ellauri063.html on line 430: Its narratives are connected via a film, Infinite Jest, also referred to in the novel as "the Entertainment" or "the samizdat". The film is so entertaining that its viewers lose all interest in anything other than repeatedly viewing it, and thus eventually die.
ellauri063.html on line 580: Vaikuttaa hyvältä mieheltä. Arvo Suominen luetti meillä Lukianosta abiluokalla. Oispa ollut Junkolan samizdat käsillä.
ellauri097.html on line 624: Kirjahko ei ole omakustanne, eikä edes alkoholimonistettu samizdat, vaikka se muistuttaakin sitä, mitä omakustanteella tarkoitettiin silloin kun kaupallinen kirjateollisuus vielä oli vallassa: ennen vanhaan omakustanne oli teos, jota kustantajat eivät huolineet, koska se oli huono teos tai tekijä liian vaikea tyyppi. Niinpä tekijä hoiti painotuotteen tuotantokulut itse, hän ”kustansi” eli maksoi laskut. Sitten hän parhaansa mukaan levitti teoksensa julkisuuteen – julkaisi sen – kaupallisen kirjankustantamisen ulkoisia muotoja imitoiden: hän meni myymään kirjaansa torille, yritti saada sen kirjakauppaan myyntiin ja mainosti sitä paikallislehdessä.
ellauri097.html on line 626: Kirjahko on jotakin muuta (mitä? tässä alkaa erittäinkin epäuskottava myyntipuhe, jonka lopuxi selviää että kyse on just samizdatista); se merkitsee kirjan uudistumista ja uudelleenajattelua: kaupallisen pölyn pyyhkimistä julkaisemisen teon yltä.
ellauri097.html on line 661: Niin kuin ei meidän offsetpainoakaan pidä täysin poistaa välinevalikoimistamme, jos saadaan painotalojen kanssa aikaan win-win sopimuxia. Ei pidä polttaa kaikkisa siltoja; hyvällä onnella jos samizdat prujumme käy kaupaxi, seuraavan kustantaa jo Siltala.
ellauri097.html on line 677: Yliopiston uuden puolen graffitien kirjavoimien vessojen vierellä on ilmoitustauluja johon ennen tuli tiedekuntatenttien tuloxet. Siinä vieressä oli usein Kake Niemisen samizdat-julkaisuja koskien eetteripyörteitä. Muistan säälineeni niiden kirjoittajaa, vaikka en ollut sitä nähnytkään. Nyt mä nään että sen parta oli aika kadehdittava. Tukasta en sano mitään. Se oli Jaakko Hintikan ikätoveri. Jaakko eli 5v vanhemmaxi. Kuuluisia suomalaisia.
ellauri213.html on line 59: Pahalla arabilla oli tukuittain tekaistuja passeja. Danilla ei menneet hommat putkeen Nykissä sinikantisella suomalaisella matkustusasiakirjalla. Nykin juutalaiset olivat ovelampia, ja niillä oli vielä terävämmät kyynärpäät. Se ei yllätä että Taneli on 3-divarin kynäilijä vaan se et joku on vaivautunut julkaisemaan sitä. Onkohan tää omakustanne. Azizin samizdat. Oi Odessa, helmi mustan meren.
ellauri246.html on line 388: Viittaus päätelmään: Suuren runoilijan työ on kiittämätön asia. Tälle olisi omistettava vuosia ja kirjoittaa monikulttuurinen tutkimus. Asenne kohti häntä on epäselvä. On ihmisiä, monet heistä, ja he ansaitsevat syvän kunnioituksen, jotka eivät siedä Josifin laajaa runoutta. Sitä pidetään erityisesti myöhäisissä näytteissä, kylmänä, riistettynä elämästä. Mutta se, anna sen olla kylmä, täysin omistettu. Maahanmuutoksessa Joseph Alexandrovich kääntyi välittömästi esseegenrelle ja kirjoitti niitä elämänsä loppuun. Ja puheessaan, jota Nobel-palkinto Laureat perinne perinteisesti pitävät, hän korosti uudelleen sitä, että pitää runoutta pelkästään yksilön asiasta, ja itse on yksityinen henkilö. Vittuako menivät julkaisemaan ne edes samizdattina.
ellauri275.html on line 416: 68. Tämä runo, joka kirjoitettiin ennen maaorjuuden poistamista Gruusiassa, oli pitkään tiukan sensuurin alainen, mutta sitä jaettiin samizdattina käsin kirjoitettuina kopioina. Vuonna 1863 vain runon ensimmäinen osa julkaistiin Sakartvelos moambe -lehdessä (nro 10), otsikolla "Tarinan alku". Kirjeessään ystävälleen Kirill Lordkipanidzelle, joka pyysi I. Chavchavadzea antamaan tämän runon julkaistavaksi Chonguri-kokoelmassa, hän kirjoitti vuoden 1864 alussa: koska tiedän, että niitä ei paineta. Vaikka saisitkin luvan sinne, koko kokoelmasi takavarikoidaan silti täällä, tiedän sen varmasti. Yritin itse paljon paikallisessa sensuurikomiteassa, mutta se kiellettiin erittäin, erittäin hyvin” (“Mnatombi”, 1933, nro 8-9, s. 273). K. Lordkipanidze la. "Chonguri" vuonna 1864 onnistui painamaan myös vain runon ensimmäisen osan. Vuonna 1873 "Krebuli" -lehden toimittaja N. Ya. Nikoladze yritti jälleen tulostaa koko runon: yhdessä sen numerossa lehden toimittajat ilmoittivat runon koko tekstin välittömästä julkaisemisesta, mutta julkaisu runon - jälleen ilmeisesti sensuurin kiellon vuoksi - ei tapahtunut. Runo julkaistiin kokonaisuudessaan vasta vuonna 1879 Iveria-lehdessä (nro 5). I. Chavchavadzea inspiroi tämän runon luomiseen toisaalta erään talonpoikien vapautusliikkeen järjestäjän, kansallissankarin Arsene "Lupin" Odzelashvilin (k. 1843) legendaarinen taistelu sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta vastaan ​​ja toisaalta tapaaminen vuonna 1857 isäntänsä tapponeen talonpojan kanssa, josta tuli sitten rosvo, tietyn Gaukharashvilin. Khurjin on pussi rahaa. Chokha on Gruusian kansalliset vetimet.
ellauri279.html on line 328: Lerppahuulinen Hruštšov, se paxuniskainen jellukka joka otti hassuja kansantanssin askelia ryypätesssä, joutui luopumaan vallasta vuonna 1964. Tämän jälkeen Solženitsyniin kohdistui yhä enenevää arvostelua siksi, että hän vastusti valtion sortopolitiikkaa. Leonid Brežnevin tultua Neuvostoliiton johtoon vuonna 1964 maan virallinen taho alkoi suhtautua Solženitsyniin aiempaa kielteisemmin. Viranomaiset pyrkivät ohjaamaan kirjailijaa ”toverillisessa hengessä oikealle tielle”, sillä he olivat ”syvästi huolestuneita Solženitsynin tulevaisuudesta kirjailijana”. Kun Solženitsyn kuitenkin pysyi vankkumatta omaksumallaan linjalla, hänet erotettiin marraskuussa 1969 (leppoisan Konsta Fedinin toimesta) Neuvostoliiton kirjailijaliitosta ”neuvostovastaisen toiminnan” vuoksi. Sen jälkeen Solženitsynin kirjoja ei saanut julkaista Neuvostoliitossa. Kaksi hänen 1960-luvun lopulla kirjoittamaansa romaania, Syöpäosasto (1968) ja Ensimmäinen piiri (1969) julkaistiin ulkomailla, ja ne saivat välittömästi suurta huomiota. Neuvostoliitossa ne kuitenkin kiellettiin, mutta ne saivat lukijoita samizdat-kirjallisuutena.
ellauri316.html on line 338: Neuvostoliiton kirjailijaliiton jäsenten allekirjoittama kirje, joka tuli tunnetuksi "63:n kirjeenä" (myös: 62, joku jänisti) vaati kirjoittajien vapauttamista takuita vastaan ja väittivät, että oikeudenkäynti itsessään aiheutti enemmän mainehaittaa kuin kirjoittajien teokset. Allekirjoittajina olivat Korney Chukovsky, Ilja Ehrenburg, Viktor Shklovsky, Venyamin Kaverin, Bella Akhmadulina,Bulat Okudzhava ja Arseny Tarkovski plus 56 never heardia. (Tai 55.) Helmikuun 14. päivänä 1966 25 huomattavaa Neuvostoliiton intellektuellia kirjoitti avoimen kirjeen Leonid Brežneville, silloiselle pääsihteerille, pyytäen, ettei stalinismia palauteta kuntoon. Heidän joukossaan olivat akateemikot Andrei Saharov, Vitali Ginzburg, Jakov Zeldovitš, Mihail Leontovitš, Igor Tamm, Lev Artsimovitš, Pjotr Kapitsa ja Ivan Mayski, kirjailijat Konstantin Paustovsky [tästä hyypästä on muuten paasaus] ja Viktor Nekrasov, säveltäjä Dmitri Šostakovitš, näyttelijät Smoktu Innnovsky May, Oleg Yefremov ja monet muut vähemmän julkkixet. Kirjettä levitettiin laajalti samizdatissa, mutta virallinen lehdistö ei koskaan julkaissut sitä. Jotkut allekirjoittajista kärsivät seurauksista, kuten ulkomaille matkustamisen kieltämisestä ja teoksensa virallisen julkaisemisen rajoituksista.
ellauri316.html on line 344: Juri Timofejevitš Galanskov (venäjäksi: Ю‌рий Тимофе‌евич Галанско‌в; 19. kesäkuuta 1939 – 4. marraskuuta 1972) oli venäläinen runoilija, historioitsija, ihmisoikeusaktivisti ja toisinajattelija. Poliittisista toimistaan, kuten samizdat -almanakan perustamisesta ja toimittamisesta, hänet vangittiin vankiloissa, leireissä ja pakkohoitopsykiatrisissa sairaaloissa ( Psikhushkas ). Hän kuoli työleirillä. Länteen tuolloin saapuneiden kertomusten mukaan vuotavasta mahahaavasta kärsinyt Galanskov ei saanut sairaanhoitoa vankeutensa jälkeen, ja hänelle ruokittiin vankilassa suolakalaa ja mustaa leipää. Hän kuoli sen jälkeen, kun toinen vanki, jolla ei ollut pätevyyttä leikkaukseen, leikkasi häneltä mahahaavan. Leikkauksen jälkeen leirin hallinto kieltäytyi siirtämästä häntä sairaalaan tai sallimasta pätevien lääkäreiden käydä hänen luonaan. Ennen kuolemaansa Galanskov onnistui hiipimään kotiin kirjeen kanssa jossa sanottiin: "He tekevät kaikkensa nopeuttaakseen kuolemaani."
ellauri349.html on line 475: Vuoden 1. uni käsitteli konekäännöstä, erit. head switchiä, Kimmo Koskennientä ja tietokonelingvistiikan poikia, sekä sokerina pohjalla Kun Ji -tyttöstä, joka oli lähtemässä nuoremman ja kauniimman kielitieteilijän messiin jatkamaan opintojaan ulkomaille. LOL. Siinä koitin silitellä sitä vähän vielä lähtiessä mutta se sanoi että se kutitti. Aika surkeaa. Se halusi kuzua pappansa (isoisän, ei isän) valmistujaisiinsa. Se oli julkaissut joukon samizdat-kirjoja ajastaan Suomessa kuin Sally Salminen Basam Books sarjassa, samassa jossa ilmestyi Eskin jouzenlaulu. En taaskaan saanut ihan selvää mitä se koitti sanoa.
xxx/ellauri085.html on line 142: Pemulixen hurraamista kuuluisista matemaatikoista englantilaista George Greeniä en tunnistanut. Se oli izeoppinut mylläri 1793-1841 Nottinghamin sheriffikunnasta, joka kävi Cambridgen vasta lähes nelikymppisenä ja kehitti aaltofunktioita samizdattina Maxwellin yhtälöihin ja kvanttifysiikkaan myllyn jauhaessa jyviä. Matikankirjoja se lainasi kirjastosta pikkurahalla. Rikastui mylläämällä vapaaherraxi ja teki Smithin tytön kanssa seitsemän lasta avoliitossa siinä ohessa. Kuoli ehkä viinaan alle viisikymppisenä.
xxx/ellauri123.html on line 394: Ezellasta. Eipäskun tässä uudemmassa samizdatissa on 2 puuta kannessa, kuusi ja oisko omenapuu jotka kättelee tosiaan maanalaisilla juurilla. Onko kuuset niinko jutkuja? Vaiko vastoin päin? Omenapuu oli Eevan lemppari. Piti se kyllä tammenterhoistakin. Pisara hunajaa tammenterhokupissa jonka pohjassa on halkeama.
xxx/ellauri128.html on line 497: Juhani Tikkanen on kai lounassuomalainen samizdat-runoilija joka runoili "Miten hartaasti sammakko kazelee vuorta" tms. Onkohan tää pohdinta sen kotisivu?
xxx/ellauri138.html on line 268: Literary history is full of moments of betrayal, when trusted confidants defied the wishes of the authors. Max Brod ignored Franz Kafka's order to burn his unpublished manus and diaries. Vladimir Nabokov and Philip Larkin's instructions to destroy the unpublished manus were rescinded by the heirs and executors, who not only retained but published them. Bailey did not publish Roths samizdats.
17