ellauri002.html on line 2226: Ja tuittu ruusut sai ja kirjeen luki

ellauri002.html on line 2228: Ah, posket punaruusut häntä puki

ellauri043.html on line 4309: Se on ruuhkan keskellä sypressibulevardilla. Vasemmalla ja oikealla pienet kujat vie kohti bungaloweja jotka on pystytetty granaattimezään jota suojaa ruusutrellixet.
ellauri043.html on line 6282: Mutta tää on suurempi, hunajablondi, tosi läski, meikit poskissa ja ruusut tukassa.
ellauri051.html on line 386: I scent the grass, the moist air, and the roses; haistan pössyn, kosteen ilman ja ruusut;
ellauri051.html on line 1911: 1295 I smell the white roses sweet-scented and growing, 1295 Haistan valkoiset ruusut makealta tuoksuvilta ja kasvavilta,
ellauri153.html on line 238:
ellauri254.html on line 476: Die späten rosen welkten noch nicht ganz · Myöhäiset ruusut eivät ole ihan kuihtuneet -
ellauri347.html on line 160: Tämä menetys oli tuhoisa Greenbergille, mutta hän oli päättänyt pitää lupauksensa. Hän kirjoitti kirjan En koskaan luvannut sinulle ruusutarhaa (I Never Promised You a Rose Garden) terapiassa oppimiensa tietojen perusteella. Siinä hän kuvaili poikkeuksellista matkaansa hulluudesta järkeen. Se oli matka, jonka hän teki Friedan ohjauksessa ja ilman lääkitystä. Kappaleen on suomexi sovittanut Perza Reponen ja sen esitti Eija Merilä kauniilla äänellä, kuten selvisi Ontto Eskolan kirjasta.
ellauri347.html on line 162:
ellauri347.html on line 166: Greenberg tunnetaan parhaiten osittain omaelämäkerrallisesta bestseller-romaanista En koskaan luvannut sinulle ruusutarhaa (1964). Se sovitettiin vuoden 1977 elokuvaksi ja saman vuoden 2004 näytelmäksi.
ellauri347.html on line 172: Hänen kirjastaan In This Sign You Win (1970) tehtiin Hallmark postikortti Hall of Fameen joulukuussa 1985. NBCllä esitettiin Rakkaus ei ole koskaan hiljaa, jonka nimi on kuuluisa televisioelokuva. En koskaan luvannut sinulle ruusutarhaa (1964) on Joanne Greenbergin, vaikka se on kirjoitettu Hannah Greenin kynänimellä. Se toimi pohjana elokuvalle vuonna 1977 ja näytelmälle 2004.
xxx/ellauri056.html on line 186: ”Mulla tökkii heti kuvailut siitä, missä kaikki tapahtuu. Mä olen paljon kiinnostuneempi ihmisten välisistä tunteista. Jos kirjassa on hillittömän pitkä kuvaus vaikka siitä, miten ruusut kukkii, luen sen kursorisesti läpi. Lapsena hyppäsin kylmästi yli.”
xxx/ellauri081.html on line 60: Ávilan Teresa tai pyhä Jeesuksen Teresa (esp. Teresa de Cepeda y Ahumada, tunnettu paremmin nimellä Santa Teresa de Jesús tai Teresa de Ávila; 28. maaliskuuta 1515 Ávila, Espanja – 4. lokakuuta 1582 Alba de Tormes, Espanja) oli renessanssiaikainen roomalaiskatolinen espanjalainen nunna, mystikko, naispyhimys, karmeliittasääntökunnan uudistaja sekä yksi 36 katolisen kirkon kirkonopettajista arvonimellä Doctor orationis eli rukouksen tohtori. Naista kunnioitetaan katolisessa, anglikaanisessa ja luterilaisessa kirkossa. Tarkalleen hän on yksi neljästä naiskirkonopettajasta ja lisäksi yksi vastauskonpuhdistuksen merkittäviä hahmoja esimerkiksi pyhän Ignatius Loyolan ja pyhän Ristin Johanneksen lisäksi. Nainen on yksi 28. marraskuuta 1568 perustetun paljasrintakarmeliittojen sääntökunnan perustajista. Pyhä Teresa on sairauden, päänsäryn, sydänsairauksien, pitsin, vanhempien menettämisen, kirkon auktoriteettien vastustamisen, sääntökuntalaisten, hurskautensa takia pilkattujen, Espanjan ja henkilöiden, jotka ovat nimeltään Teresa, Theresa, Teresita, Terry, Tero, Tessa, Teresina tai Tracy, suojeluspyhimys. Naisen tunnuksia ovat nunna paljasrintakarmeliitan puvussa; karmeliittanunna, jonka sydäntä pistetään enkelin pitämällä nuolella; lävistettyä sydäntä, kirjaa ja krusifiksia kantava karmeliitta; kirjaa ja sulkakynää pitävä karmeliittanunna; kyyhkyltä viestiä vastaanottava karmeliittanunna: ruusut ja liljat; tulehtunut sydän; piikkikruunu; kirjaimet ”IHS” sydämen päällä; palavat nuolet; kyyhky; kirja ja kynä; palavien nuolten lävistämä sydän tai krusifiksi ja lilja. Paavi Paavali V julisti pyhän Teresan autuaaksi 24. huhtikuuta 1614 Roomassa, paavi Gregorius XV julisti hänet pyhimykseksi 12. maaliskuuta 1622 Roomassa ja paavi Paavali VI julisti hänet kirkonopettajaksi 1970. Hänen juhlapäiväänsä vietetään 15. lokakuuta.
xxx/ellauri087.html on line 94: Saarinen otti julkisuudessa kantaa milloin flirttailutekniikoihin, milloin Persianlahden sotaan. Hänet valittiin parhaiten pukeutuvien suomalaisten joukkoon ja yliopiston parhaaksi opettajaksi. Mitä Missä Milloin -kirjoissa hän kertoi vuosikaudet harrastuksikseen “ruusut, kahvilat ja systeemikritiikin”.
xxx/ellauri173.html on line 658: "ruusut varistavat kaiken parfyyminsa aurinkoon

xxx/ellauri175.html on line 632: "Yö", hän sanoi melkein tutulla yksinkertaisella aksentilla, "se olen minä, elävien ylevä tytär, Tieteen ja Nerouden kukka, joka on seurausta kuuden tuhannen vuoden kärsimyksestä. Tunnista verhotuissa silmissäni tuntematon valosi, tähdet, jotka katoavat huomenna; - ja te, neitsyiden sielut, jotka kuolitte ennen hääsuudelmaa, te, jotka kelluvat hämmentyneenä läsnäoloni ympärillä, olkaa rauhallisia! Olen se hämärä olento, jonka katoaminen ei ole surun muiston arvoinen. Minun onneton rintani ei ole edes sen arvoinen, että sitä kutsutaan hedelmättömäksi! Tyhjyyteen jää yksinäisten suudelmieni viehätys; tuulelle, ihanteelliset sanani; katkerat hyväilyni, varjot ja salama ottavat ne vastaan, ja salama yksin uskaltaa poimia turhan neitsyyteni väärän kukan. Ajettuina minä menen erämaahan ilman Ismaelia; ja tulen olemaan kuin nuo surulliset linnut, jotka ovat lasten valloittamia ja jotka kuluttavat melankolisen äitiytensä maapallolla. Oi lumottu puisto! suuria puita, jotka pyhittävät nöyrän otsani varjosi heijastuksilla! Viehättäviä yrttejä, joissa kasteen kipinät syttyvät ja jotka ovat enemmän kuin minä! Elävät vedet, joiden kyyneleet virtaavat tämän lumivaahdon yli, selkeästi puhtaammin kuin kyyneleeni kiilteet kasvoillani! Ja te, toivon taivaat, - valitettavasti! jos vain saisin elää! Jos minulla olisi elämä! Vai niin ! kuinka kaunista onkaan elää! Autuaita ne, jotka vapisevat! Oi Valo, nähdään! Ekstaasin kuiskauksia, kuulet! Rakkaus, uppoa iloihisi! Vai niin ! hengitä vain kerran, nukkuessaan, nämä nuoret ruusut niin kauniita! Vain tuntea tämän yön tuulen kulkevan hiusteni läpi!... Voin vain kuolla!
xxx/ellauri177.html on line 162: Lapsen poskelle suutelemme hänen sieluaan. Vain lapsi voi sanoa nimesi sotkematta sitä. Myöhemmin suu pilaa, myrkyttää intohimot. Itsekään, joka rakastan sinua niin paljon, joka annoin itseni sinulle, en uskalla soittaa sinulle milloin tahansa, en esim nyt kun mulla jököttää näin rivosti, en halua sinun kohtaavan epäpuhtauksiani miehenä. Minä rukoilin, korjasin lihaani, nukuin vartiosi alla, elin siveästi; ja itken, kun näen tästä lipputangon nupista, etten ole vielä tarpeeksi kuollut tälle maailmalle ollakseni kihlattu. Oi Maria, ihana Neitsyt, miksi en ole viisivuotias, miksi en ole jäänyt lapseksi, joka liimahti huulensa kuviisi! Ottaisin sinut sydämeeni, laittaisin sinut sänkyyn vierelleni, halaisin sinua kuin ystävää, kuin ikäiseni tyttöä, minulla olisi tiukka mekkosi, lapsellinen hunnusi, sininen huivisi, kaikki mikä lapsuus, joka tekee sinusta isosiskon. En haluaisi suudella hiuksiasi, koska hiukset ovat alastomuutta, jota ei pitäisi nähdä; mutta suutelisin paljaita jalkojasi, yksi toisensa jälkeen, kokonaisia öitä, kunnes olisin poiminut huuliltani kultaiset ruusut, suoniemme mystiset ruusut. Noniin, tähän tais päästä pujahtamaan vähän tällästä pedofiliaa, sori siitä.
xxx/ellauri177.html on line 190: He pysyivät toisilleen sylissään. He eivät suuteleneet toisiaan, he olivat tarttuneet toisiaan vyötäröstä, asettaen posket poskelle, yhdistyivät siitä alaspäin, mykkänä, hurmasivat olemaan vain yksi. Heidän ympärillään ruusupensaat kukkivat. Se oli hullu, rakastava kukinta, täynnä punaista naurua, vaaleanpunaista naurua, valkoista naurua. Elävät kukat avautuivat kuin alastomuudet, kuin liivit paljastaen rintojen aarteet. Siellä oli keltaisia ruusuja, jotka riisuivat barbaarityttöjen kultaisia nahoja, olkiruusuja, sitruunaruusuja, auringonvärisiä ruusuja, kaikki niskan sävyt, joita palavan taivaan sävyt ruskastivat. Sitten liha pehmeni, teeruusut saivat ihastuttavan kosteuden, osoittivat kätkettyä vaatimattomuutta, vartalon kulmat, joita ei näy, silkkisävyisyyttä, suonten verkoston sinistämiä.
xxx/ellauri177.html on line 192: Vaaleanpunaisen naurava elämä puhkesi sitten kukkaan: vaaleanpunaisen valkoinen, tuskin ripaus lakkaa, lunta neitsyen jaloista, joka koettelee lähteen vettä; vaaleanpunainen, huomaamattomampi kuin vilkaisevan polven lämmin valkoisuus, kuin hehku, jolla nuori käsi valaisee leveää hihaa; rehellinen vaaleanpunainen, verta satiinin alla, paljaat olkapäät, paljaat lonkat, naisen koko alaston, valolla hyväili; kirkkaan vaaleanpunainen, kukat silmuissa kurkusta, puoliavoimia kukkia huulilta puhaltaen lämpimän hengityksen tuoksua. Ja kiipeilyruusut, suuret valkoiset ruusut, jotka olivat täynnä valkoisia kukkia, pukeutuivat kaikki nämä ruusut, kaikki tämä liha, niiden rypäleiden pitsiin, heidän kevyen musliininsa viattomuuteen; kun taas siellä täällä viininväriset ruusut, melkein mustat, verenvuoto, lävistivät tämän morsiamen puhtauden intohimon haavalla. Tuoksuvan puun häät, jotka johtavat toukokuun neitsyt heinä- ja elokuun hedelmällisyyteen; ensimmäinen tietämätön suudelma, poimittu kuin kimppu, hääaamuna. Jopa ruohikolla vaahtoavat ruusut, korkeat vihreät villamekot, odottivat rakkautta. Auringonpolttamaa polkua pitkin kulkivat kukat, kasvot eteenpäin, kutsuen kevyitä tuulia niiden ohittaessa. Aukiolla avatun teltan alla kaikki hymyt loistivat. Yksikään täyttymys ei ollut samanlainen.
xxx/ellauri177.html on line 196: Ruusuilla oli tapansa rakastaa. Jotkut suostuivat vain avaamaan nappinsa raolleen, hyvin ujoina, heidän sydämensä punastuneena, kun taas toiset, korsetit irti, huohottivat, auki, näyttivät rypistyneiltä, hulluilta ruumiistaan kuolemaan asti. Siellä oli pieniä, valppaita, homoja, lähdössä arkistoon, kokardi korkissa; valtavia, houkuttelevia, lihotettujen sulttaanien kaarevia; röyhkeitä, tyttömäisen näköisiä, kekseliästi epäsiistiä, leviäviä terälehtiä, jotka on vaalennettu riisijauheella; rehellisistä, dekolteisista oikeisiin porvareihin; aristokraatteja, notkeaa eleganssia, sallittua omaperäisyyttä, keksijöitä. Kukkivat ruusut tarjosivat tuoksunsa kuin arvokkaassa kristallissa; ruusut ylösalaisin uurnan muotoon antoivat sen tippua pisara pisaralta; pyöreät ruusut, kuten kaali, hengittivät sen ulos nukkuvien kukkien säännöllisellä hengityksellä; ruusujen silmut puristivat lehtiään ja antoivat edelleen vain epämääräisen neitsyyden huokauksen. Ja koko tämän lurituxen ajan Albinen ja Sergein pyllyt jauhoivat kuin ompelukone.
xxx/ellauri177.html on line 200: Ja hän nauroi, kaikuvammin, helmiäisasteikoilla pienten huilun sävelten, erittäin korkeiden sävelten, jotka hukkuivat matalien äänten hidastumiseen. Se oli loputonta naurua, kurkun kohinaa, sointia, voitokasta musiikkia, heräämisen ahkeruuden juhlimista. Kaikki nauroi, tuon naisen kauneudesta ja rakkaudesta syntynyt nauru, ruusut, tuoksuva puu, koko Paradou. Siihen asti suuresta puutarhasta oli puuttunut viehätys, armon ääni, joka oli puiden, vesien, auringon elävä ilo. Nyt suuri puutarha oli varustettu tällä naurun viehätysvoimalla. -- Kuinka vanha olet? kysyi Albine sammutettuaan laulunsa kehrättyyn ja kuolevaan säveleen. Buahhahhaa. Hehe. He. No. "Lähes kaksikymmentäkuusi", vastasi Serge. Hän ihmetteli. Miten? "Tai" Mitä! hän oli kaksikymmentäkuusi! Hän itse oli melko yllättynyt, että vastasi siihen niin helposti. Hänestä tuntui, ettei hänellä ollut päivää eikä tuntiakaan. -- Ja sinä, kuinka vanha olet? hän kysyi vuorotellen. - Olen kuusitoista vuotias. Ja hän lähti, kaikki eloisa, toistaen ikänsä, laulaen ikäänsä. Hän nauroi 16-vuotiaaxi erittäin hienolla naurulla, joka virtasi kuin vesipisara, hänen äänensä vapisevassa rytmissä. Serge katseli häntä tarkasti ja ihmetteli naurun elämää, joka loisti lapsen kasvoilla. Hän tuskin tunnisti hänet, hänen poskissaan oli kuoppia, hänen huulensa kaareutuivat, ja hänen suunsa oli kostea vaaleanpunainen, hänen silmänsä kuin sinisen taivaan palaset, jotka loistivat tähden nousevan. Kun hän nojautui taaksepäin, hän lämmitti häntä nauraen turvonneella leuallaan, jonka hän nojasi hänen olkapäälleen. Hän ojensi kätensä, hän katsoi niskan taakse mekaanisella eleellä. Oisko siellä parasta ennen päivä tatuointia? Ihanko se oli oikeasti sakkolihaa? Nam! Missäs se setä on tälläaikaa kupannut? Taasko verannalla pössyttelemässä piippua?
xxx/ellauri177.html on line 619: Synti pyhäinhäväistyksenä, jonka kauhu tuhosi hänet, käytti häntä kiusatakseen häntä. Kun hän vielä joskus kutsui Maariaa, tiettyinä voittamattoman hellyyden tunteina, se oli Albine, joka esitteli itseänsä valkoisessa hunnussa, sininen huivi vyötärölle sidottuna, kultaiset ruusut paljain jaloin. Kaikki neitsyet, Neitsyt kuninkaallisessa kultavaipassa, tähdillä kruunattu Neitsyt, Marian ilmestyksen enkelin vieraileva Neitsyt, rauhallinen Neitsyt liljan ja pätkän välissä, toivat hänelle muiston Albinasta, hymyilevät silmät tai herkkä suu tai poskien pehmeä kaari.
xxx/ellauri237.html on line 724: Iho, sammal, maito innokas ja kiinteä. Ah rinta-astiat! Ah poissaolon silmät! Ah häpyruusut! Ah, hidas ja surullinen äänesi! Naiseni ruumis, pysyn armossasi.
24