ellauri007.html on line 1026: mikä tässä nyt on niin tavatonta.

ellauri061.html on line 677: II Kansallisteatterin eilinen esitys oli koonnut katsomon täyteen kiitollista yleisöä. Pääosan esittäjä, hra Eero Kilpi sai osakseen runsasta, lopussa varsin voimakasta suosiota. Hänen tulkintansa jättikin mieleen sympaatisen tunnelman, ja varmaan on eilinen esitys huomattavin hra Kilven tähänastisista ennätyksistä. Hamletin osa on, jos mikään, neroa varten kirjoitettu. Sen sisältörikkaus on tavaton. Ja siitä on voitu sanoa, että niin paljon kuin Hamlet puhuukin ja sanoilla ilmaisee itseään, niin on hänen vaitiolonsa yhtä ilmehikäs. Mikä ulkomaailmasta tuleva vaikutelma häntä kohtaakin, heti sytyttää se hänessä jonkin nerollisen ilotulituksen, syvimmän kosmillisen murhemielen tai itsekiduttavan epäilyksen purkauksen. Näiden välillä ei ole muuta sidettä kuin niiden yhteinen merensyvyinen tausta, josta ne nousevat. Ja se tausta on yhtä kaunopuhelias kuin nämä juhlalliset monologit ja leikkaavat kärkevyydet itse. Se juuri tekee meille Hamletin niin mielenkiintoiseksi ja houkuttelevaksi--tuo puolittain unissakävijän sielunelämä, josta itsensä ja maailman epäilys on ikäänkuin syönyt pohjan pois--ja sen tahtoisimme nähdä näyttämöllisessä esityksessä kuultavan esille. Se mitä hra Kilpi tästä runsauden määrästä sai näkyviin, epäilemättä teki huolellisesti tutkitun ja älykkäästi ymmärretyn vaikutuksen. Joskaan hänen olennollaan yleisesti ei ole tuollaista voimakkaampaa ihmehikkyyttä, joka itsekseen puhuisi, osui moni yksityiskohta, oikein tavattuna ja hillittynä, paikalleen. Olisi kuitenkin toivonut suurempaa vapautumista hänelle ominaisesta maneerista, joka toisinaan ei ollut tuomatta mieleen hänen entisiä osiaan. Heikointa olivat mielestäni kohtaukset Ofelian kanssa; Hamlet on nero rakkaudessaankin ja juuri tässä hänen sydämensä ja päänsä etäisyys muodostuu kenties laajimmaksi, kipeimmäksi. Kokonaisuutena ei hra Kilven esitys ollut vapaa yksitoikkoisuudesta, johon paljon vaikuttaa alituinen palaaminen samoihin eleisiin, eikä myöskään se kehitys, jota Hamletissa on huomattavissa, tullut esille siinä määrässä kuin olisi tilaisuutta ollut. Hra Axel Ahlberg ja rva Rautio esittivät kuningasta ja kuningatarta, kumpikin heille ominaisella taiteellisella vaistolla ja kypsyydellä. Hra Raution Polonius oli hauska nähdä. Shakespeare ikäänkuin huvittelee itseään tässä henkilökuvassa, asettaessaan tämän porvarillisen vanhuksen Hamletin henkistä ylemmyyttä vastaan. Hra Raution esityksessä oli sattuva hymyilyttävä väritys. Rva Lindelöfin Ofelia samoinkuin hra Raikkaan Laertes olivat varsin eheitä luomia. Mainittava on vielä muissa osissa hra Salo (Horatio), Weckman, Yrjö Somersalmi. Olen vielä tilaisuudessa palaamaan näytelmään ja sen esitykseen.
ellauri078.html on line 220: Virrellä on hyvä maine. Joku hypnologi lukee sen neljän parhaan englantilaisen virren joukkoon. Jonkun toisen mielestä se on hienoin englannin kielellä kirjoitettu virsi. Ruotsalainen Emil Liedgren suhtautui varovaisesti brittien innostukseen: "On kuitenkin aika vaikeaa muukalaisen täysin ymmärtää sitä tavatonta arvostusta, jonka tämä virsi on saavuttanut englantia puhuvissa maissa." Varmana voi sentään pitää, että Wattsin yli 600 huonosta virrestä se on paras.
ellauri111.html on line 770: Tässä kirjotelmassa, joka on pantu Ivanin suuhun, kuvastuu mitä syvällisimpiä mietteitä, jotka koskettavat erityisesti roomalaiskatolisuutta ja sen kirkkojärjestelmää mutta suuressa määrin myös kaikkia muita kirkkoja, jotka ovat hylänneet Kristuksen alkuperäiset opetukset ja rakentuneet aivan vieraalle, jopa vastakkaiselle perustalle. Tässäkin kirjotelmassa, kuten Dostojevskin muissa teoksissa ilmenee hänen tavaton voimakkuutensa ja hänen ajatustensa miltei pelottava syvällisyys.
ellauri112.html on line 141: Suurin valoajatus, jonka antiikinen sivistys merkillisten seikkailujen jälkeen synnytti ja jätti perinnökseen, ajatus rauhasta maan päällä ja hyvän tahdon liitosta kaikkien ihmisten kesken,--tämä suuri itselaajennuksen ajatus, jonka mukaan vähäinen yksityinen ihminen voi sulkea kaikki ihmiset, kaiken elävän, hellyytensä ja huolenpitonsa piiriin,--kuin tahtoisi hän sanoa: mikään inhimillinen, mikään elävä ei ole minulle vierasta; ei ainoastaan »valtio ole minua», maailma on minua; minä olen sulkenut sen tietoisuuteeni; kaikki muut olennot ovat minua; mitään pahaa ei voi sattua niille ilman, että se koskee minuun; en voi kuulla kenenkään huokaavan tämän maan päällä ilman että tunnen tuskan pistoksen itsessäni;----jos uusi elämän-tiede todella saattaa tämän ihmissivistyksen valoajatuksen sammumaan, koska se sotii elämänkehityksen lakeja vastaan, silloin on tuleva auringonlasku, henkinen jääkausi, jonka veroista vielä ei ole nähty. Mutta kylmä henkäys, joka on omansa antamaan meille aavistusta tämän jääkauden laadusta, on kerran mennyt yli europalaisen psyyken. Se tapahtui viime vuosisadan jälkipuoliskon kuluessa, pessimistisenä reaktsiona »suurten tunteiden ajan» suunnatonta optimismia vastaan. Mutta tämä suuntaus sai tavatonta tukea »darwinismista», elämän-tieteen uudesta muodosta. Sillä darwinismi on militaristinen, sotainen elämänkäsitys niinkuin ei mikään muu. Elävien olentojen erinomainen hedelmällisyys ja ravinnon sekä tilan rajoitus, ne aiheuttavat sen loppumattoman »taistelun olemassaolosta», jossa väkevämpien säilymisen kautta tapahtuu »luonnollinen valinta» ja sen seurauksena kehitys. Väkevämmän oikeus, itsekkyyden moraali näyttää olevan luonnollinen johtopäätös tästä opista. Se kohtaakin meitä erinomaisen taajaan viime vuosisadan jälkipuoliskolla.
ellauri112.html on line 153: Monet myöhemmät tutkijat ovat vieläkin enemmän vähentäneet olemassaolon taistelun merkitystä luonnossa. Niin esim. tunnettu ruhtinas Krapotkin eräässä teoksessa, jossa hän osoittaa, miten lukuisain eläinten pääpyrkimyksenä näyttää olevan välttää kilpailua. Luonnollinen valinta, sanoo hän, ei suinkaan vaikuta siten, että se synnyttäisi tungosta saman lajin yksilöiden kesken (kuten sen Darwinin mukaan täytyisi tehdä). Luonnollinen valinta suosii niitä eläin- ja ihmisryhmiä, jotka parhaiten osaavat välttää kilpailua. Esimerkkejä tarjoavat muuttolinnut, talvella nukkuvat imettäväiset, suunnattomia matkoja vaeltavat puhvelilaumat--kaikki koettavat, mikä milläkin tavoin, välttää ruuan vähyyttä ja siitä johtuvaa kilpailua; ja toiset ryhtyvät valtaviin ponnistuksiin saadakseen koko laumalle riittävän ravinnon. Krapotkinin mukaan luonnon antama opetus onkin: Välttäkää kilpailua, käykää liittoon keskenäiseksi avuksi! Sen on primitiivinen ihminen tehnyt. Ja se on syynä siihen, että ihminen on niin pitkällä kuin hän on. Myös uusimman biologisen tutkimuksen kesken ovat ne yksinkertaiset periaatteet, joiden kautta Darwin uskoi voivansa selittää kehityksen, siis ennen muuta »olemassaolon taistelu» paljon menettäneet tenhovoimastaan. Etevä englantilainen biologi prof. Bateson lausui Darwinin satavuotisjuhlan johdosta, että siitä huolimatta että olemme varmasti vakuutettuja kehitysopin totuudesta, täytyy lajien synnyn ja kehityksen syyt katsoa toistaiseksi tuntemattomiksi. Samaa mieltä ovat monet muut ensi luokan tutkijat, erityisesti tanskalainen prof. Johannsen, yksi uuden perinnöllisyystutkimuksen ensimäisistä auktoriteeteista. Tietysti ei »olemassaolon taistelun» tosiasiallisuutta voida kieltää. Mutta kehitykseen nähden rajoittunee sen merkitys pelkästään siihen, että se karsii pois elämänkyvyttömät oliot. Sen sijaan on siinä vaikea nähdä mitään suoranaisesti edistystä aikaansaavaa momenttia. Onhan sota hirvittävää voiman haaskausta, eihän tungos riittämättömästi varustetun elämän pöydän ympärillä voi aikaansaada muuta kuin tavatonta sen saman energian, sen positiivisen työn tuhlausta, joka toisessa tapauksessa, runsaan ravinnon ja ulkonaisen rauhan vallitessa, voitaisiin käyttää suvun edistymiseksi. Yllämainittu prof. Johannsen lausuukin: »Me löydämme suurimman määrän uusia elämäntyyppejä siellä, missä on parhaat mahdollisuudet levenemiseen ja runsaaseen ravintoon», toisin sanoin siellä, missä on pienin kilpailu. On siis kieltämätön tosiseikka, että uuden elämän-tieteen käsitys elävän luonnon tilasta ja varsinkin edistyksen edellytyksistä on tullut huomattavasti valoisammaksi. Niin epäselvää kuin kaikki vielä onkin, on Collin sitä mieltä, että saman sijan, minkä Darwin kehitysopillisessa teoriassaan antoi »olemassaolon taistelulle», tulee uudessa teoriassamme saamaan energian kasaaminen runsaan ravinnon vallitessa, jolloin jollakin meille toistaiseksi tuntemattomalla tavalla uudet edistyksensuuntaiset elimet syntyvät.
ellauri112.html on line 182: RENAN JA BERGSON (1916) Omituisuus Ranskan henkisessä elämässä ovat sen muotifilosofit. Sellainen oli aikoinaan erikoisessa määrässä Voltaire. Sellainen oli toisen keisarikunnan kukistumisen jälkeen Ernest Renan, ja sellainen on meidän päivinämme Henri Bergson. Saksassa ei mitään vastaavaa ole. Tosin sekä Kantilla että Hegelillä aikoinaan oli tavaton auktoriteetti, ja varsinkin edellinen, »der Weltzermalmer» (Heine), nautti pääteostensa ilmestymisen jälkeen jakamatonta kunnioitusta. Mutta tuohonpa platooniseen kunnioitukseen Kantin ja suuren saksalaisen yleisön lähestyminen pysähtyikin; Kant, niinkuin myös Hegel, on luoksepääsemätön muille kuin niille, jotka erikoisesti opettelevat kaikki tarvittavat taikasanat. Ainoa saksalaisista filosofeista, joka on koko kansansa nimessä puhunut, on Fichte, mutta hänenkin filosofiansa on luonteeltaan esoteerinen. Friedrich Paulsen -vainaja kertoo, mitenkä hänelle eräs virkakumppani kerskasi saksalaisen filosofian vaikeatajuisuudella, lukien tämän sille ansioksi! Tämä saksalainen »ansio» on Ranskassa vioista pahin. Mitä ranskalainen tieteellinen kirjailija ennen muuta koettaa välttää, on »le pédantisme», sillä tämä tekisi hänet ainoastaan naurettavaksi. Ranskalaiset tieteilijät ovat suuremmassa määrässä kuin saksalaiset »kirjailijoita»; he kääntyvät paljon suuremmassa määrässä laajan sivistyneen yleisön puoleen, he koettavat paljon enemmän peittää käyttelemäänsä tieteellistä koneistoa näkymättömiin, panevat enemmän painoa ajatustensa muodolliseen ilmaisuun. Sivistynyt ranskalainen on vakuutettu siitä, että »kaiken voi sanoa hyvin kirjailijain yksinkertaisella ja täsmällisellä tyylillä, että uudet ilmaisutavat, räikeät kuvat johtuvat aina sopimattomasta vaateliaisuudesta tai todellisten rikkauksiemme tuntemattomuudesta» (E. Renan & Henriette Renan, Lettres intimes, s. 33).[5] Lukiessamme Bergsonin samaan ryhmään kuin Voltairen ja Renanin on tosin huomattava, että edellinen merkitykseltään ei suinkaan kohoa jälkimäisten tasalle. Jos voi sanoa että 18. vuosisata ruumiillistui Voltairessa, on taas Renanissa edustettuina muutamia niistä piirteistä, joita pidetään viime vuosisadalle olennaisina. Näiden tyypillisten, ikäänkuin historiallisesti välttämättömien mentaliteettien rinnalla jää Bergson paljon satunnaisemmaksi ilmiöksi. Senlisäksi on hän enemmän ammattifilosofi kuin edelliset.
ellauri131.html on line 77: Sotilaspastori Tenkku kuvailee päiväkirjassaan, että saksalaisilla oli tavaton metsä- ja partisaanikammo. Se teki heidät äärimmäisen varovaisiksi – ja näin syntyi partisaaneille yllätysetu. Venäläiset partisaanit ja siviilit sen sijaan pelkäsivät inkerinsuomalaisia, kertoi pastori ylpeänä päiväkirjassaan. – Kun he (inkerinsuomalaiset) tulivat ensi kerran alueelle ja kävivät siviilien luona, nämä aivan vapisivat pelosta.
ellauri213.html on line 370: Iltaisin sujahti kojuvartailta sukkien ja palaneen kebabin väkevä leyhkä. Hemmetti mikä tavaton perseys tää julmakulmahammas on.
ellauri285.html on line 178: Vihaa nostatti Linkolan ajatukset, Ihailua se että Linkola näytti olevan tosissaan: "elää niin kuin opettaa". Ja kateutta a) tavaton julkisuus b) tuo ihailu c) se että Linkola näytti saavan elää niitä nostalgisia kuvia joiden takia kerrostalokansa luki Päätaloa.
ellauri309.html on line 1046: Humalassa tuntuu Laurasta samalta kuin Mikin maatessa sen päällä, tunkiessa sisään ja alkaessa työnnellä. Hieno tunne kertakaikkiaan! Aiozä käyttää mua hyväx, kysyy Mikki kännipäisen Lauran kivutessa satulaan, samoin sanoin kuin Pezkun panopuu Pezkun pyrkiessä sisään takaapäin toiselle kiekalle. Aika kosoltihan tässä on näitä panokohtauxia tällä toisella puoliajalla. Mikistä tuntuu se niin holjalta että se melkein (muttei ihan) sanoo ich liebe dich. Tossa pukillahan se sana monelta helposti livahtaa. Mikki on niin kilppi että se pitelisi Lauran tukkaa sen oxentaessa junan vessassa. Niinpä niin.... Mitähän palvelusta Laura pyysi vielä Mikiltä supattaen sen korvaan? Takaapäin, kakkoseen vaiko cunnilingusta? Jotain niin tavatonta että Mikille tuli kiire kantaa Noora makkariin.
ellauri326.html on line 58: Vastedes luodaan historiaa tukussa, jos niin saamme sanoa. Sen tähden historian tempo muuttuu nopeasti. Nykyään emme enää voi odottaa muutamia satoja vuosia maailman menemistä jossakin suhteessa eteenpäin tai taaksepäin. Esimerkiksi kansainvaellus, joka aikanaan vaati useampia vuosisatoja, suoritettaisiin nyt, kun kulkuneuvot ovat niin kehittyneet ja järjestäytyneet, kolmessa vuodessa. Muutenhan se ei maksaisi vaivaa. Sama on asian laita, mitä tulee Rooman valtakunnan hajoamiseen, mannermaiden asuttamiseen, intiaanien hävittämiseen sukupuuttoon jne. Kaikki tämä voitaisiin suorittaa nyt verrattoman paljon lyhemmässä ajassa, jos tehtävä annettaisiin vakavaraisille yrittäjille. Salamander Syndicaten jättiläismäinen menestys ja sen tavaton vaikutus maailmanhistoriaan on ainoalaatuista, uraa uurtavaa.
xxx/ellauri239.html on line 636: No, nyt on sitten vaimo uhannut jättää, jota ajatusta nuoruutensa diskoissa seinäruusuna viettänyt rassukkamme ei kestä. Ei nyt niin kovin tavaton tarina.
xxx/ellauri239.html on line 738: Tuollahan oli, että hän oli kallellaan nuorempiin naisiin päin. Se ei ole mitään tavatonta. Todistettavasti on ollut kallellaan nuorempiin naisiin yli 10 v sitten. Minä ja toinen asiasta lausuntoja antanut näytetään tunteneen/tietäneen epäillyn hänen oikeuspsykiatria-ajoiltaan. Ehkä maku on sittemmin muuttunut (tai ainakin nuorempien naisten pokaaminen on vaikeutunut). Se vaikeutuu, kun siirtyy iässä setä-asteelle. Ellei ole tavattoman komea ja näytä ikäistään nuoremmalta.
xxx/ellauri273.html on line 329: Miguel Ángel Asturias Rosales (19. lokakuuta 1899 – 9. kesäkuuta 1974) oli guatemalalainen diplomaatti ja kirjailija, jolle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto 1967. Samainen Asturias sai Leninin kv. rauhanpalkinnon edellisenä vuonna! Mistäspäin nyt tuuli? Aivan tavatonta. Oliko Vietnamin sota tässä takana? No Nerudakin pokkasi molemmat, joskaan ei peräkkäisinä vuosina. Ja Linus Pauling, kerrankin aiheesta, hyvästä Paula-kahvista! Sean McBridelle paukahti myös 2 prenikkaa. Ynnä Nelson Mandelalle. Martti Ahtishaarikin sai molemmat mutta näyttää vetäneen Lenin-palkinnon alas vessanpöntöstä. Kahden palkinnon saaneista on ilmeisesti tullut kinaa maailman kahden navan välillä, kumman leiriin kaveri on laskettava. Voi että kaipaankin noita 2-napaisia aikoja, jospa saisin ne takaisin!
15