Hahaa, sun vika John! Olet perisyntinen!
ellauri267.html on line 591: Rakkaus ei ole syntiä sisko rakas, vaan missä on syntinen rakkaus.
ellauri283.html on line 81: Ja hämärää outoilua. Unenomaista sekoilua. Torstenin karvainen rinta ja nivuset. Tuttua heinäkenkäkynäilijöiden "nyt saat naija mua" tyyliä. Oliko se Musta lumikki (1971)? Eugene Holman siis. Kielitiede on terminologian vidakko. Ei ollut se vaan Maa on syntinen laulu (1973), Timo K. Mukka. Tuutko miun mukkaan? Nai mihin reikään vaan ihan oman maun mukkaan. Naispääosan esittäjällä oli naamakin römpsännäköinen. Hän tarttui elimeensä ja huomasi että se oli lämmin ja iso.
ellauri345.html on line 424: Roomalaiset voivat kumota tämän kysymyksen suunnitellun lain. Jos ei tunnista sen pakottavaa luonnetta, romaanin ydin jää epäselväksi. Sillä tätä moraalisen äänen hiljaisuutta ei voida ymmärtää yksilöllisyyden piirteenä, kuten tunteiden mykistettyä kieltä. Se ei ole ihmisen rajoissa oleva kohtalo. Tämän hiljaisuuden myötä illuusio on asettunut kuluttavalla tavalla jaloimman olennon sydämeen. Ja tämä muistuttaa oudolla ikääntyessään mielisairaaseen menehtyneen Minna Herzliebin vaikenemista. Kaikki sanaton toiminnan selkeys on ilmeistä ja todellisuudessa itsensä säilyttävien sisäinen minä ei ole yhtä hämärtynyt kuin muiden. Pelkästään päiväkirjassaan Ottilien ihmiselämä näyttää vihdoinkin sekoittuvan. Kaikki heidän kielellisesti lahjakas olemassaolonsa löytyy yhä enemmän näistä hiljaisista kirjoituksista. Mutta he myös rakentavat vain muistomerkkiä jollekulle, joka kuoli. Hänen paljastavansa salaisuudet, jotka kuoleman yksin pitäisi paljastaa, tottunut ajatukseensa poismenosta; ja osoittamalla elävien hiljaisuutta he ennakoivat myös heidän täydellisen hiljaisuutensa. Illuusio, joka hallitsee kirjailijan elämää, tunkeutuu jopa hänen henkiseen, etäiseen tunnelmaan. Sillä jos päiväkirjan vaarana on, että se paljastaa liian aikaisin muistin idut sielusta ja estää sen hedelmien kypsymisen, silloin sen täytyy välttämättä tulla tuhoisaksi siellä, missä vain henkinen elämä ilmaistaan siinä. Ja kuitenkin lopulta kaikki sisäisen olemassaolon voima tulee muistista. Vain hän takaa sielunsa rakkauden. Tämä henkii Goethen muistoa: ”Oi, sinä olit menneitä aikoja Siskoni tai vaimoni." Ja niin kuin sellaisessa liitossa kauneus itse säilyy muistona, niin se on kukkiessaankin merkityksetön ilman sitä. Tästä todistavat Platonin Phaidroksen sanat: "Joka on tuore vihkimisestä ja on yksi niistä joka näki siellä paljon tuonpuoleisessa elämässä, joka nähdessään jumalalliset kasvot, jotka jäljittelevät hyvin kauneutta tai fyysistä muotoa, hämmästyy aluksi, muistaa tuolloin kokemansa ahdistuksen, mutta sitten kun hän lähestyy sitä, hän tunnistaa sen luonteen ja palvo häntä kuin jumalaa, koska muisti on nostettu kauneusajatukseen ja näkee sen seisovan varovaisuuden vieressä pyhällä maalla." Ottilienin olemassaolo ei herätä sellaista muistoa, hänessä kauneus todella jää ensimmäinen ja olennainen asia. Kaikki heidän myönteinen "vaikutelmansa" syntyy vain ulkonäöstä; Lukuisista päiväkirjasivuista huolimatta hänen sisäinen olemuksensa pysyy suljettuna, suljempana kuin mikään Heinrich von Kleistin naishahmoista. Tämän näkemyksen myötä Julian Schmidt kohtaa vanhan kritiikin, joka sanoo oudolla varmuudella: "Tämä Ottilie ei ole todellinen runoilijan hengen lapsi, vaan syntinen luomus Mignonin ja vanhan Masaccion tai Giotton kuvan kaksoismuistossa. «. Itse asiassa Ottilienin hahmossa maalaus on ylittänyt eeppisen runouden rajat. Sillä kauneuden esiintyminen olennaisena sisältönä elävässä olennossa on materiaalin eeppisen ympyrän ulkopuolella. Ja silti hän on romaanin keskipisteessä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. « Ottilienin olemassaolo ei herätä sellaisia muistoja, kauneus on hänessä todellakin ensimmäinen ja olennainen asia. Kaikki heidän myönteinen "vaikutelmansa" syntyy vain ulkonäöstä; Lukuisista päiväkirjasivuista huolimatta hänen sisäinen olemuksensa pysyy suljettuna, suljempana kuin mikään Heinrich von Kleistin naishahmoista. Tämän näkemyksen myötä Julian Schmidt kohtaa vanhan kritiikin, joka sanoo oudolla varmuudella: "Tämä Ottilie ei ole todellinen runoilijan hengen lapsi, vaan syntinen luomus Mignonin ja vanhan Masaccion tai Giotton kuvan kaksoismuistossa. «. Itse asiassa Ottilienin hahmossa maalaus on ylittänyt eeppisen runouden rajat. Sillä kauneuden esiintyminen olennaisena sisältönä elävässä olennossa on materiaalin eeppisen ympyrän ulkopuolella. Ja silti hän on romaanin keskipisteessä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. « Ottilienin olemassaolo ei herätä sellaisia muistoja, kauneus on hänessä todellakin ensimmäinen ja olennainen asia. Kaikki heidän myönteinen "vaikutelmansa" syntyy vain ulkonäöstä; Lukuisista päiväkirjasivuista huolimatta hänen sisäinen olemuksensa pysyy suljettuna, suljempana kuin mikään Heinrich von Kleistin naishahmoista. Tämän näkemyksen myötä Julian Schmidt kohtaa vanhan kritiikin, joka sanoo oudolla varmuudella: "Tämä Ottilie ei ole todellinen runoilijan hengen lapsi, vaan syntinen luomus Mignonin ja vanhan Masaccion tai Giotton kuvan kaksoismuistossa. «. Itse asiassa Ottilienin hahmossa maalaus on ylittänyt eeppisen runouden rajat. Sillä kauneuden esiintyminen olennaisena sisältönä elävässä olennossa on materiaalin eeppisen ympyrän ulkopuolella. Ja silti hän on romaanin keskipisteessä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä.
ellauri362.html on line 683: niin rohkea ei syntinen, mutta ei pyhimys niin ovela;
ellauri372.html on line 220: Oi Epämakulatuuri, taivaan ja maan kuningatar, syntisten turvapaikka ja rakkain äitimme, Jumala on tahtonut uskoa koko (no lähes koko) armon järjestyksen sinulle. Minä, (nimi), katuva syntinen, heittäydyn jalkojesi juureen ja rukoilen sinua nöyrästi, että ottaisit minut rajusti, kaiken, mitä olen ja mitä minulla on, kokonaan itsellesi omaisuutesi ja omaisuutesi. Ole kiltti ja tee minusta, kaikista sielun ja ruumiin voimistani, koko elämästäni, kuolemastani ja iankaikkisuudestani sitä, mikä sinua nyt eniten miellyttää.
ellauri372.html on line 312: Martin McNamara kirjoittaa: "Salomon psalmien kanta tuonpuoleisesta elämästä ei ole aivan selvä. Jotkut tutkijat ovat nähneet viittauksia ylösnousemukseen joissakin kohdissa, esim. PssSol. 3:16 (12), 15:15 ( 13), johon muut lisäävät Ps. Sol. 13:9, 14:2-3, 6. Toisaalta Ps. Sol. 3 sanoo, että syntinen lankeaa eikä enää nouse; häntä ei muisteta, kun taas vanhurskasta käydään kazomassa. Näin päättyy vanh. päivät: "Mutta ne, jotka pelkäävät Herraa, nousevat iankaikkiseen elämään. Ja heidän elämänsä (tulee olemaan) Herran valossa, eikä tule loppumaan enää." Valitettavasti meillä ei ole tarpeeksi kontekstia tähän, voidaan jopa päätellä, että on olemassa mahis ylösnousemukseen ja iankaikkiseen elämään ilman uskoa ylösnousemukseen. Ps. Sol. 15 puhuu vanhurskaiden palkasta ja rangaistuksesta, joka odottaa jumalattomia. Psalmi päättyy seuraaviin sanoiin: " Ja syntiset hukkuvat ijankaikkisesti Herran tuomion päivänä, kun Jumala kohtaa tuomionsa maan päällä. mutta syntiset hukkuvat ikuisesti" (15:14 (12) f.) Jälleen kerran, lausunto on liian yleinen oikeuttaakseen päätelmän, että viittaus on asianmukaiseen normi ylösnousemukseen." ( Intertestamental Literature , s. 185-186) Vähän sama ongelma kuin Pirkko Kolben kanonisoinnissa: good try, but no cigar.
ellauri386.html on line 180: Suurinkvisiittorisepustuxeen asti taisin joskus lukea Karamazoveja. En kyllä oikein muista juonta. Karamazoveistä piti tulla osa trilogiaa "Suuren syntisen elämä", mutta suuri syntinen ehti kuolla verensyöxyyn ekana.
ellauri391.html on line 277: Kristus suostui olemaan syntinen ihminen. Hetkinen senhän piti olla synnitön? Tässä on on nyt jotain hämärää, reason to suspect foul play. Me saadaan olla syntisiä kerta jumalakin on. Synti erottaa sen jumalasta eli siitä izestään. Ei helkkari, tää ei nyt oikein pelitä. Taas päädyttiin paradoxiin. Mene vankilaan käymättä kassan kautta. Tän pitää olla joku metafora, äiti ja isä samalla.
ellauri391.html on line 279: Oikea ihminen on kurja, läpeensä syntinen, jumalasta erossa. Sillä on lievä pannikuliitti kyljessä. Sellaisesta Leonbergin koira pitää. Ristiä sanoi kissa kun jäälle kuoli. Ach Mensch, sanon kuin saxalainen turisti juhannuxena Aavasaxalla lumisateessa. Mieluummin se kuin heinähelle kesäkuun alkupäivinä.
ellauri398.html on line 1088: syntinen ihminen, joka hakee seuraa Kristusta.
ellauri401.html on line 174: Isä oli ankara järjestyksen mies ja vaati, että kodin oli oltava erinomaisessa kunnossa. Pekka omaksui täydellisesti isänsä antaman mallin. Hänkin oli ankaran täsmällisyyden ja järjestyksen ihminen. Jokainen esine hänen huoneessaan ja kirjoituspöydällään piti olla täsmällisesti omalla paikallaan. Samoin kaikki pikku velvollisuudet piti olla ainaisessa järjestyksessä. Kaikki huolimattomuus ja epäjärjestys aiheuttivat suoranaisen pahoinvoinnin. Jotakin kuitenkin puuttui, sillä Pekka janosi elämältä ”ymmärtäväistä, myötätuntoista rakkautta – semmoista, jonka helmaan syntinen voi luottamuksella juosta, semmoista, jonka sylissä saa itkeä pois surunsa, kaihonsa, pahuutensa”. Hänen sielussaan oli ”kaksi maailmaa: se musta, se ilkeä, se paha – ja se valoisa, se kaunis, se hyvä, missä enkelit asuvat.”
ellauri411.html on line 400: Ja siton viä tää lopun ajan sanoma. Monet ja erilaiset paljastukset, joita hän väittää saaneensa, joista osa paljastaa, että hän oli harhainen ja epätasapainoinen henkilö! Hänen uskoville antamansa käskyt on tarkoitettu estämään heitä käsittelemästä jokapäiväistä elämää ja maallisia asioita, koska loppu on lähellä eikä enää ole järkeä käsitellä maallisia asioita, työtä, avioliittoa, lapsia jne. nykyinen maailma on puheen arvoton ja syntinen, se tulee pian kaatumaan ja Herra tuo uuden maailman niille, jotka uskoivat näihin sanoihin. Kirjeistä roomalaisille , 1 , 2 korinttolaisille ja 1 , B Tessalonikalaisille on selvää , että hän uskoo , että Herran paluu tapahtuu hänen (Patun) elinaikanaan. Näin ei käynyt, mikä pahempaa, kansannousu Roomaa vastaan 70jkr meni munille ja 2. temppeli jyrättiin maan tasalle Piven kuoltua.
xxx/ellauri091.html on line 241: Entä minä? Aino ystäväni oli mennyt kihloihin tohtori (Arthur) Hjeltin kanssa, ja hänen häänsä oli suunniteltu touokuuxi. Ompelin hänelle paljotöistä tsheremissiläismallista sohvatyynyä. Vai tarkastinko "Tuomenmarjojen" korehtuuria? Vai "Huoneenharjojen?" Vaiko "Suomenkarjojen?" (Nämä runovihkoni ilmestyivät sinä keväänä.) Kazoin uponnutta kelloa. Se näytti perunoita. Tai siis Hauptmannin näytelmä (jonka se oli, ukkomies elonsa vaelluxen puolitiessä, kirjoittanut muna ojossa 14-vuotiaan tytön takia, joka toisin kuin sen vaimo ymmärsi sitä ja samoin kuin se ize tykkäs vielä talviurheilusta), oli aaterikkaudestansa huolimatta hämärä ja pitkäveteinen, toisin kuin vanha testamentti. Ajatuxeni harhailivat pois lakkaamatta. Kuinka toista olisikaan ollut siellä, missä kaikki rakkaimmat toverini nyt olivat koossa Mr. Mottin sanomaa kuulemassa! Ei uponnut kello sinänsä ollut syntiä (vaikka teatterihan on, ja Hauptmann ize suuri syntinen?). Kysymys oli siitä mikä oli ensiarvoista. Eli siis kivintä. Olin langennut kiusaajan ansaan. Sillä mitään muuta ei voinut olla tämä izelleni epäedullinen menettely.
xxx/ellauri104.html on line 852: Miten niin synnissä siinnyt? Mitä tarkoittaa että ihminen on kohdusta asti syntinen ja synnissä siinnyt? Ja sitten kasteella muka tämä perisynti pestään pois? Eihän kaste tee ihmisestä hyvää, kyllä se johtuu ihan muista seikoista.
xxx/ellauri116.html on line 200: Niin tää on oikeesti se kuumottava pointti kanssa. Sitten kun on ollut valistus ja näin, alkoikin jo sopivasti romantiikan aikakausi, ja avioliittoja alettiin solmia rakkauteen perustuen. Se tavallaan paransi vaimon statusta, vaikka nainen muuten pysyi samalla paikalla hierarkian alaportaalla. Vaimosta tuli apinan paras ystävä, muttei yhtään sen enempää. Onnen piti löytyä perheestä. Nainen ei ollutkaan enää syntinen eeva vaan viaton madonna. Avioliitossa piti olla kyse rakkaudesta eikä järjestelystä. Piti helliä toisiaan, pysyä terveinä ja lisääntyä harmonisessa yhteishengessä, ihan jepa.
xxx/ellauri124.html on line 669: Vitun uivelo! Tällänen ei vetele! Mirja Pyykkö ei ole enää syntinen naituaan Alf
xxx/ellauri130.html on line 256: Jokainen on J:n edessä syntinen ja tsaarin edessä lainrikkoja. Wanha wenäläinen sananlasku M KILL!
xxx/ellauri148.html on line 550: Pitkän puhumisen ja vaatimisen jälkeen juutalaiset alkoivat laulaa "Tule, rakastettuni" Se oli puolittain laulua, puolittain valitusta. Siihen iltaan asti olin usein haaveillut kädellisten vapahtamisesta, mutta silloin minä tajusin selvästi ettei minun kannattanut vaivautua, apinakööri ei ansainnut vapahtamista. Vapahdus niille olisi todellisuudessa rikos. Homoapina oli villipeto joka surmasi, raateli ja rääkkäsi sekä toisia lajeja että omaansa eikä edes nälkäänsä vaan huvin vuoxi. Toisten tuska oli sen ilo, toisten nöyryytys sen kunnia. Toorassa kerrotaan miten Jumala katui termiittiapinan luomista. Voi helevetti mikä moka tuli tehtyä. Aadamin poika murhasi veljensä. Kymmenen sukupolvea myöhemmin Jumala nostatti vedenpaisumuksen koska maailmasta oli tullut syntinen. Eikä sekään tehonnut. Ei ole toista kirjaa (klikkiuutisia lukuunottamatta) joka kertoisi yhtä paljaasti ja selkeästi totuuden apinoista kain Raamattu. Hyvinäkin pidetyt apinat kuten ukki-Taavetti ja sen poika Shlomo olivat pahoja. Eilispäivän marttyyreistä tulee tämän päivän sortajia. Lajina termiittiapina ansaizee kaiken sen ruoskinnan minkä saakin. Ei ole pelkkä sattuma etta apinat pystyttävät suurimman osan muistomerkeistään murhamiehille - isänmaallisille eli konservatiivimurhaajille tai vallankumouksellisille eli radikaalimurhaajille. Venäjälla on Bogdan Chmielnickinkin muistomerkki. Tämän maailman suht viattomat marttyyrit ovat eläimet, ennen kaikkea kasvissyöjät, mutta mixei leijonatkin. Siilit ovat myös kivoja.
xxx/ellauri154.html on line 135: Palattuaan luostariinsa Zosima kertoi muillekin Jumalan ihmeistä niitä kohtaan, jotka kääntyvät pois synneistään ja tulevat Hänen luokseen. Mariasta, joka oli ollut häikäilemätön ja paatunut syntinen, on tullut toivon lähde ja kääntymyksen esikuva kaikille syntitaakkansa alle musertuville. Siksi hänen muistoaan vietetään hänen kuolinpäivänsä lisäksi myös suuren paaston viidentenä sunnuntaina, jota kutsutaan Maria Egyptiläisen sunnuntaiksi. Suuri paasto on katumuksen aikaa, ja Maria on paras esimerkki siitä, että katumus voi kohottaa suurimmankin syntisen pyhyyden korkeuksiin. Ei siihen tarvita edes lukutaitoa. Aiempi kokemus on suotavaa, muttei vaatimus. Egyptiläinen ja Magdaleena tekee tälläkin hetkellä pilven päällä haifaiveja. Ne ja pyhä neizyt asuu kolmistaan kolmen Marjan mökissä.
xxx/ellauri170.html on line 253: Siellä se syntinen taas menee: uskovainen, kuuden lapsen isoäiti Raamattu kourassaan. Päivi Räsänen hymyilee urhoollisesti valokuvaajien ristitulessa ja puristaa nahkakantista Raamattua kädessään.
xxx/ellauri201.html on line 110: Epistola oli lainlukua pahan Paavalin saavista syntisäkeille. Ikäänkuin kovanyrkkinen pieni biiklestukkainen poliisi. Gospel tarjoili sitten hyvän toivon sanaa ja taputusta pikku päälaille. Sanankuulon Mr. Gently. Keppiä ja porkkanaa. Paha ja hyvä poliisi. Helsingin papin mielestä koleraepidemian syynä oli syntinen uppiniskaisuus, niskurointi esivallalle. Kaikille paikka ja kaikki tietää paikkansa, se saarnasi kuin ku-klux-klan-eversti talousliberaalimmalle Foggille. Mutta Fogg valizi puolensa, viele vehen lännemmäxi vaikka oltiin keskilännessä.
xxx/ellauri252.html on line 427: Eli Beckin haastattelema kampaaja ei ollut Moosexen lain mukaan syntinen, eikä liioin sitä nussinut läski filmiohjaaja. Kyseessä oli ihan reilu bisnis tränsäxön. Sjövall Wahlöö ovat tässä aivan Moosexen linjoilla. Moraalin muutoxen takana on pilleri. Haikara? Sen tulosta me päätämme ihan ize. Kun ei-toivotut lapset saa torpattua ilman eri käskyä, kuka kaipaa kiveen hakattua moraalia? No ehkä Martti Simojoki: Kirkko ja eronneitten vihkiminen. Kirjapaja, 1948, vide infra.
38