ellauri051.html on line 510: Useille lukijoille Wilt Whatman ja Emily Dickinson ovat 1800-luvun amerikkalaisen runouden peruspilareita. Täh? Julkihomo ja salalesbo ämmä? Ei meille repupersuille! Eritoten Whatmanin runous ilmentää perusamerikkalaisuutta. Runoilija tuo esiin tavallisen Amerikan hyvin perinteisellä jenkkityylillä (tätä on mm. vapaa tyyli). Hänen runoutensa voima tuottaa voimakkaita ja eläviä tunteita, ja hänet tunnistaa ilmaisun epä-älyllisyydestä. Whatman turvautuu toistoon luodakseen tekstinsä hypnoottisen tunnelman, tämä toisto luo samalla myös hänen runoutensa voiman, sillä se inspiroi lukijaa enemmän kuin informoi. Yleensä hänen runojaan pitää kuunnella äänikirjoina, jotta niiden sanoma avautuisi. Hänen runojensa taso tulee osittain niiden ylevästä diskurssista ja uskonnollisesta ja kvasiuskonnollisesta kielestä, kuten runoilija James Weldon Johnsonillakin (who dat?). Eli perusamerikkalaista on siis hypnoottisuus, epäinformatiivisuus ja feikkiuskonnollisuus. Check.
ellauri118.html on line 410: ¹Aviorikos kirjallisena topoksena on ollut useankin tutkimuksen aiheena, mutta ei yhdenkään narratologisen tutkimuksen. Edelleen painavin kirjallisuustieteellinen esitys aiheesta on Tony Tannerin ambivalentin psykoanalyyttis-strukturalistinen Adultery in the Novel (1979), joka lähestyy aviorikosta sekä yhteiskunnallisena että kirjallis-kielellisenä transgressiona. Viittaan Tannerin tutkimukseen Rouva Bovarya käsittelevässä luvussa. Muut laajemmat esitykset kirjallisesta aviorikoksesta ovat tekstianalyyttisesti merkityksettömämpiä: Bill Overtonin Fictions of Female Adultery (2002) keskittyy aviorikoskirjallisuuden historiallisiin ja kulttuurisiin reunaehtoihin sekä soimaa aiempaa tutkimusta (lähinnä Tanneria) liiasta kieli- ja kerrontakeskeisyydestä; Patricia Mainardin Husbands, Wives, and Lovers (2003) on kulttuurihistoriallinen esitys aviorikoksesta taiteessa ja Overtonin tutkimusta rikkaampi esitys esimerkiksi aviorikoksen lainsäädännöllisistä ja kulttuurisista kytköksistä; niin ikään Judith Armstrongin The Novel of Adultery (1976), Naomi Segalin The Adulteress’s Child (1992) ja Maria R. Ripponin Judgement and Justification in the Nineteenth-Century Novel of Adultery (2002) sivuuttavat kerronnan kysymykset ja keskittyvät kulttuuris-poliittiseen kontekstiin ja pelkästään referentiaalisen tason temaattiseen toistoon (kuten siihen että aviorikoksesta syntyvä lapsi on mitä todennäköisimmin tyttö). Oma lukunsa ovat vielä tiettyihin aikakausiin ja kielialueisiin (esimerkiksi ranskalaiseen hoviromantiikkaan) keskittyvät tutkimukset. Näistä maininnan arvoinen on ainakin Donald J. Greinerin Adultery in the American Novel (1985), vertaileva tutkimus Updiken, Hawthornen ja Jamesin avionrikkojista. Kulttuuri- ja myyttihistoriallinen klassikko, Denis de Rougemontin L’Amour et l’Occident (1939) on myös tutkimus uskottomuusfiktioista (Tristanin ja Isolden perillisistä), sillä Rougemontilla juuri aviorikos on länsimaisen ”rakkauden rakastamisen” huipentuma, transgressiivinen olotila joka katoaa, jos siitä tehdään instituutio. Käsitys uskottomuudesta kulttuurisena rajailmiönä ja juuri siitä syystä kertomustaiteen pulppuavana lähteenä yhdistää siis Rougemontia ja Tanneria, mutta jostain syystä Tanner ei viittaa Rougemontin teokseen. Mixihän? [Heitän tähän heti sen edellä mainitun oivalluxen, että romantiikka on sitä kun panettaa muttei pääse pukille.]
ellauri141.html on line 671: Käsitykseni Huntuvuoren Turku-kuvan merkityksestä ja siten kiinnostavuudesta perustuu historioitsija Derek Fewsterin unohdetussa väitöskirjassaan esittämiin tulkintoihin siitä, kuinka historian käyttö kansallisen identiteetin muodostuksessa 1900-luvun alun Suomessa nojasi vahvasti arkipäiväiseen toistoon ja ’’alemman tason mielikuvanluojien” (lesser image-makers) kuten toimittajien, opettajien, kuvittajien ja nuortenkirjailijoiden työhön. Tämä ruohonjuuritason työ vaikutti
ellauri162.html on line 488: Proosan puolella Kikherneen sanahelinä, monimutkaiset vertaukset, käsittämättömät harhapolut eivät liioin innostaneet häntä. Häntä eivät toden totta temmanneet mukaansa tämän ylätyyliset apostrofit, patrioottisten hokemien ehtymätön vuo, paatokselliset juhlapuheet, jähmeä tyyli, mehevä ja rehevä mutta kuitenkin pyylevä, ytimetön, vailla selkärankaa - lauseen aloittavien adverbilitanioiden kamala kuona, ohuin konjunktiosäikein toisiinsa nivottujen pönäköiden lauseperiodien muuttumattomat formulat, saati uuvuttava mieltymys toistoon tyylikeinona. Toisaalta myöskään lakonisesta sahastaan tunnettu Caesar ei miellyttänyt häntä, sillä nähtävästi Ciceron äärimmäinen vastakohta tarkoitti vain niuhottamista ja kiristämistä, hedelmätöntä ynnäämistä, outoa ja täysin aiheetonta pidättelyä.
ellauri185.html on line 503: Patriotismi on sotien perussyy ja veljistymisen pääeste. Eikä siinä kaikki! Hallizevat, jotka aina ja kaikkialla ovat suuria lurjuxia, käyttävät patriotismia henkisenä huumaus- ja pehmityskeinona, jonka avulla ne pettävät hyväntahtoisia herkkäuskoisia "alammaisia" ja siten saavat nämä palvelemaan heidän vallanhimoisia salakavalia suunnitelmiaan. He uskottelevat hyväntahtoiselle rauhalliselle kansalle, että se on hyökkäyshaluisen naapurikansan alituiseen uhkan alaisena, minkä vuoxi sen täytyy olla puolustusvalmiina, jollei se halua jättää izeään ja maatansa tuolle alttiixi. Näin liezomalla alammaisten isänmaallisia so. separatistisia vaistoja taivuttavat hallizevat heidät rupeamaan sotilaixi, maxamaan veroja ja yleensä kaikin tavoin avustamaan hallitusta sen suuren väkivaltakoneiston luomisessa ja lujittamisessa, jonka ytimenä on vakinainen sotajoukko ja koko sotilasjärjestelmä. Hyväntahtoiset alammaiset menevät halpaan hölmöjä kun ovat. Mutta niinpian kuin hallizevat ovat saaneet tämän väkivaltakoneiston haltuunsa, käyttävät ne sitä ensi sijassa niitten samojen alammaisten orjuuttamiseen, toistoon ja nujertamiseen, jotka isänmaallisuudesta hyvänahkaisesti antautuivat hallituksen ja sen väkivaltakoneiston kätyreixi. Alammaisten isänmaallisuus on hallizevan luokan nuora jolla alammaiset kurjistetaan ja orjuutetaan.
xxx/ellauri081.html on line 503: Wallun nostalginen suhde telkan aikataulutettuun paskan toistoon pakkosyötöllä on varmaan sama asia kuin sen jumalikävä. Seurakunnan kokoontuessa joka sunnuntai pyytämään ilmaisexi, kiittämään ja pyytämään taas lisää ole hyvä on aivan sama liturginen ohjelma kuin teeveelehdessä.
6