ellauri018.html on line 285: Kun meret lämpenee, merivirrat pysähtyy ja meristä loppuu happi. Pulsaattorikone lakkaa pyörimästä. Kuollut meri ympäröi sitten koko planeetan. Siinä sopii useankin jeesuksen yhtä aikaa kävellä ja tehdä ihmeitä. Ajaa mereen sikalaumoja ja herätellä kuolleita. Niinkuin eläviä ei olisi jo tarpeeksi.
ellauri066.html on line 314: Kabbalasta by the way, Tomppa ammentaa useankin kerran, se on yxi monista hörhölähteistä joita se käyttää yhtenään. Populääritiede ja okkultti on yhtä tärkeitä; molemmista on yhtä paljon apua "meidän" termiittiapinoiden alkuperän ja kohtalon uumoilussa. Edelleen legendat ja arkkityypit, kansanviisaus, sekopäisyydet. Kaikki saavat äänisensä kuuluville, matemaatikot ja ghostbusterit. Hautajaisia ja takaa-ajokohtauxia. Tää on amerikkalaista ohjelmistoa. Ilman takaa-ajokohtausta ei amerikkalaista ohjelmaa, ei amerikkalaista leffaa ilman car chasea. Mitä tarkoitatte herra Luke? Selittäkääpä tarkemmin.
ellauri118.html on line 410: ¹Aviorikos kirjallisena topoksena on ollut useankin tutkimuksen aiheena, mutta ei yhdenkään narratologisen tutkimuksen. Edelleen painavin kirjallisuustieteellinen esitys aiheesta on Tony Tannerin ambivalentin psykoanalyyttis-strukturalistinen Adultery in the Novel (1979), joka lähestyy aviorikosta sekä yhteiskunnallisena että kirjallis-kielellisenä transgressiona. Viittaan Tannerin tutkimukseen Rouva Bovarya käsittelevässä luvussa. Muut laajemmat esitykset kirjallisesta aviorikoksesta ovat tekstianalyyttisesti merkityksettömämpiä: Bill Overtonin Fictions of Female Adultery (2002) keskittyy aviorikoskirjallisuuden historiallisiin ja kulttuurisiin reunaehtoihin sekä soimaa aiempaa tutkimusta (lähinnä Tanneria) liiasta kieli- ja kerrontakeskeisyydestä; Patricia Mainardin Husbands, Wives, and Lovers (2003) on kulttuurihistoriallinen esitys aviorikoksesta taiteessa ja Overtonin tutkimusta rikkaampi esitys esimerkiksi aviorikoksen lainsäädännöllisistä ja kulttuurisista kytköksistä; niin ikään Judith Armstrongin The Novel of Adultery (1976), Naomi Segalin The Adulteress’s Child (1992) ja Maria R. Ripponin Judgement and Justification in the Nineteenth-Century Novel of Adultery (2002) sivuuttavat kerronnan kysymykset ja keskittyvät kulttuuris-poliittiseen kontekstiin ja pelkästään referentiaalisen tason temaattiseen toistoon (kuten siihen että aviorikoksesta syntyvä lapsi on mitä todennäköisimmin tyttö). Oma lukunsa ovat vielä tiettyihin aikakausiin ja kielialueisiin (esimerkiksi ranskalaiseen hoviromantiikkaan) keskittyvät tutkimukset. Näistä maininnan arvoinen on ainakin Donald J. Greinerin Adultery in the American Novel (1985), vertaileva tutkimus Updiken, Hawthornen ja Jamesin avionrikkojista. Kulttuuri- ja myyttihistoriallinen klassikko, Denis de Rougemontin L’Amour et l’Occident (1939) on myös tutkimus uskottomuusfiktioista (Tristanin ja Isolden perillisistä), sillä Rougemontilla juuri aviorikos on länsimaisen ”rakkauden rakastamisen” huipentuma, transgressiivinen olotila joka katoaa, jos siitä tehdään instituutio. Käsitys uskottomuudesta kulttuurisena rajailmiönä ja juuri siitä syystä kertomustaiteen pulppuavana lähteenä yhdistää siis Rougemontia ja Tanneria, mutta jostain syystä Tanner ei viittaa Rougemontin teokseen. Mixihän? [Heitän tähän heti sen edellä mainitun oivalluxen, että romantiikka on sitä kun panettaa muttei pääse pukille.]
3