ellauri118.html on line 410: ¹Aviorikos kirjallisena topoksena on ollut useankin tutkimuksen aiheena, mutta ei yhdenkään narratologisen tutkimuksen. Edelleen painavin kirjallisuustieteellinen esitys aiheesta on Tony Tannerin ambivalentin psykoanalyyttis-strukturalistinen Adultery in the Novel (1979), joka lähestyy aviorikosta sekä yhteiskunnallisena että kirjallis-kielellisenä transgressiona. Viittaan Tannerin tutkimukseen Rouva Bovarya käsittelevässä luvussa. Muut laajemmat esitykset kirjallisesta aviorikoksesta ovat tekstianalyyttisesti merkityksettömämpiä: Bill Overtonin Fictions of Female Adultery (2002) keskittyy aviorikoskirjallisuuden historiallisiin ja kulttuurisiin reunaehtoihin sekä soimaa aiempaa tutkimusta (lähinnä Tanneria) liiasta kieli- ja kerrontakeskeisyydestä; Patricia Mainardin Husbands, Wives, and Lovers (2003) on kulttuurihistoriallinen esitys aviorikoksesta taiteessa ja Overtonin tutkimusta rikkaampi esitys esimerkiksi aviorikoksen lainsäädännöllisistä ja kulttuurisista kytköksistä; niin ikään Judith Armstrongin The Novel of Adultery (1976), Naomi Segalin The Adulteress’s Child (1992) ja Maria R. Ripponin Judgement and Justification in the Nineteenth-Century Novel of Adultery (2002) sivuuttavat kerronnan kysymykset ja keskittyvät kulttuuris-poliittiseen kontekstiin ja pelkästään referentiaalisen tason temaattiseen toistoon (kuten siihen että aviorikoksesta syntyvä lapsi on mitä todennäköisimmin tyttö). Oma lukunsa ovat vielä tiettyihin aikakausiin ja kielialueisiin (esimerkiksi ranskalaiseen hoviromantiikkaan) keskittyvät tutkimukset. Näistä maininnan arvoinen on ainakin Donald J. Greinerin Adultery in the American Novel (1985), vertaileva tutkimus Updiken, Hawthornen ja Jamesin avionrikkojista. Kulttuuri- ja myyttihistoriallinen klassikko, Denis de Rougemontin L’Amour et l’Occident (1939) on myös tutkimus uskottomuusfiktioista (Tristanin ja Isolden perillisistä), sillä Rougemontilla juuri aviorikos on länsimaisen ”rakkauden rakastamisen” huipentuma, transgressiivinen olotila joka katoaa, jos siitä tehdään instituutio. Käsitys uskottomuudesta kulttuurisena rajailmiönä ja juuri siitä syystä kertomustaiteen pulppuavana lähteenä yhdistää siis Rougemontia ja Tanneria, mutta jostain syystä Tanner ei viittaa Rougemontin teokseen. Mixihän? [Heitän tähän heti sen edellä mainitun oivalluxen, että romantiikka on sitä kun panettaa muttei pääse pukille.]
ellauri118.html on line 807: Madeleine de Scudéryn romaaneille on ominaista sisällön puolesta se että hän käsittelee rakkautta, historiallisia ja klassisistisia aiheita allegorian muodossa ja ottaa presiositeetin hengessä etäisyyttä kaikkeen, mikä hänen mielestään on alhaista ja vulgaaria. Hänet liitetään usein barokkiin, mutta toisaalta hänen teoksensa olivat tärkeä silta keskiajan ritarikirjallisuudesta romantiikkaan. Hänen kymmenosainen teoksena Artamène ou le grand Cyrus, jossa on 2,1 miljoonaa sanaa, on maailmanhistorian pisimpiä romaaneja. Se ei olis sormellakaan koskenut mun penseisiin, ne eivät ole riittävästi presiöösejä.
ellauri135.html on line 692: Runo on kirjoitettu Lermontoville ominaiseen suuntaan - romantiikkaan. Kaikki merkit ovat läsnä: surullinen mieliala, fatalismi, kuoleman aiheet ja yksinäisyys.
xxx/ellauri044.html on line 914: Gripenberg aloitti kirjailijanuransa 1903 runokokoelmalla Dikter. 1900-luvun alussa hän kuului radikaaliin yltiöindividualistiseen Euterpe-ryhmään, joka kannatti vapaata rakkautta ja erotiikkaa ja vastusti valtionkirkkoa ja kristinuskoa. Tämän kauden jälkeen Gripenberg siirtyi runoudessaan ensin kotiseuturomantiikkaan Hämeen luontoa kuvaavissa runoissaan ja lopulta kiihkonationalistiseen sotaa ja valkoista Suomea kuvaavaan runouteen.
xxx/ellauri056.html on line 461: Immanuel Kant (22. huhtikuuta 1724 Königsberg – 12. helmikuuta 1804 Königsberg) oli vaikutusvaltainen preussilainen filosofi. Kantin työt rakensivat aasinsiltaa rationalististen ja empirististen koulukuntien välille. Hänellä oli suuri vaikutus niin valistusta seuranneeseen romantiikkaan ja 1800-luvun saksalaisiin idealisteihin kuin nykyfilosofian kysymyksenasetteluihin. Jaakko Hintikkakin oli olevinaan kantilaisia.
xxx/ellauri233.html on line 71: Carterin perheenyhdistäminen osoittautuu lyhytaikaiseksi, sillä valmistautuessaan avioeroromantiikkaan hän romahtaa ja hänet kiidätetään sairaalaan, jossa selviää, että syöpä on levinnyt jopa hänen saxanpähkinää muistuttaviin aivoihinsa. Edward, joka on nyt huomattavassa remissiossa, vierailee hänen luonaan tehdäkseen sovinnon. Carter, aina vaarallinen! triviaa tunteva fani paljastaa, kuinka viidakkokissa syöttää Edwardin kopi luwak -kahvin ja ulostaa sen ennen sadonkorjuuta. Kun molemmat nauravat hysteerisesti hämärälle tosiasialle, Carter pyytää Edwardia viimeistelemään listan hänen puolestaan. Mikäs siinä nyt niin hysteerisesti naurattaa? Jo on typerää.
6