ellauri041.html on line 1821: Flaubert on aina vaikuttanut musta jotenkin säälittävältä. Se yritti liian kovasti, stilisoi ihan vimpan päälle, eikä siitä kuitenkaan tullut yhtään parempaa. Pölhö-kustaa oli oikeasti vähän tyhmä, minkä se tiesi izekin. Se sanoi ize izeään vanhaxi romanttisexi liberaalixi pönttöpääxi, vieille ganache romantique et libérale. Sen kuuluisin kirja on se Emma Bovary, jonka ansiosta sitä sanotaan kirjallisuuden suurimmaxi realistixi. Oikeasti se tykkäs romanttisista jutuista, ja sellaisia se koitti kovasti kirjoittaakkin, niistä vaan tuli floppeja toinen toisensa perästä. Käytyään Ebyktissä ja Turkissa ym. levantin maissa (missä se muuten sai nipun sukupuolitauteja, mm. kupan ja sankkerin), se kirjoitti Salammbön. Koitin lukea sen portugalixi, kun satuin löytämään sen Lissabonista 50-luvun pokkarina el Zorromainen kuva kannessa. Se oli vitun tylsä jopa portugalixi, en jaxanut. Sen toinen parempi kirja taitaa olla se postuumi keskenjäänyt teos Kaxi ludetta, joka kertoo kahdesta torakkamaisesta kaveruxesta, Bouvard & Pécuchet. Sekin mulla on, mutten ole saanut luetuxi loppuun. Se nuoruudenmuistelu, Education sentimentale, oli kyllä kiva, jos oikein muistan.
ellauri055.html on line 999: Ja koska nyt kerran Forsmanit, joista sittemmin tuli hyviä ystäviäni, näin puheeksi tulivat, niin on minun elämäni kohtalossa kahdella sen suvun jäsenellä ollut erinomaisen tärkeä merkitys. Kun vanhempieni varat olivat minun viisi luokkaa lyseota käytyäni ehtyneet ja minä silti lähdin vielä kuudennelle, niin satuin tällöin jostakin syystä olemaan jonakin päivänä poissa koulusta, ja kerran saksan ja ranskan kielen opettajani Eino Sakari Yrjö-Koskinen eli Pekka pistäytyi katsomaan, mikä nuorta herra Sillanpäätä vaivasi. Ja vaikka vapaaherra kääntyikin sieltä (kortteeri-isäntäni) Davidssonin ja kolmen muun huushollin yhteiskeittiöstä takaisin luokseni tulematta, niin, ehkä asuntoni hukan proletaariset piirteet olivat häntä hämmentäneet, hän hankki minulle paikan silloiseen mahtavaan Liljeroosin perheeseen sen kuopuksen eräänlaiseksi henkiseksi imettäjäksi.
ellauri062.html on line 46: Minulla on sarvikuonojen ampumisen maailmanennätys ja ehkä myös leijonien (vaikka emme pitäneet tarkkaa kirjaa ensi vaiheissa ammuttujen luvusta), ja olen ampunut yli tuhatneljäsataa norsua. En suinkaan kerro näistä ennätyxistä ylvästellen. Se työ täytyi tehdä, ja minä satuin olemaan se mies, joka teki sen. Olen savannien Hitler, Himmler, Heydrich, Eichmann ja Göring yxissä nahoissa. Endlösung eläinkunnalle.
ellauri072.html on line 564: No toi on taas just tota amerikkalaista bullshittiä. Kuten satuin erinomaisesti muotoilemaan tässä äskettäin: separaattorilla pitää jenkeissä aina sinkoa elämän hapan sintu ja iplakka kerma erixeen ja aina lättästä joku optimistinen kermapaakku annoxeen päällimmäisexi.
ellauri246.html on line 54: Agnonin kertomus Morsiuskatos ilmestyi 1931, ja hänestä tuli sen ansiosta johtava hepreankielinen kirjailija. Hänelle myönnettiin kahdesti sekä Bialik-palkinto että Israelin valtion kirjallisuuspalkinto. Vuonna 1966 hän sai ensimmäisenä israelilaisena Nobelin kirjallisuuspalkinnon yhdessä Ruotsissa asuvan saksanjuutalaisen runoilijan Nelly Sachsin kanssa. Palkinnon vastaanottotilaisuudessa Agnon esitteli itsensä näin: ”Johtuen historiallisesta katastrofista, jossa Rooman keisari Titus tuhosi Jerusalemin ja Israelin kansa karkotettiin maanpakoon, minä satuin syntymään yhdessä maanpakolaisuuden kaupungeista. Mutta itse olen aina pitänyt itseäni syntyperäisenä jerusalemilaisena.”
ellauri278.html on line 69: Sodan ensimmäisinä kuukausina oli epäonnistumisen vaikutelma, joukkomme vetäytyivät, se oli erittäin vaikeaa kaikille. Stalin ei koskaan näyttänyt siltä, ​​että se oli hänelle vaikeaa. En koskaan huomannut hänessä hämmennystä, päinvastoin, vaikutti siltä, ​​että hänen mielialansa oli iloinen, hänen asenteensa ihmisiin oli suvaitsevainen. Hän ymmärsi ilmeisesti, että tällaisina hetkinä ihmisiä on tuettava, rohkaistava. Valkosuomalaisten kanssa käydyn sodan aikana satuin kuulemaan keskustelun joukkojen ruoasta. Sinä talvena oli poikkeuksellisen kylmä. Stalin oli raivoissaan: - He lähettävät valkoista leipää, makkaraa, kaviaaria eteen. Kuka sitä tarvitsee? Kaikki jäätyy, muuttuu kiveksi. Unohditte yksinkertaiset venäläiset vanikat, jotka tunnettiin Pietari Suuren ajoista lähtien. Kätevää ruokaa sotilaalle missä tahansa kampanjassa, kuumalla ja kylmällä säällä.
ellauri281.html on line 68: Sodan ensimmäisinä kuukausina oli epäonnistumisen vaikutelma, joukkomme vetäytyivät, se oli erittäin vaikeaa kaikille. Stalin ei koskaan näyttänyt siltä, ​​että se oli hänelle vaikeaa. En koskaan huomannut hänessä hämmennystä, päinvastoin, vaikutti siltä, ​​että hänen mielialansa oli iloinen, hänen asenteensa ihmisiin oli suvaitsevainen. Hän ymmärsi ilmeisesti, että tällaisina hetkinä ihmisiä on tuettava, rohkaistava. Valkosuomalaisten kanssa käydyn sodan aikana satuin kuulemaan keskustelun joukkojen ruoasta. Sinä talvena oli poikkeuksellisen kylmä. Stalin oli raivoissaan: - He lähettävät valkoista leipää, makkaraa, kaviaaria eteen. Kuka sitä tarvitsee? Kaikki jäätyy, muuttuu kiveksi. Unohditte yksinkertaiset venäläiset vanikat, jotka tunnettiin Pietari Suuren ajoista lähtien. Kätevää ruokaa sotilaalle missä tahansa kampanjassa, kuumalla ja kylmällä säällä.
xxx/ellauri027.html on line 1073: Eskin opetuslapsi Tuuli Lehti (hah! nimestä tulee mieleen yx aika verinen ranskalaisen sarjakuvan naissankari, jota satuin just lukemaan, kun löysin sen ranskan proffan jakoon jättämistä kirjoista - tod.näk mun luokkakaverin pikkusiskon Mervi Helkkulan vanhoja, nimittäin Plume aux Vents) auttoi Eskiä tiivistämään kaiken kolmeen pointtiin, Alex Stubbin mielixi:
xxx/ellauri076.html on line 43: Historiallisesti on huomattava, että satuin onnekkaasti kasvamaan tietoisexi typyistä aikana, jolloin pilleri oli vastikään vapauttanut naiset pukeutumaan paljastavammin ja kevyemmin, ja typyjen avoin kuolaus ja vikittely koiraiden taholta oli luvallista. Siihen sai tutustua mm. sotamies Vikin upeiden typyjen avulla. Sotamies Masilla oli vaan kotikutoisempi Maisa, joka sekin kyllä oli tavallaan aika simpsakka.
xxx/ellauri208.html on line 597: Oli biologian tunti. Opettaja oli kipeänä. Katsoimme luontodokumenttia mangusteista, mankeloidun rotan näköisistä pikkupedoista. Mangustit kiipesivät päivälevon jälkeen paskanhajuisista koloistaan Serengetillä tai jossain muussa afrikkalaisen viranomaiskorruption perslävessä. Mangustit asettuivat pesäkummulle takajaloilleen, kaulaansa kurkottaen, mietteliäinä, mustin silmänympäryksin, muistuttaen Karhukoplan veljenpoikia, ja tuijottivat tasangolla törmäileviä villieläinlaumoja tiiviinä ryhmänä kuin eloonjäämistaistelun tuomitseva demarikomitea. Pörröiset vauvamangustit huojuivat evoluution keskellä unisina ja paahteen tylsistyttäminä, kurttuisin kulmin, ja lysähtelivät kumoon. Tytöt huokailivat. Ihania, ihan kuin ihmisiä, he kuiskivat luokassa, jonka ikkunoiden eteen oli vedetty pimennysverhot. Ja olivathan mangustit ihania, kun niitä katsoi oikealla tavalla, ihmisestä käsin, kun niiden mittana käytti ihmistä. Minä satuin vilkaisemaan ympärilleni muiden keskellä, edessäni pulpetilla viisisormiset käteni, näin lähellä häämöttävät kasvot, jotka tuijottivat sinertävä ruutua ja kuuntelivat lukijan eläytyvää puhetta. Ajattelin: Ihan kuin mangusteja. Palleani jännittyi. Minua huimasi. En saanut katsetta tarkennettua. Luokan tuttuus katosi, ja ihmisten. Ylle tulvahti pimeä, jota ei valaissut mikään oppivelvollisuus. Pimeä nieli seinien topografiset kartat. Pimeän kosketuksesta styroxinen Unkarin väestöpyramidi mureni ja tuprusi ryhmätyötaulun tähtikarttaan. Ikkunalaudalle lokeroidut Pahtavaaran malminäytteet putosivat paperimassakuun näkymättömälle puolelle Moskovanmereen, tyhjiin pyyhkiytyivät kansantuotteen kasvua osoitta graafit. Nicaragualaisen pihvilihan vientireitit ja uhanalaisen oselotin levinneisyysalue. Suurten jokisuistojen murtovesialueet huuhtoivat mennessään lasikaapin jyrsijät ja formaliiniin säilötyn kyyn ja violettisuonisen lehmänsilmän. Minä istuin sen katoamisen keskellä, hiljaisena, pyörteessä, kahdeksantoistavuotiaana, selitykset kadottaneena, ylettömän todellisuudentunnun vallassa, kun pimeään hävisi kaikki minkä olin uskonut jonain päivänä tietäväni. Jäljellä oli tunteikas olentolauma tuijottamassa sinertävää utua. Huh, ajattelin. Se pyyhki yli väkivalloin. Käteni vapisivat, korvani soivat. Vähitellen pelko lakkasi. Puristin kämmenillä poskiani. Ajattelin, että sen täytyi olla aivojen verenkiertohäiriö. Ajattelin olevani poikkeusyksilö. Jos sille yrittäisi antaa nimen, sen täytyisi olla taitoa olla tietämättä mitään.
xxx/ellauri230.html on line 721: Mutta ero japanilaisten ja meikäläisten välillä on sentään suuri. Kotiin palattuani istuin kerran ravintolavaunussa paukuilla Turun ja Helsingin välillä ja satuin läheisestä pöydästä kuulemaan seuraavaa: Eihän sitä perkele! Ei saatana vieköön. Ja toisesta pöydästä: Jessussiunakkooon! ja ruozixi kolmannesta: Herregud! Jösses! jne. loppumattomiin. Helsinkiin saavuttuani iskin juhlapäivällisillä sivistyneistöön kuuluneen helsinkiläisen rouvan joka lopuxi huudahti! Mutta herra jumala! Ette kai väitä että japsut ovat sivistyneitä! Hiän ei puhutellut sillä jumalaa vaan minua. Voi vittu, en paremmin sano!
11