ellauri049.html on line 245: Kaarlo Sarkia julkaisi elinaikanaan vain neljä erillistä runokokoelmaa, jotka vielä vuonna 1944 julkaistiin koottuina runoina. Omien runojensa ohella hän ehti kääntää runsaasti, etenkin ranskalaista ja italiankielistä runoutta. Hänen runoherkissä käsissään kääntyivät esimerkiksi François Villon, Pierre de Ronsard, André Chénier, Giacomo Leopardi, Victor Hugo, Charles Leconte de Lisle, Charles Baudelaire, Giosuè Carducci, Sully Prudhomme, José María de Heredia, Giovanni Pascoli, Émile Verhaeren, Jean Moréas, Gabriele D'Annunzio, Paul Fort, kreivitär Anna de Noailles, Arthur Rimbaud. Näistä mä tunnen edes nimeltä Villonin, Hugon, Baudelairen, ja Rimbaudin. Huhhuh, piisaa työmaata. Hugo oli peikko jota ohjasti teeveessä söpö Taru Valkeapää. Herää pahvi!
ellauri049.html on line 706: Leconte de Lisle oli pessimisti, mutta ei runojensa kautta tuonut esiin ahdistuksensa perussyytä, ja häntä pidettiin omana aikanaan kylmänä, virtuoosina ja muotoon keskittyvänä runoilijana. Hän palvoi kauneutta, kuten häntä suomentanut Kaarlo Sarkiakin, joka on sanonut saaneensa häneltä paljon vaikutteita. Hän oli perehtynyt Intian uskontoihin ja piti ihmiselämää tragediana. Rakkaus on Leconte de Lislelle pelkkää harhaa, ja onnellisia ovat vain kuolleet. Mutta kauneus oli hänelle korkein ideai, tosin Sarkian elämäkerran kirjoittanut Aune Hiisku sanoo että jää hämäräksi, mitä kaikkea Leconte de Lislen kauneuden ideaan sisältyy.Ize se ei ollut järin kaunis, samaa ulkonäkötyyppiä kuin Jouko "Näkymätön" Viänänen. Joukolla oli nenäkäs amerikkalainen kakkosvaimo, joka höykytti sitä sikana Mika Seppälän rapujuhlissa, josta me myöhästyttiin törkeästi, koska tavattiin Lauri Karttusta ja Auli Hakulista Elitessä. Vaimo höykytti sikana myös Seijaa, sitä harmitti vitusti että Seija oli töissä vesilaitoxella, ja se oli vaan miehen mukana.
ellauri051.html on line 510: Useille lukijoille Wilt Whatman ja Emily Dickinson ovat 1800-luvun amerikkalaisen runouden peruspilareita. Täh? Julkihomo ja salalesbo ämmä? Ei meille repupersuille! Eritoten Whatmanin runous ilmentää perusamerikkalaisuutta. Runoilija tuo esiin tavallisen Amerikan hyvin perinteisellä jenkkityylillä (tätä on mm. vapaa tyyli). Hänen runoutensa voima tuottaa voimakkaita ja eläviä tunteita, ja hänet tunnistaa ilmaisun epä-älyllisyydestä. Whatman turvautuu toistoon luodakseen tekstinsä hypnoottisen tunnelman, tämä toisto luo samalla myös hänen runoutensa voiman, sillä se inspiroi lukijaa enemmän kuin informoi. Yleensä hänen runojaan pitää kuunnella äänikirjoina, jotta niiden sanoma avautuisi. Hänen runojensa taso tulee osittain niiden ylevästä diskurssista ja uskonnollisesta ja kvasiuskonnollisesta kielestä, kuten runoilija James Weldon Johnsonillakin (who dat?). Eli perusamerikkalaista on siis hypnoottisuus, epäinformatiivisuus ja feikkiuskonnollisuus. Check.
ellauri054.html on line 521: Browning on useimmiten tunnettu lyhyistä runoistaan,selvennä joista esimerkkeinä ”Rabbi Ben Ezra”, ”How they brought the good News to Aix”, ”Evelyn Hope”, ”The Pied Piper of Hamelin”, ”A Grammarian’s Funeral” ja ”A Death in the Desert”. Alun perin Browningia ei pidetty suurena runoilijana, sillä hänen runojensa aiheet olivat suurten massojen näkemyksen ja ymmärryksen ulkopuolella. Myös runojen teemojen käsittely oli usein vaikeaselkoista ja hämäräperäistä. Lähde?
ellauri095.html on line 402: 1840-luvun lopulla Rossetti alkoi näyttää maalauksiaan ja tapasi vuonna 1850 Elizabeth Eleanor Siddalin, "Lizzien", joka oli silloin 16- tai 17-vuotias. Lizziestä tuli Rossettin malli ja lopulta hänen vaimonsa. Menetettyään lapsen hän teki itsemurhan vuonna 1862; jo masentunut, hänen kuolemansa työnsi Rossettin syvempään melankoliaan. Viimeisenä kunnianosoituksena Rossetti asetti runojensa käsikirjoituksen vaimonsa hautaan, päätöstä hän myöhemmin katui. Rossetti päätti vuonna 1869 julkaista runokokoelman, ja lokakuussa hän palkkasi Charles Augustus Howellin ja muut kaivamaan käsikirjoituksen vaimonsa haudasta. Rossettin tuotantovuosi ei ollut ilman varjojaan: hänen vuoden 1892 omaelämäkerraisissa muistiinpanoissaanWilliam Bell Scott kertoi, että vierailunsa aikana Skotlannissa Rossetti osoitti pelkoa pepussa, jonka hän tunsi sisältävän kuolleen vaimonsa hengen.
ellauri238.html on line 92: Li Pon runous on täynnä samoina toistuvia kuvia: vuori, kuu, mukava iso purnukka viiniä. Suuri osa hänen työstään on täynnä sitä lämmön ja ykseyden tunnetta, joka tulee muutaman ensimmäisen lasin jälkeen, sekä morkkista, joka tulee muutaman seuraavan mukana. Sitten on hänen runojensa otsikot - todelliset taideteokset. Esimerkkejä ovat: Hapanta helttaan ("Eilen olimme takussa, tänään kaljuja"); Kirjoitettu seinälle humalassa Wangin talossa Han -joen pohjoispuolella; ja jotain sano herääminen humalassa kevätpäivänä. Viimeinen sisältää ikimuistoisia rivejä, kuten: "Olen siis ollut humalassa koko päivän / unen sekaisena kuistilla" ja "Se on voi, lähentelen surua ja valitusta / kaadan toisen juoman."
xxx/ellauri057.html on line 1298: Tuijunkantajien kaudella kysymys ruumiillisuudesta muodostui ajankohtaiseksi. Myös Vaara tiedosti runojensa pohjalla olevan rytmisen liikkeen, hän kutsui runojaan itse ”bylsityiksi runoiksi”. ”Minussa runo on alkanut liikahtelunsa vain jos ja kun liha on jotenkin ollut liikkeessä – -. Tosissani voin sanoa, että sanamuoto ’kirjoittaa runoja’ on minusta aina tuntunut liian tärkeilevältä ja jotenkin vinoon menevältä – -.”. Vaara ylistää naisellisuuteen perinteisesti liitettyjä piirteitä: epäloogisuutta, antautuvaa haltioitumista, ruokkivaa voimaa, vaistonvaraisuutta. Hei mut näähän on fasismin tunnusmerkkejä! Kirjoittamisen motiivi on päästä autuuden tilaan, alistamattomaan hetkeen, hekumanhuippuun joka runossa ”Tulivuori” "kirjoittuu (yäk)" näin:
xxx/ellauri298.html on line 188: löytyi lopulta Howardin artikkeleista. Puheita ja kirjoituxia. Kökköjen, soinnuttomien runojensa perusteella Howard vaikuttaa yhtä harmittomalta kuin Mårten Ringbom.
8