ellauri014.html on line 812: Nyt ollaan puolin ja toisin tosi kunnollisia. Wolmarit esittelee laajalti englantilaistyylistä puutarhaansa, eli Russu esittelee tässä pahvikuviensa suulla luontoideoita lukijoille. Viherrakentaminen on Rusoon/Julkun hobby. Eikä se ole ollenkaan pois kotitöistä, sanoo Wolle ylpeänä, Julle tekee sitä vaan ja ainoastaan vapaa-ajalla. Ei vaitiskaan, kyllä Wolle jelppii vähän ehtiessään. Aika hoitamaton pöheikkö se onkin. Mut se on just koko idea, muistuttavat kuokkijat. Rauhismaiseen tunnelmaan tässä pyritään, ei itänaapureiden barokkipuistolookiin.
ellauri024.html on line 915: Osallistun omalla pierulla tiiviiseenkin tiimitunnelmaan
ellauri026.html on line 414: Ne on kuulleet joltakulta että saarna pitäis alkaa hiljaisella äänellä, six ne aloittaa niin vaimeasti ettei ne kuule izekään, ihan sama kuuleex kukaan muukaan, ei tätä pidäkään ymmärtää. Ja kun päästään tunnelmaan pitää korottaa ääntä, ja niinpä vikistyään ensin kuin hiiri juustossa ne alkää mölistä täysiä. Niinkuin ne olis umpihulluja, ei auta mäkikuismakaan. Olikohan Wilhon saarnat tollasia? No, kyllä retoriikka tehoo kaikenlaisiin uskovaisiin yhtä hyvästi.
ellauri039.html on line 535: Hyvin sopi vallinneeseen maailmanlopun tunnelmaan.

ellauri061.html on line 1279: Sarjassa ei myöskään pyritä siihen hyveelliseen tunnelmaan, joka syntyy studiossa sen jälkeen, kun televisioväittelyn osallistujat ovat tulleet kaikille yllätykseksi siihen loppupäätelmään, että, hitsi vieköön, maahanmuuttaja onkin voimavara eikä uhka, ne pesee meidän vessoja tosi halvalla. Fiktio on väärä paikka ylvästellä poliittisella korrektiudellaan Tervo kirjoittaa. En mä tee mitään setä Tuomon tupia, ne ei myy riittävästi. Rasismilla on paljon parempi kysyntä. Mä en halua onnea, varsinkaan varattomille mutiaisille, mä haluun pätäkkää.
ellauri118.html on line 190: Se voi olla helppoa eksyä tunnelmaan siitä, mitä tiedät sexuaalisuudestasi. Jos kyseenalaistat omasi, tässä on joitain tärkeitä asioita, jotka kannattaa muistaa.
ellauri162.html on line 253: omaksi ilokseen kirjoitti, varmasti vie tunnelmaan uuteen. pour son propre plaisir, je suis sûr dans une ambiance nouvelle.
ellauri220.html on line 459: Ei helvetti suorasoittovideot on vielä pahempaa kuin vanha televisio. Makusteltiin eilen kahta epäilyttävää pizzapalaa: länsi-itävaltalainen sarja Bloody Wiener jonka sankari oli amerikaxi ääntävä muka puolibritti Max jossa KAIKKI wieniläiset sprechen Englisch Sigmund Freud-akzentilla (en jaxanut traileria loppuun asti, anglosaxipropagada alkoi eka repliikistä), ja sveiziläinen nazijahtisarja jossa eka skene oli sveizinsaxaxi ihan vaan että päästään exoottiseen tunnelmaan, mutt jatko oli perusjenkkikamaa: luihu sakemanni saa heti kysymättä turpaan diCaprion näköiseltä nazijahtimieheltä. Siitä lähin kaikki porukat on puleerattuja Buchenwaldin teinipoikia myöden yläsaxaa puhuvia toblerone kermaperseitä. Ja sitten alkoi tulla iänikuisia tv-trooppeja tuutin täydeltä. Saatanan elefantit lampaat päänsä päällä peruukkeina. Nyt riitti sanoi Tarzan, suljen tämän viidakon.
ellauri345.html on line 424: Roomalaiset voivat kumota tämän kysymyksen suunnitellun lain. Jos ei tunnista sen pakottavaa luonnetta, romaanin ydin jää epäselväksi. Sillä tätä moraalisen äänen hiljaisuutta ei voida ymmärtää yksilöllisyyden piirteenä, kuten tunteiden mykistettyä kieltä. Se ei ole ihmisen rajoissa oleva kohtalo. Tämän hiljaisuuden myötä illuusio on asettunut kuluttavalla tavalla jaloimman olennon sydämeen. Ja tämä muistuttaa oudolla ikääntyessään mielisairaaseen menehtyneen Minna Herzliebin vaikenemista. Kaikki sanaton toiminnan selkeys on ilmeistä ja todellisuudessa itsensä säilyttävien sisäinen minä ei ole yhtä hämärtynyt kuin muiden. Pelkästään päiväkirjassaan Ottilien ihmiselämä näyttää vihdoinkin sekoittuvan. Kaikki heidän kielellisesti lahjakas olemassaolonsa löytyy yhä enemmän näistä hiljaisista kirjoituksista. Mutta he myös rakentavat vain muistomerkkiä jollekulle, joka kuoli. Hänen paljastavansa salaisuudet, jotka kuoleman yksin pitäisi paljastaa, tottunut ajatukseensa poismenosta; ja osoittamalla elävien hiljaisuutta he ennakoivat myös heidän täydellisen hiljaisuutensa. Illuusio, joka hallitsee kirjailijan elämää, tunkeutuu jopa hänen henkiseen, etäiseen tunnelmaan. Sillä jos päiväkirjan vaarana on, että se paljastaa liian aikaisin muistin idut sielusta ja estää sen hedelmien kypsymisen, silloin sen täytyy välttämättä tulla tuhoisaksi siellä, missä vain henkinen elämä ilmaistaan ​​siinä. Ja kuitenkin lopulta kaikki sisäisen olemassaolon voima tulee muistista. Vain hän takaa sielunsa rakkauden. Tämä henkii Goethen muistoa: ”Oi, sinä olit menneitä aikoja Siskoni tai vaimoni." Ja niin kuin sellaisessa liitossa kauneus itse säilyy muistona, niin se on kukkiessaankin merkityksetön ilman sitä. Tästä todistavat Platonin Phaidroksen sanat: "Joka on tuore vihkimisestä ja on yksi niistä joka näki siellä paljon tuonpuoleisessa elämässä, joka nähdessään jumalalliset kasvot, jotka jäljittelevät hyvin kauneutta tai fyysistä muotoa, hämmästyy aluksi, muistaa tuolloin kokemansa ahdistuksen, mutta sitten kun hän lähestyy sitä, hän tunnistaa sen luonteen ja palvo häntä kuin jumalaa, koska muisti on nostettu kauneusajatukseen ja näkee sen seisovan varovaisuuden vieressä pyhällä maalla." Ottilienin olemassaolo ei herätä sellaista muistoa, hänessä kauneus todella jää ensimmäinen ja olennainen asia. Kaikki heidän myönteinen "vaikutelmansa" syntyy vain ulkonäöstä; Lukuisista päiväkirjasivuista huolimatta hänen sisäinen olemuksensa pysyy suljettuna, suljempana kuin mikään Heinrich von Kleistin naishahmoista. Tämän näkemyksen myötä Julian Schmidt kohtaa vanhan kritiikin, joka sanoo oudolla varmuudella: "Tämä Ottilie ei ole todellinen runoilijan hengen lapsi, vaan syntinen luomus Mignonin ja vanhan Masaccion tai Giotton kuvan kaksoismuistossa. «. Itse asiassa Ottilienin hahmossa maalaus on ylittänyt eeppisen runouden rajat. Sillä kauneuden esiintyminen olennaisena sisältönä elävässä olennossa on materiaalin eeppisen ympyrän ulkopuolella. Ja silti hän on romaanin keskipisteessä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan ​​Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. « Ottilienin olemassaolo ei herätä sellaisia ​​muistoja, kauneus on hänessä todellakin ensimmäinen ja olennainen asia. Kaikki heidän myönteinen "vaikutelmansa" syntyy vain ulkonäöstä; Lukuisista päiväkirjasivuista huolimatta hänen sisäinen olemuksensa pysyy suljettuna, suljempana kuin mikään Heinrich von Kleistin naishahmoista. Tämän näkemyksen myötä Julian Schmidt kohtaa vanhan kritiikin, joka sanoo oudolla varmuudella: "Tämä Ottilie ei ole todellinen runoilijan hengen lapsi, vaan syntinen luomus Mignonin ja vanhan Masaccion tai Giotton kuvan kaksoismuistossa. «. Itse asiassa Ottilienin hahmossa maalaus on ylittänyt eeppisen runouden rajat. Sillä kauneuden esiintyminen olennaisena sisältönä elävässä olennossa on materiaalin eeppisen ympyrän ulkopuolella. Ja silti hän on romaanin keskipisteessä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan ​​Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. « Ottilienin olemassaolo ei herätä sellaisia ​​muistoja, kauneus on hänessä todellakin ensimmäinen ja olennainen asia. Kaikki heidän myönteinen "vaikutelmansa" syntyy vain ulkonäöstä; Lukuisista päiväkirjasivuista huolimatta hänen sisäinen olemuksensa pysyy suljettuna, suljempana kuin mikään Heinrich von Kleistin naishahmoista. Tämän näkemyksen myötä Julian Schmidt kohtaa vanhan kritiikin, joka sanoo oudolla varmuudella: "Tämä Ottilie ei ole todellinen runoilijan hengen lapsi, vaan syntinen luomus Mignonin ja vanhan Masaccion tai Giotton kuvan kaksoismuistossa. «. Itse asiassa Ottilienin hahmossa maalaus on ylittänyt eeppisen runouden rajat. Sillä kauneuden esiintyminen olennaisena sisältönä elävässä olennossa on materiaalin eeppisen ympyrän ulkopuolella. Ja silti hän on romaanin keskipisteessä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan ​​Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan ​​Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan ​​Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä.
xxx/ellauri225.html on line 550: Ne Kalle Tappisen sai kohta riemutunnelmaan.
xxx/ellauri239.html on line 486: Koskettava joulutarina tuo taas yhteen Jouluksi kotiin -rainan ohjaajan Per-Olav Sørensenin ja tähden Ida Elise Brochin. Samoilta naamareilta siis on tullut ennen tämmönen rykäisy: Maailmalla menestynyt tähti Simon saapuu kotimaahansa Ruotsiin joulunviettoon. Hänen veljensä Anders järjestää lapsuuden pikkupaikkakunnalla vuosittain joulukonsertin, ja Simon ylipuhutaan mukaan. Menestyneen veljensä varjossa kasvanut Anders ei ole tästä mielissään, mutta Simon suhtautuu tilanteeseen kevyesti - kunnes vanhat muistot heräävät henkiin ja hänen on kohdattava haudatut perhesalaisuudet. Rooleissa: Peter Jöback, Johannes Kuhnke, Suzanne Reuter, Jennie Silfverhjelm. Ruotsalainen elokuva vuodelta 2019. Tällä kertaa ylimakeaan joulutunnelmaan mennään näillä eväillä:
xxx/ellauri259.html on line 73: Perinteet ovat tässä maassa jatkuvasti pyhä asia. Saunassa arkisemmankin suomalaisen mieli kohoaa jonkin verran tavanmukaisesta poikkeavaan tunnelmaan koskenkorvan avulla. Saarnastuolissa seisovaa pappia kunnioitamme yhä korkean kutsumuksen miehenä vaikka tietäisimmekin, että hän on yksityiselämässään taipuvainen tyhjentelemään ehtoollisviinipulloja kuten Sakari ja tekmään kiusaa kommarille kunnanjohtajalle kuten isä Camillo.
xxx/ellauri261.html on line 65: Liisa Mäntymies ( aik. Suurla) sijoittaa Punainen neiti kokoelmansa kertomukset eri puolille maailmaa ja myös eri aikakausiin. Osuvat sitaatit johdattavat tarinoiden tunnelmaan, joissa kaikissa näkijänä tai kokijana on nainen. Kirjan kannet ovat kauniin punaiset ja ensimmäisessä kertomuksessa kopsuttelee esiin neiti punaisissa vaatteissa pää punaisena punaisessa jääkaapissa.
xxx/ellauri261.html on line 574: Steinin kirjat ovat puhutun todellisuuden kuvajaisia. Esimerkiksi amerikkalaisten sotilaiden sotakokokemuksia hän kirjasi puhekieliseen asuun teoksessaan Brewsie and Willie (1946). Hän pysyi etäällä kaikesta akateemisuudesta. Hän pyrki kuvaamaan olennaisia asioita jättämällä teksteistä pois ajallisen ulottuvuuden, keskittymällä nykyhetkeen ja sen tunnelmaan. Erityisesti häntä viehätti Ranska, jota hän piti värikkäänä ja vapaana maana, verrattuna mamiin, eli Amerikkaan.
14