ellauri004.html on line 321: teollaan vahingoittaa surkee syntinen.

ellauri004.html on line 325: syntinen tekee ohareita myöhemmälle itselleen tai

ellauri004.html on line 895: Väkisin otettu nainen oli syntinen,
ellauri012.html on line 305: Älä enää ajattele mua, pliis, minään perustajaisänä tai suurmiehenä; sun kehut ei sovi yhteen mun heikkouteen. Mä oon kurja syntinen, rähmällään tuomarinsa edessä, naama ravassa mä sekoitan kyyneliä maa-ainekseen. Pystytkö näkee mut tässä ja silti pyytää mun rakkautta? Tule, jos kehtaat, ja työnny huiviasussasi mun ja jahven väliin, jokskin väliseinäksi. Tule ja purista musta huokailut ja ajatukset, jotka kuuluis vaan yläkerran kaverille. Auta paholaisia ja toimi niiden välikappaleena. Sä saat kehnon sydämen itkemään sitä kaikkea, sä kyllä tiedät mitä. Eips, vaan peruuta pois ja auta mua pelastumaan. Salli mun välttää kadotus, sitä pyydän sun entisvanhan hellyyden ja meidän yhteisen onnettomuuden nimessä. Suurin rakkauden osoitus on olla näyttämättä sitä; mä puolestani vapautan sut täten kaikista sun valoista ja lupauksista. Ole vaan herran morsian, jolle mä sut lupasin; mä en asetu vastustamaan niin hyvää suunnitelmaa. Mä oon kyl tosi ilonen jos mä menetän sut niin! Sit must tulee oikee kirkonmies ja susta ihan upee abbedissa.
ellauri030.html on line 1021: Vähän se säätelee kristinuskonvastaisimpia pointtejaan, ettei joudu roviolle: ne sit Religionsspott... "Tiedän kyllä että kun on jumala, voi sallia izelleen kaiken, mutta tämä menee jo liian pitkälle." (Siis että tyhjästä nyhjästy syntinen ei saa palata tyhjään josta se on tehty, vaan saa kyydin kattilaan määrättömästi paistumaan.) Vähän sekavaahan tomismissa on, ettei lopputulos sittenkään riipu syntisäkiin tekosista, vaan että porukka on alunperin jo jaettu vuohiin sekä lampaisiin. Mut tästä dramaattisesta ironiasta on ollut puhe jo Calvinin kohdalla.
ellauri040.html on line 441: syntinen, saatana, kurja”.
ellauri043.html on line 43: Mut tosta pidätyskyvyttömyydestä vielä. Katoliset (ja muutkin, myös rikoslaki) tekee eron tekemisen ja tekemättä jättämisen syntien välillä. Jos tekee harkitusti pahaa, niin se on tahtosynti, jos on vaan inkontinentti eli pidätyskyvytön, siis lankeaa, tai repsahtaa, se on heikkoussynti. Juutas oli tahtosyntinen, Pietari heikkoussyntinen. Rajanveto voi olla vähän vaikeaa, mutta kai se on vähän samansuuntainen erottelu kuin peliteoriassa preferenssit ja pelin ratkaisu. Jos säntää preferenssien perään laskematta pelin arvoa, on heikkosyntinen, jos laskee ensin pelin arvon ja silti lähtee varastamaan bylsimään tai tappamaan on tahtosyntinen. Se todistaa, että arvot on perinjuurin väärät, eli niitä pitää oikaista rangaistuxilla. Jos polkasee homo sapiensin aivoilla, on tahtosyntinen, jos liskoaivoilla, on vaan heikko. Tuomita ei kenkään siitä voi, pahimmillaan sakkoihin.
ellauri069.html on line 382: Viittailematta tän enempää sivistyneesti Melvilleen (tai toiseen koprofiiliin Joyceen), Nipsun Kosmos-ravintolan jumala näyttäis olevan T.S. Eliot (poliittiset näkemyxetkin saattaa mätsätä paremmin kuin tää kriitikko edes aavistaa) - tää on tämmöstä jättömaata tämäkin: turhaa kaivelua roippeissa jonkun tyhmän armon tai lunastuxen perässä. Eliskä meillä on tässä taas pahasta omastatunnosta kärsivä pieni syntinen joka kylpee iloisen syyllisesti plödässä ja runkussa ja ezii sitten armopsuihkua. Tää premissinä, voix tästä tullakaan mitään järkevää? (No aaltopeltikatolisia ovat molemmat, ei siis ihmekään.) Pahinta kaikesta on häpeä, sanoo joku Hömpän hahmoista s. 697 alalaidassa. Just niin persepää.
ellauri092.html on line 206: Nää on tosi hämäriä, selityxen jälkeenkin. Pyhitys on se että apinoista ikäänkun tulee jotain pikku jumalolentoja. Uudelleensyntyminen on se hurahdus. Uskonvarmuus tarkoittaa että hurahtaneella on ikäänkuin pääsylippu taivaaseen. Hankittu vanhurskaus on jotain erityisen mefodistista. Täydellinen pyhitys meinaa että pääsee pulmusexi vielä elävänä. Hizi kyllä pitää olla joku tosi tarkka teologinen nitpickeri että saa näistä uskonkiistoista mitään selkoa. Tavallinen syntinen kyllä miettii että mitä eroa, ja sitäpaizi oikeastaan mitä väliä.
ellauri142.html on line 453: Monet yrittävät paeta kiusauksia, ja he seuraavat niitä paljon enemmän! Pelkästään matalalennolla emme voi niitä voittaa; mutta kärsivällisen pyllistelyn kautta meistä tulee vahvempia. Se, joka ei ole maahan juurtunut, edistyy vain vähän; Kiusaukset palaavat hänelle pian, ja hän tuntee ne vielä voimakkaammin. Siksi joku sanoi: "Yritä parantaa hulluus sen luomisessa kokonaan ja kokonaan. Mutta turhaan lääkäri tulee, kun pahuus on juurtunut." Ensin alaston ajatus tunkeutuu sieluun, sitten eloisa esitys, himo ja syntinen herätys ja hyväksyntä on olemassa.
ellauri152.html on line 457: Vanhemmiltani sain todistukseksi vain pyhät kirjat joiden mukaan näin oli. Mutta kirjat olivat vain paperia ja mustetta ja ihmiset olivat ne kirjoittaneet. Tiesin jo että myös kristityillä oli kirjoja joihin oli kirjoitettu että juutalaiset olivat syntinen rotu ja ettá tuomiopäivänä he joutuisivat ikuiseen kadotukseen koska olivat hylänneet Jeesuksen. Tiesin myös kerettiläisistä kirjoista jotka kielsivät sekä Mooseksen että Jeesuksen. Veljeni Joshua joka oli yksitoista vuotta vanhempi kuin minä (kaksi tyttoä meidän välistämme oli kuollut tulirokkoon) puhui usein tästä äitini kanssa. Näissä kirjoissa väitettiin että maailma oli miljoonia vuosia vanha, satoja miljoonia (oik. miljardeja). Ihmiset eivät polveutunect Aadamista vaan apinoista. Jumala ei ollut luonut maailmaa kuudessa päivässā vaan maa oli repeytynyt irti auringosta ja sen jäähdyttyä miljoonia vuosia sen pinnalle oli kehittynyt elollisia olentoja. Muinaisolentojen jälkiä löydettiin kivistä ja meripihkasta. Neljäkymmentä ja viisikymmentä miljoonaa vuotta sitten eläneiden eläinten luita ja sarvia löydettiin. Mooses ei ollut erottanut Punaista merta, Joosua ei ollut pysäyttänyt aurinkoa Gibeonissa eikä Messiasta tulisi koskaan. Veljeni ei puhunut Jumalan ihmeistä vaan luonnon ihmeistä. Miten mahtava ja suurenmoinen luonto oli! Tähdet joiden valo tavoitti meidat miljoonien vuosien kuluttua. Kaikki mikä oli olemassa: ihmiset, koirat, siat, luteet, meri, joet, vuoret, kuu olivat osa tátä luontoa.
ellauri164.html on line 65: Risti alttarilla alemmassa kappelissa on ylösalaisin, koska perinteen mukaan Pyhä Pietari ristiinnaulittiin pää alaspäin. Muttei siihen sattunut siltikään yhtäpaljon kuin Jee-suxeen, koska Pekka oli syntinen. Vankilan seiniltä löytyvät myös Adiatorixin ja Aladobixin graffitit. "Kinkkuviipaleita pitäisi..."
ellauri183.html on line 581: Ja hänellä oli huumeidenhoitajana oleva poika, jolle hän sanoi: "Varo, ettet myy tätä alabasteripakkaa piikkinarkkarivoidetta, vaikka sinulle pitäisi tarjota siitä kolmesataa penniä." Nyt tämä on se sama alabasterikotelo, jonka syntinen Maria hankki ja kaatoi voiteen siitä Herramme Jeesuksen Kristuksen pään ja jalkojen päälle ja puuri sen päänsä karvoilla. Minne esinahkarengas joutui tässä hötäkässä, ei tarinasta selviä.
ellauri190.html on line 320:
Hra Petteri oli suuri syntinen

ellauri216.html on line 185: Munkki Vasili (ei Vitali) oli suuri syntinen mutta kamppaili kyrvän kanssa hyvän kilvoituxen. Kunnes kerran panovalmis kana muuttihe ketuxi ja sitten munkixi joka ei ollut kukaan muu kuin Vasili ize. Miltä näytit, kysyi imugeeni, kilpiltäkö vaiko tuhmalta? Silloin Vitali kääkkäsi ja lähti kiitää, eivätkä he koskaan palaa. Vasili oli näet ize koulukiusaaja, joka oli lähetetty koettelemaan luostarin kärsivällisyyttä. Niin tai näin, onko sillä meille väliä.
ellauri219.html on line 581: Two of his brothers died in childhood because they had contracted fatal illnesses from him. In 1928, the seven-year-old Rawls contracted diphtheria. His brother Bobby, younger by 20 months, visited him in his room and was fatally infected. The next winter, Rawls contracted pneumonia. Another younger brother, Tommy, caught the illness from him and died.

Hahaa, sun vika John! Olet perisyntinen!
ellauri267.html on line 591: Rakkaus ei ole syntiä sisko rakas, vaan missä on syntinen rakkaus.
ellauri283.html on line 81: Ja hämärää outoilua. Unenomaista sekoilua. Torstenin karvainen rinta ja nivuset. Tuttua heinäkenkäkynäilijöiden "nyt saat naija mua" tyyliä. Oliko se Musta lumikki (1971)? Eugene Holman siis. Kielitiede on terminologian vidakko. Ei ollut se vaan Maa on syntinen laulu (1973), Timo K. Mukka. Tuutko miun mukkaan? Nai mihin reikään vaan ihan oman maun mukkaan. Naispääosan esittäjällä oli naamakin römpsännäköinen. Hän tarttui elimeensä ja huomasi että se oli lämmin ja iso.
ellauri345.html on line 424: Roomalaiset voivat kumota tämän kysymyksen suunnitellun lain. Jos ei tunnista sen pakottavaa luonnetta, romaanin ydin jää epäselväksi. Sillä tätä moraalisen äänen hiljaisuutta ei voida ymmärtää yksilöllisyyden piirteenä, kuten tunteiden mykistettyä kieltä. Se ei ole ihmisen rajoissa oleva kohtalo. Tämän hiljaisuuden myötä illuusio on asettunut kuluttavalla tavalla jaloimman olennon sydämeen. Ja tämä muistuttaa oudolla ikääntyessään mielisairaaseen menehtyneen Minna Herzliebin vaikenemista. Kaikki sanaton toiminnan selkeys on ilmeistä ja todellisuudessa itsensä säilyttävien sisäinen minä ei ole yhtä hämärtynyt kuin muiden. Pelkästään päiväkirjassaan Ottilien ihmiselämä näyttää vihdoinkin sekoittuvan. Kaikki heidän kielellisesti lahjakas olemassaolonsa löytyy yhä enemmän näistä hiljaisista kirjoituksista. Mutta he myös rakentavat vain muistomerkkiä jollekulle, joka kuoli. Hänen paljastavansa salaisuudet, jotka kuoleman yksin pitäisi paljastaa, tottunut ajatukseensa poismenosta; ja osoittamalla elävien hiljaisuutta he ennakoivat myös heidän täydellisen hiljaisuutensa. Illuusio, joka hallitsee kirjailijan elämää, tunkeutuu jopa hänen henkiseen, etäiseen tunnelmaan. Sillä jos päiväkirjan vaarana on, että se paljastaa liian aikaisin muistin idut sielusta ja estää sen hedelmien kypsymisen, silloin sen täytyy välttämättä tulla tuhoisaksi siellä, missä vain henkinen elämä ilmaistaan ​​siinä. Ja kuitenkin lopulta kaikki sisäisen olemassaolon voima tulee muistista. Vain hän takaa sielunsa rakkauden. Tämä henkii Goethen muistoa: ”Oi, sinä olit menneitä aikoja Siskoni tai vaimoni." Ja niin kuin sellaisessa liitossa kauneus itse säilyy muistona, niin se on kukkiessaankin merkityksetön ilman sitä. Tästä todistavat Platonin Phaidroksen sanat: "Joka on tuore vihkimisestä ja on yksi niistä joka näki siellä paljon tuonpuoleisessa elämässä, joka nähdessään jumalalliset kasvot, jotka jäljittelevät hyvin kauneutta tai fyysistä muotoa, hämmästyy aluksi, muistaa tuolloin kokemansa ahdistuksen, mutta sitten kun hän lähestyy sitä, hän tunnistaa sen luonteen ja palvo häntä kuin jumalaa, koska muisti on nostettu kauneusajatukseen ja näkee sen seisovan varovaisuuden vieressä pyhällä maalla." Ottilienin olemassaolo ei herätä sellaista muistoa, hänessä kauneus todella jää ensimmäinen ja olennainen asia. Kaikki heidän myönteinen "vaikutelmansa" syntyy vain ulkonäöstä; Lukuisista päiväkirjasivuista huolimatta hänen sisäinen olemuksensa pysyy suljettuna, suljempana kuin mikään Heinrich von Kleistin naishahmoista. Tämän näkemyksen myötä Julian Schmidt kohtaa vanhan kritiikin, joka sanoo oudolla varmuudella: "Tämä Ottilie ei ole todellinen runoilijan hengen lapsi, vaan syntinen luomus Mignonin ja vanhan Masaccion tai Giotton kuvan kaksoismuistossa. «. Itse asiassa Ottilienin hahmossa maalaus on ylittänyt eeppisen runouden rajat. Sillä kauneuden esiintyminen olennaisena sisältönä elävässä olennossa on materiaalin eeppisen ympyrän ulkopuolella. Ja silti hän on romaanin keskipisteessä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan ​​Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. « Ottilienin olemassaolo ei herätä sellaisia ​​muistoja, kauneus on hänessä todellakin ensimmäinen ja olennainen asia. Kaikki heidän myönteinen "vaikutelmansa" syntyy vain ulkonäöstä; Lukuisista päiväkirjasivuista huolimatta hänen sisäinen olemuksensa pysyy suljettuna, suljempana kuin mikään Heinrich von Kleistin naishahmoista. Tämän näkemyksen myötä Julian Schmidt kohtaa vanhan kritiikin, joka sanoo oudolla varmuudella: "Tämä Ottilie ei ole todellinen runoilijan hengen lapsi, vaan syntinen luomus Mignonin ja vanhan Masaccion tai Giotton kuvan kaksoismuistossa. «. Itse asiassa Ottilienin hahmossa maalaus on ylittänyt eeppisen runouden rajat. Sillä kauneuden esiintyminen olennaisena sisältönä elävässä olennossa on materiaalin eeppisen ympyrän ulkopuolella. Ja silti hän on romaanin keskipisteessä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan ​​Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. « Ottilienin olemassaolo ei herätä sellaisia ​​muistoja, kauneus on hänessä todellakin ensimmäinen ja olennainen asia. Kaikki heidän myönteinen "vaikutelmansa" syntyy vain ulkonäöstä; Lukuisista päiväkirjasivuista huolimatta hänen sisäinen olemuksensa pysyy suljettuna, suljempana kuin mikään Heinrich von Kleistin naishahmoista. Tämän näkemyksen myötä Julian Schmidt kohtaa vanhan kritiikin, joka sanoo oudolla varmuudella: "Tämä Ottilie ei ole todellinen runoilijan hengen lapsi, vaan syntinen luomus Mignonin ja vanhan Masaccion tai Giotton kuvan kaksoismuistossa. «. Itse asiassa Ottilienin hahmossa maalaus on ylittänyt eeppisen runouden rajat. Sillä kauneuden esiintyminen olennaisena sisältönä elävässä olennossa on materiaalin eeppisen ympyrän ulkopuolella. Ja silti hän on romaanin keskipisteessä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan ​​Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan ​​Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan ​​Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä.
ellauri362.html on line 683: niin rohkea ei syntinen, mutta ei pyhimys niin ovela;
ellauri372.html on line 220: Oi Epämakulatuuri, taivaan ja maan kuningatar, syntisten turvapaikka ja rakkain äitimme, Jumala on tahtonut uskoa koko (no lähes koko) armon järjestyksen sinulle. Minä, (nimi), katuva syntinen, heittäydyn jalkojesi juureen ja rukoilen sinua nöyrästi, että ottaisit minut rajusti, kaiken, mitä olen ja mitä minulla on, kokonaan itsellesi omaisuutesi ja omaisuutesi. Ole kiltti ja tee minusta, kaikista sielun ja ruumiin voimistani, koko elämästäni, kuolemastani ja iankaikkisuudestani sitä, mikä sinua nyt eniten miellyttää.
ellauri372.html on line 312: Martin McNamara kirjoittaa: "Salomon psalmien kanta tuonpuoleisesta elämästä ei ole aivan selvä. Jotkut tutkijat ovat nähneet viittauksia ylösnousemukseen joissakin kohdissa, esim. PssSol. 3:16 (12), 15:15 ( 13), johon muut lisäävät Ps. Sol. 13:9, 14:2-3, 6. Toisaalta Ps. Sol. 3 sanoo, että syntinen lankeaa eikä enää nouse; häntä ei muisteta, kun taas vanhurskasta käydään kazomassa. Näin päättyy vanh. päivät: "Mutta ne, jotka pelkäävät Herraa, nousevat iankaikkiseen elämään. Ja heidän elämänsä (tulee olemaan) Herran valossa, eikä tule loppumaan enää." Valitettavasti meillä ei ole tarpeeksi kontekstia tähän, voidaan jopa päätellä, että on olemassa mahis ylösnousemukseen ja iankaikkiseen elämään ilman uskoa ylösnousemukseen. Ps. Sol. 15 puhuu vanhurskaiden palkasta ja rangaistuksesta, joka odottaa jumalattomia. Psalmi päättyy seuraaviin sanoiin: " Ja syntiset hukkuvat ijankaikkisesti Herran tuomion päivänä, kun Jumala kohtaa tuomionsa maan päällä. mutta syntiset hukkuvat ikuisesti" (15:14 (12) f.) Jälleen kerran, lausunto on liian yleinen oikeuttaakseen päätelmän, että viittaus on asianmukaiseen normi ylösnousemukseen." ( Intertestamental Literature , s. 185-186) Vähän sama ongelma kuin Pirkko Kolben kanonisoinnissa: good try, but no cigar.
ellauri386.html on line 180: Suurinkvisiittorisepustuxeen asti taisin joskus lukea Karamazoveja. En kyllä oikein muista juonta. Karamazoveistä piti tulla osa trilogiaa "Suuren syntisen elämä", mutta suuri syntinen ehti kuolla verensyöxyyn ekana.
xxx/ellauri091.html on line 241: Entä minä? Aino ystäväni oli mennyt kihloihin tohtori (Arthur) Hjeltin kanssa, ja hänen häänsä oli suunniteltu touokuuxi. Ompelin hänelle paljotöistä tsheremissiläismallista sohvatyynyä. Vai tarkastinko "Tuomenmarjojen" korehtuuria? Vai "Huoneenharjojen?" Vaiko "Suomenkarjojen?" (Nämä runovihkoni ilmestyivät sinä keväänä.) Kazoin uponnutta kelloa. Se näytti perunoita. Tai siis Hauptmannin näytelmä (jonka se oli, ukkomies elonsa vaelluxen puolitiessä, kirjoittanut muna ojossa 14-vuotiaan tytön takia, joka toisin kuin sen vaimo ymmärsi sitä ja samoin kuin se ize tykkäs vielä talviurheilusta), oli aaterikkaudestansa huolimatta hämärä ja pitkäveteinen, toisin kuin vanha testamentti. Ajatuxeni harhailivat pois lakkaamatta. Kuinka toista olisikaan ollut siellä, missä kaikki rakkaimmat toverini nyt olivat koossa Mr. Mottin sanomaa kuulemassa! Ei uponnut kello sinänsä ollut syntiä (vaikka teatterihan on, ja Hauptmann ize suuri syntinen?). Kysymys oli siitä mikä oli ensiarvoista. Eli siis kivintä. Olin langennut kiusaajan ansaan. Sillä mitään muuta ei voinut olla tämä izelleni epäedullinen menettely.
xxx/ellauri104.html on line 852: Miten niin synnissä siinnyt? Mitä tarkoittaa että ihminen on kohdusta asti syntinen ja synnissä siinnyt? Ja sitten kasteella muka tämä perisynti pestään pois? Eihän kaste tee ihmisestä hyvää, kyllä se johtuu ihan muista seikoista.
xxx/ellauri116.html on line 200: Niin tää on oikeesti se kuumottava pointti kanssa. Sitten kun on ollut valistus ja näin, alkoikin jo sopivasti romantiikan aikakausi, ja avioliittoja alettiin solmia rakkauteen perustuen. Se tavallaan paransi vaimon statusta, vaikka nainen muuten pysyi samalla paikalla hierarkian alaportaalla. Vaimosta tuli apinan paras ystävä, muttei yhtään sen enempää. Onnen piti löytyä perheestä. Nainen ei ollutkaan enää syntinen eeva vaan viaton madonna. Avioliitossa piti olla kyse rakkaudesta eikä järjestelystä. Piti helliä toisiaan, pysyä terveinä ja lisääntyä harmonisessa yhteishengessä, ihan jepa.
xxx/ellauri124.html on line 669: Vitun uivelo! Tällänen ei vetele! Mirja Pyykkö ei ole enää syntinen naituaan Alf
xxx/ellauri130.html on line 256: Jokainen on J:n edessä syntinen ja tsaarin edessä lainrikkoja.Wanha wenäläinen sananlaskuMKILL!
xxx/ellauri148.html on line 550: Pitkän puhumisen ja vaatimisen jälkeen juutalaiset alkoivat laulaa "Tule, rakastettuni" Se oli puolittain laulua, puolittain valitusta. Siihen iltaan asti olin usein haaveillut kädellisten vapahtamisesta, mutta silloin minä tajusin selvästi ettei minun kannattanut vaivautua, apinakööri ei ansainnut vapahtamista. Vapahdus niille olisi todellisuudessa rikos. Homoapina oli villipeto joka surmasi, raateli ja rääkkäsi sekä toisia lajeja että omaansa eikä edes nälkäänsä vaan huvin vuoxi. Toisten tuska oli sen ilo, toisten nöyryytys sen kunnia. Toorassa kerrotaan miten Jumala katui termiittiapinan luomista. Voi helevetti mikä moka tuli tehtyä. Aadamin poika murhasi veljensä. Kymmenen sukupolvea myöhemmin Jumala nostatti vedenpaisumuksen koska maailmasta oli tullut syntinen. Eikä sekään tehonnut. Ei ole toista kirjaa (klikkiuutisia lukuunottamatta) joka kertoisi yhtä paljaasti ja selkeästi totuuden apinoista kain Raamattu. Hyvinäkin pidetyt apinat kuten ukki-Taavetti ja sen poika Shlomo olivat pahoja. Eilispäivän marttyyreistä tulee tämän päivän sortajia. Lajina termiittiapina ansaizee kaiken sen ruoskinnan minkä saakin. Ei ole pelkkä sattuma etta apinat pystyttävät suurimman osan muistomerkeistään murhamiehille - isänmaallisille eli konservatiivimurhaajille tai vallankumouksellisille eli radikaalimurhaajille. Venäjälla on Bogdan Chmielnickinkin muistomerkki. Tämän maailman suht viattomat marttyyrit ovat eläimet, ennen kaikkea kasvissyöjät, mutta mixei leijonatkin. Siilit ovat myös kivoja.
xxx/ellauri154.html on line 135: Palattuaan luostariinsa Zosima kertoi muillekin Jumalan ihmeistä niitä kohtaan, jotka kääntyvät pois synneistään ja tulevat Hänen luokseen. Mariasta, joka oli ollut häikäilemätön ja paatunut syntinen, on tullut toivon lähde ja kääntymyksen esikuva kaikille syntitaakkansa alle musertuville. Siksi hänen muistoaan vietetään hänen kuolinpäivänsä lisäksi myös suuren paaston viidentenä sunnuntaina, jota kutsutaan Maria Egyptiläisen sunnuntaiksi. Suuri paasto on katumuksen aikaa, ja Maria on paras esimerkki siitä, että katumus voi kohottaa suurimmankin syntisen pyhyyden korkeuksiin. Ei siihen tarvita edes lukutaitoa. Aiempi kokemus on suotavaa, muttei vaatimus. Egyptiläinen ja Magdaleena tekee tälläkin hetkellä pilven päällä haifaiveja. Ne ja pyhä neizyt asuu kolmistaan kolmen Marjan mökissä.
xxx/ellauri170.html on line 489: Siellä se syntinen taas menee: uskovainen, kuuden lapsen isoäiti Raamattu kourassaan. Päivi Räsänen hymyilee urhoollisesti valokuvaajien ristitulessa ja puristaa nahkakantista Raamattua kädessään.
xxx/ellauri201.html on line 110: Epistola oli lainlukua pahan Paavalin saavista syntisäkeille. Ikäänkuin kovanyrkkinen pieni biiklestukkainen poliisi. Gospel tarjoili sitten hyvän toivon sanaa ja taputusta pikku päälaille. Sanankuulon Mr. Gently. Keppiä ja porkkanaa. Paha ja hyvä poliisi. Helsingin papin mielestä koleraepidemian syynä oli syntinen uppiniskaisuus, niskurointi esivallalle. Kaikille paikka ja kaikki tietää paikkansa, se saarnasi kuin ku-klux-klan-eversti talousliberaalimmalle Foggille. Mutta Fogg valizi puolensa, viele vehen lännemmäxi vaikka oltiin keskilännessä.
xxx/ellauri252.html on line 427: Eli Beckin haastattelema kampaaja ei ollut Moosexen lain mukaan syntinen, eikä liioin sitä nussinut läski filmiohjaaja. Kyseessä oli ihan reilu bisnis tränsäxön. Sjövall Wahlöö ovat tässä aivan Moosexen linjoilla. Moraalin muutoxen takana on pilleri. Haikara? Sen tulosta me päätämme ihan ize. Kun ei-toivotut lapset saa torpattua ilman eri käskyä, kuka kaipaa kiveen hakattua moraalia? No ehkä Martti Simojoki: Kirkko ja eronneitten vihkiminen. Kirjapaja, 1948, vide infra.
33