Lotarion kardinaalimunaus oli kirjoittaa teos De Miseria Condicionis Humane "Ihmiskunnan kurjuudesta" (Humaani olosuhteiden kuritus). Teksti on jaettu kolmeen osaan: ensimmäisessä osassa kuvataan ihmisruumiin kurjuutta ja erilaisia vastoinkäymisiä, joita ihmisen on kannettava läpi elämän; toisessa osassa luetellaan ihmisen turhia pyrkimyksiä, kuten vaurautta, nautintoa ja itsekunnioitusta, ja kolmannessa käsitellään ihmisruumiin mätänemistä, tuomittujen tuskaa helvetissä ja tuomiopäivää.
De Miseria Condicionis Humane mainitaan Thomas Mannin romaanissa Taikavuori (ensimmäinen painos vuonna 1924), kun jesuiitta- intellektuelli Leo Naphta ja Hans Castorp pohtivat goottilaista pessimististä asketismia. Naphta kuvailee De Miseria Condicionis Humanea "hyvin nokkelaksi kirjalliseksi teokseksi" tai toisessa käännöksessä "äärimmäisen nokkelaksi kirjoitukseksi". Hän lainaa Hans Castorpille "murenevan pokkaripainoxen" tai "murentuvan pahviniteen" (todennäköisesti vuoden 1855 Achterfeldtin painoksen) Hans Castorpille tämän henkilökohtaisesta kirjastosta.
Mutta Pohjois-Italian kaksi puoluetta olivat kaukana saksalaisista aatelissuvuista, joista ne olivat nimensä ottaneet. Ghibelliinit eivät niinkään tukeneet Fredrik II:ta kuin Rooman valtakunnan ihannetta; ja guelfit eivät suosineet Welfin suvun suvun jäseniä niinkään, kuin vastustivat Rooman valtakuntaa ja sitä hallinneita Hohenstaufeneja. Ghibelliinien asiaa ajoivat vanhat maanomistavat aatelissuvut, jotka pyrkivät vahvistamaan perinteistä feodaalista valtaansa keisarin auktoriteetin ja Italiaan keskittyneen universaalin valtakunnan hierarkkisen järjestyksen avulla. Guelfit olivat kansanpuolue, jota johtivat vasta rikkaat pankki- ja kauppasuvut, joiden liitto paavin kanssa suojeli kaupunkiensa itsenäisyyttä ja itsehallintoa. Näiden puolueiden väliset poliittiset ja ideologiset erot eivät olleet pelkästään akateemisia: niitä ruokkivat ja ruokkivat naapurikaupunkien väliset sodat, naapuriperheiden väliset verikostot ja yksilöiden väliset murhanhimoiset kaunat.
xxx/ellauri287.html on line 540: Jerusalemin kukistuminen sai aikaan kolmannen ristiretken, jossa läntinen kristikunta valtasi takaisin Akkon kaupungin. Englannin Rikhard I Leijonamieli löi Saladinia Arsufiin eräässä taistelussa 1191. Saladin ja Rikhard sopivat 1192, että Jerusalem pysyisi muslimien käsissä mutta olisi avoin kristityille pyhiinvaeltajille. Saladin kuoli seuraavana vuonna 4. maaliskuuta 1193 Damaskoksessa.
xxx/ellauri287.html on line 545: Veljeni Leijonamieli kuoli 6 vuotta myöhemmin. Hän oli surkea kuningas. Rikhard Leijonamieli oli oman elämänsä sankari, ja sellaiseksi hänet yleensä kuvataan kirjallisuudessa. Hänen väkivaltaisuutensa, turhamaisuutensa ja itsekkyytensä unohdetaan usein. Rikhardin intohimona oli sodankäynti; englantilaiset rahoittivat hänen sota- ja ristiretkensä. Rikhard I vietti kymmenvuotisesta valtakaudestaan Englannissa vain viisi kuukautta. Hän ei myöskään koskaan oppinut puhumaan englantia, vaan puhui äidinkielinään oksitaania ja ranskaa. Rikhardin pahanhajuiset suolet haudattiin sen tornin juurelle, josta kuolettava nuoli ammuttiin.
xxx/ellauri292.html on line 568: Myöhäisen antiikin loppuun mennessä Ateena oli kutistunut herulilaisten, visigoottien ja varhaisslaavien mukanaan kantamien säkkien vuoksi, mikä aiheutti kaupungissa massiivisen tuhon. Tänä aikana ensimmäiset kristilliset kirkot rakennettiin Ateenaan, ja Parthenon ja muut temppelit muutettiin kirkoiksi. Ateena laajensi asutustaan Bysantin keskiajan toisella puoliskolla, 900-1000-luvuilla jKr., ja se oli suhteellisen vauras ristiretkien aikana hyötyessään Italian kaupasta. Neljännen ristiretken jälkeen perustettiin Ateenan herttuakunta. Vuonna 1458 sen valloitti Ottomaanien valtakunta ja se siirtyi pitkään taantuman ajanjaksoon.
xxx/ellauri387.html on line 81: Eerik Jedvardinpoika teki myöhäisemmän perimätiedon mukaan vuoden 1156 tienoille ajoitetun niin sanotun ensimmäisen ristiretken Suomeen piispa Henrikin kanssa. On epävarmaa tekikö Eerik retkeä ja jos teki, oliko kyse sen paremmin varsinaisesta ristiretkestä kuin valloitusretkestäkään. Mikälie ollut nussiretki. Tästä tunarista tuli tietysti Ruotsin kansallispyhimys. Vanhemmassa historiantutkimuksessa Eerikin kulttiin on yhdistetty vuodelta 1172 peräisin oleva paavi Aleksanteri III:n kirje, jossa kielletään kyseisen nimeltä mainitsemattoman, juovuspäissään surmatun henkilön kunnioittaminen pyhimyksenä.
xxx/ellauri387.html on line 177: Kaupungin ulkopuolella olevalle kukkulalle pystytettiin suuri alusta. Kuningas ja munkki seisoivat yhdessä edustaen maan ja taivaan yhteistä tahtoa. Clermontin kokouksen innostus vuonna 1095, kun Pietari Erakko ja Urbanus II aloittivat ensimmäisen ristiretken, vastasi pyhää kiihkoa, jonka Bernard inspiroi hänen huutaessaan: "Oi te, jotka kuuntelette minua! Kiirehdi tyynnyttämään taivaan vihaa, mutta älkää enää rukoilko sen hyvyyttä turhalla valituksella, vaan peittäkää itsenne läpäisemättömillä soljillanne. Aseiden melu, vaara, työ, sodan väsymys ovat niitä katumuksia, joita Jumala nyt määrää. Kiiruhda sitten sovittamaan syntisi voitoilla uskottomista, ja pyhien paikkojen vapautuminen olkoon katumuksenne palkinto." Kuten edellisessä jaxossa, huuto "Deus vult ! Deus vult!" vierähti peltojen yli, ja se kaikui puhujan äänestä: "Kirottu olkoon se, joka ei tahraa miekkaansa verellä."
xxx/ellauri387.html on line 185: Bernardin elämän viimeiset vuodet olivat surullisia hänen saarnaamansa toisen ristiretken epäonnistumisesta, ja koko vastuu siitä heitettiin hänelle. Bernard piti velvollisuutenaan lähettää anteeksipyyntö paaville ja se on lisätty hänen "Pohdiskelukirjan" toiseen osaan. Siellä hän selittää, kuinka ize asiassa ristiretkeläisten synnit olivat syynä heidän epäonnelleen ja epäonnistumisilleen, ei sunkaan Bernie.
21