hänellä on mölyapinan spontaanius, väkivalta, julmuus ja myös primitiivisten olentojen innostus ja sankarillisuus, jos hullua riehumista sixi tahtoo sanoa. Opetuxesta ei ole juuri hyötyä, sillä tehdään vaan nenäkkäitä experttejä. Suvaitsemattomuus ja fanaattisuus ovat uskonnollisen tunteen välttämättömiä liitteitä.
ellauri374.html on line 274: Hindu-vaistoni kertoo minulle, että kaikki uskonnot ovat enemmän tai vähemmän totta. - Mahatma Gandhi
xxx/ellauri057.html on line 1298: Tuijunkantajien kaudella kysymys ruumiillisuudesta muodostui ajankohtaiseksi. Myös Vaara tiedosti runojensa pohjalla olevan rytmisen liikkeen, hän kutsui runojaan itse ”bylsityiksi runoiksi”. ”Minussa runo on alkanut liikahtelunsa vain jos ja kun liha on jotenkin ollut liikkeessä – -. Tosissani voin sanoa, että sanamuoto ’kirjoittaa runoja’ on minusta aina tuntunut liian tärkeilevältä ja jotenkin vinoon menevältä – -.”. Vaara ylistää naisellisuuteen perinteisesti liitettyjä piirteitä: epäloogisuutta, antautuvaa haltioitumista, ruokkivaa voimaa, vaistonvaraisuutta. Hei mut näähän on fasismin tunnusmerkkejä! Kirjoittamisen motiivi on päästä autuuden tilaan, alistamattomaan hetkeen, hekumanhuippuun joka runossa ”Tulivuori” "kirjoittuu (yäk)" näin:
xxx/ellauri116.html on line 196: Ja sit toi lapsikuolleisuus, se oli korkea, 1700-l. loppupuolen ranskassa noin neljännes. Kun lapset kuoli helpommin kuin karja, iho piti pitää paxuna, et pysty synnyttämään aina vaan uudelleen ja uudelleen. Nää imettäjänaiset piti tosi huonosti huolta toisten lapsista. Aikuisten eloonjäämisvietti ylitti äidinvaiston just tossa ajassa ja paikassa. Kai vois sanoa et oikea syy tän äidinvaistoidean lanseeraamiseen oli että syntyvyys piti saada nousuun taloudellisiin, nationalistisiin ja imperialistisiin proggixiin. 1700-1800-luvun vaihteessa väestönlaskennassa huomattiin, että jos joku maa haluaa pysyä sivistyxen ja kehityxen etunenässä esim armeijan ja siirtomaiden suhteen, väestö pitää saada kasvuun. Äidinrakkaus vaihtelee poliittisen tilanteen mukaan. Huom kukaan ei ole koskaan keskustellu isänrakkaudesta ja isänvaistosta, sellaisia sanoja ei edes ole olemassa.
xxx/ellauri173.html on line 934: Kuinka voimme unohtaa niiden sykkimisen tällä tähtipilkulla, joka on kadonnut syvyyden näpeimpään pisteeseen taulun yläreunassa, jossa ei ole pankkeja, - tällä näkymättömällä jäähtyneellä atomilla - niin monia rakkauden ylivertaisen maailman valittuja, - niin monia hyviä elämän kumppaneita! Esim Huishaismannin "ompelijatar"! Tai Jean-Jacquesin leipäsusi, tai Goethen Vulpius! Edes muistuttamatta meitä vanhoja herroja niiden vanhojen neitsyiden tuhansista nimistä, jotka hymyilivät liekkien keskellä ja kidutusten hellittämättömyydessä, jostain uskomuksesta, jossa heidän vaistonsa muutettiin sieluksi herrojen ylevän valinnan avulla; ohittaen, jopa hiljaisuudessa, kaikki ne salaperäiset sankarittaret – joiden joukossa jopa isänmaan vapauttajat loistavat – ja ne, jotka raahattiin kahleissa, tappion orjuudessa, julistivat kaikki kuolevana miehilleen suloisessa ja verisessä suudelmassa, ettei tikari satu. (Oisko tää se Lucretia roomalaisten käsiohjelmassa? No tälläsiä märkiä unia on varmaan useampia.)
xxx/ellauri174.html on line 223: Unohtamatta, että Anderson oli aloittanut pitämällä häntä "merkillepanemattomana" naisena ja että juhlien savu ainoastaan oli tehnyt hänet syylliseksi leikkimään hetkeksi päästäkseen alkuun ja vaistonvaraisesta vastenmielisyydestä häntä kohtaan, ns. hurmaa, jonka nämä herrat heti osoittivat kuorotytölle (eli armo, pikantiteetti, vastustamaton ja kiistaton miellyttämisen lahja jne.), ― joka voi olla vain suhteessa näiden herrasmiesten täysin yksilölliseen mielenlaatuun, ― täytyy , sanon, että jo pelkästään tämän tosiasian perusteella näyttävät minusta olevan epäilyttävä todellisuus.
xxx/ellauri174.html on line 249: Ihminen päinvastoin (ja tämä muodostaa hänen salaperäisen jalonsa, hänen jumalallisen valintansa) on alttiina kehitykselle ja virheille. Hän on kiinnostunut kaikesta ja unohtaa itsensä niihin. Hän näyttää korkeammalta. Hän kokee, että hän yksin, maailmankaikkeudessa, ei ole valmis. Hän näyttää dementiltä jumalalta, joka on unohtanut kuka ja missä on. Luonnollisella liikkeellä - ja ylevästi! - hän ihmettelee missä hän on; hän kamppailee muistaakseen, mistä hän aloittaa. Hän koettelee älykkyyttään epäilyksensä kanssa kuin kuka tietää minkä ikimuistoisen kaatumisen jälkeen. Sellainen on todellinen Mies. Nyt vaistonvaraiseen maailmaan edelleen kuuluvien olentojen ominaisuus ihmiskunnassa on olla täydellisiä siinä yhdessä kohdassa, mutta täysin rajoittunut tähän yhteen kohtaan. Mutta se yx paikka on sitten tosi mehevä!
xxx/ellauri174.html on line 264: Nii et enmää tuomize Mr. Anderssonia, vika on näissä ilolinnuissa. Ne mä julistan ennen kaikkea kuolemanrangaistuksen uhriksi, koska rutto-olento, jonka tehtävänä oli kuoriutua taitavasti tuhannen pään hydraa. Ei, tämä olento ei ollut hänelle tämä nerokas Eeva se rakkaus – epäilemättä kohtalokas! - mutta lopulta se rakkaus johti harhaan tätä kiusausta kohti, jonka hänen mielestään täytyy kasvaa jumalalliseen tilaan asti, hänen paratiisin kumppaninsa!... Se oli tietoinen tunkeilija, joka halusi salaisella tavalla ja syntyperäinen, - niin puhua itsestään huolimatta, vihdoinkin – yksinkertaisesta taantumasta vaiston synkimpiin alueisiin ja päivän lopulliseen pimenemiseen ihastuneen tyytyväisyyden, rappeutumisen, surun ja kuoleman ilmassa.
xxx/ellauri175.html on line 567: Siellä ajat sulautuvat yhteen; tilaa ei ole enää! vaiston viimeiset illuusiot katoavat. Näet sen: epätoivosi huudosta suostuin pukeutumaan kiireesti halusi säteileviin linjoihin, näyttäytymään sinulle ja näyttämään närhen näpötintäni.
xxx/ellauri320.html on line 112: Adler ehdotti, että seksuaaliset ja aggressiiviset halut olivat "kaksi alun perin erillistä vaistoa, jotka sulautuvat myöhemmin". Freud oli eri mieltä tästä ajatuksesta. Ei ne sulaudu. Adler suhtautui aggressiivisesti Freudiin koska Freud nyysi siltä agressiivisen vaiston mainizematta Alfredia vuonna 1909. He alkoivat inhota toisiaan. Freud ei pitänyt Adlerista vielä eron jälkeenkään ja teki niin myös muiden psykoanalyysin loikkarien kanssa. "En ymmärrä myötätuntoa Adleria kohtaan. Wienin esikaupungista kotoisin olevalle juutalaiselle pojalle kuolema Aberdeenissa on ennenkuulumaton ura sinänsä ja todiste siitä, kuinka pitkälle hän oli pötkinyt. Maailma todella palkitsi hänet runsaasti hänen palveluksistaan ​​vastustaessaan psykoanalyysia." Vuonna 1929 Adler näytti New York Heraldin toimittajalle kopion haalistuneesta postikortista, jonka Freud oli lähettänyt hänelle vuonna 1902. Hän halusi todistaa, ettei hän ollut koskaan ollut Freudin opetuslapsi vaan että Freud oli etsinyt häntä pölliäxeen hänen ajatuxensa. Vallan ja korvauksen dynamiikka ulottuu seksuaalisuuden ulkopuolelle, ja sukupuoli ja politiikka voivat olla yhtä tärkeitä kuin bylsintä. Lisäksi, mikä pahinta, Alfredilla oli sosialistisia uskomuksia, jälkimmäisen vaimo oli esimerkiksi monien venäläisten marxilaisten kuten Leon Trotskin erittäin, ehkä liiankin läheinen ystävä. Adler korvasi innovatiivisesti potilassohvan tuolilla, se on halvempi.
xxx/ellauri388.html on line 278: Kuten myös Adele Schreiber huomauttaa (Mutterschutz , tammikuu, 1907, s. 30), se ei riitä todistamaan, ettei pidättyminen ole vaarallista; meidän on muistettava, että tämän mahtavan vaiston tukahduttamiseen käytetty henkinen ja fyysinen energia vähentää usein iloisen ja energisen luonteen väsyneeksi ja haalistuneeksi varjoksi. Vastaavasti Helene Stöcker (Die Liebe und die Frauen , s. 105) sanoo: "Kysymys siitä, onko pidättyminen haitallista, on totta puhuen naurettava kysymys. Ei tarvitse olla hermostunut asiantuntija tietääkseen, kuten itsestäänselvyys, että onnellisen rakkauden ja avioliiton elämä on tervettä elämää, ja sen täydellinen puuttuminen ei voi olla johtaa vakavaan psyykkiseen masennukseen, vaikka suoria fysiologisia häiriöitä ei voida osoittaa."
xxx/ellauri388.html on line 339: Te myöskin voitte monella eri lavalla ilmaista oman luomisvaistonne, paitsikin perhe-elämää. Kirjallisessa tuotteessa, taulussa, veistokuvassa, hyvin leivotussa leivässä, hyvin jynssätyssä vessassa, kaikkein suurimmissa ja kaikkein vähimmissä luomissa nainen voi ilmaista oman luontonsa luovan voiman.
26