Se liukuu laiskasti leivän reunalla, kuin ympyrä joka kiertää liikkumatonta kiekkoa, sitten se oikenee, pidentyy; Se on valtava ja aika painava. Estääxeen sitä putoamasta lattialle miehet pitää sitä rintaansa vasten, naiset päänsä pääällä, lapset käsillään; — ja sen häntä, joka menee ulos muurin reijästä, jatkuu loputtomiin meren pohjaan saakka.
ellauri055.html on line 297: Tiedämmehän, että mooabiittien kuninkaan Eglonin murhasi Eehud, Absalom tarttui päästään tammeen (Nej tamme fan!), ja hänen rintaansa pistettiin 3 keihästä, kuningas Naadabin, Jerobeamin pojan, surmasi Baesa, kuningas Eelan Simri, Ahasjan Jeehu, Ataljan Joojada, ja kuninkaat Joojakim von Ankka, Jekonja ja Sidkin olivat orjina...
ellauri107.html on line 99: Olipa tapahtumaköyhä juoni. Well, you win some, you lose some, on to new adventures. Intelligenteille Klugmaneille löytyy aina uusia diafragmoja. Mutta hullua että edes Peppu ize saattoi kuvitella olevansa moralisti, kun sen jutut on niin täynnä sitä izeä ja niin tyystin vapaita mistään empatiasta ja tiimihengestä. Mutta kuten sanottua, sen moraali on otettu farisealaisuuden pimeältä puolelta. Se on se ulkokullattu joka takoo rintaansa temppelissä ja kiittää ettei se ole samanlainen kuin toi publikaani.
ellauri110.html on line 745: Hän pyfähtyi wastapäätä faarnastuolia ja kuunteli femmoifella hartaudella faarnaa että hän, joka kerta kun Wapahtajan nimeä laufuttiin, notkisti polwiaan, huokafi fywään sekä löi rintaansa. Ja waikka silloin oli ankara talwi, ei hänellä ollut muuta päällänfä kuin wanhat, rikkinäiset houfut, pitkä polwiin asti ulottuva takki, wyöllä kiinnitetty, sekä päällimpänä kauhtana, joka ulottui jalkoihin faakka. Ulkonäöstä päättäen näytti hän olewan noin 30 wuoden ikäinen. Sanottiin hänen olewan syntyifin juutalainen.
ellauri115.html on line 442: Mulla on nyt sellanen hypoteesi että kaikista izekeskeisimmät ja oikeistokonservatiivisimmat hihhuloivat narsistit on idealisteja kun taas käytännöllisesti suuntautuvammat joilla on jotain kurjalistosympatioita ja huumorin- eli suhteellisuudentajua on todennäköisemmin vasixia materialisteja. Se olis sitten tärkein ero Voltairen ja Rousseaun välillä. (Plus se että Rousseaulla oli 4x pienempi pippeli.) Voltaire olis meidän aikoina ollut demari ja Rousseau olis edustanut persuja, keskustaa tai vihreitä. Seuraavassa tarjoillaan savoijilaisen apupapin papupata josta muodostui Rousseaun mahtavin aivopieru ennen kuin se osui koiraan, tai koira siihen. Se on helevetin pitkä ja pitkäveteinen, TLDR todennäk. mutta jaxuhalia. Mut jos sen jaxaa kahlata, näkee kyllä selvästi mix SEKÄ papinpakanat ETTÄ jumalattomat oli Janneen hyvin hyvin vihaisia. Se on jumalinen, mutta ei kristitty, hyvinkin on kerettiläistä ainesta. Vanhan liiton Jehovan mieleinen mies, rintaansa takova fariseus temppelin eturivistä.
ellauri159.html on line 1318: Jeesus esitti tämän kertomuksen: “Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus, toinen publikaani. Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen: 'Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.' Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: 'Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!' Aika totisena poikana minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei. Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.” (Luuk. 18:9–14)
ellauri267.html on line 699: [Keisari, joka ottaa häntä kurkusta toisella kädellä, nappaa miekkansa toisella ja osoittaa sen hänen rintaansa kohti.]

ellauri288.html on line 533: Lermontov käyttäen liioittelua, mistä pieni pullea mies tekee voimakas sankari (vaiheet oli suuret kädet - voimakas), syntyi hänen - ei maakuntien Korsika ja Ranskassa suurta. Quicksand kirjailija muistelee kolme kertaa. Sankari se ei saa pois. Koska kukaan dozvatsya, hän lähtee Paluumatkalla vain toivottoman heiluttaa kättään ja päänsä alas rintaansa.
ellauri340.html on line 547: Handken Balkanin kiistoja seuranneissa romaaneissa on joskus lähestytty aihetta vinosti, vaikka kirjailijana Handke pitää korttejaan liian lähellä rintaansa ilmaistakseen mielipiteitään suoraan. Ajan mittaan hänen työssään on kuitenkin mahdollista havaita ajautumista kohti fantastisuutta, ja pohdiskelut ovat peräisin enemmän mielikuvituksesta kuin minkäänlaisesta suorasta havainnoinnista. Hedelmävaras kuuluu tähän Handken "myöhäistä tyyliä" heijastaviin romaaneihin – ei nimenomaisesti puutu Serbian kysymykseen, mutta tarjoaa tarpeeksi puolivihjeitä, jotta se saa ajattelemaan sitä.
ellauri353.html on line 130: Mutta vanha maho neekeriämmäpä on siepannut talteen lapsen ja, vähän sivussa, jäähtyneen padan kupeella, nokeaa sitä jo täyttä päätä mustaksi, työntää yhtenään rintaansa kuin letkuvaa pitkää pussia, jonka pohjalla jokin myky on, huutavan suuhun, kuten on nähnyt äitien tapana olevan. Ugu gugugu ugu, lapsukainen, tämä on viidakkoa! Lokolo kolo- kolokolo ugulokolo! Hahaha! kertoi, hiukan humalassa. Nuori mies. Niin että voi äiti rakas, hän sanoi. Mustaus kuluu lapsen nenästä ja korvista ja joka jumalan luunulkonemasta yhtä mittaa. Sen maha on valkoinen kuin lehtisammakolla heti kun se oppii vähänkin ryömimään. Ja kun se oppii konttaamaan, niin kuluvat polvet, sen nyrkit ja jalkoterät ovat aina olleetkin valkoiset sen imeskellessä niitä, niin niin, ugu. Ja ämmä rukka on hädässä kun se oppii kävelemään. Kosteissa rantaheinikoissa. Tai kun se rupeaa kulkemaan uimassa muitten tenavien kanssa taikka sitten aikanaan tyttärissä, äitinsä tuskaksi, ja tulee aamulla kotiin kuin viattomuus itse, mutta molo puhtaana kuin vasikan nuolema. Ensin äiti kirota lokolottaa kuten tyhjä puuleili, jossa on kivi ja jota puistetaan, sitten hän itkee. Ämmä rukka, joka ei voi mitään, vaikka hän kuinka koettaa ja kuinka rakastaa. Pellavatukkainen poika syleilee hänkin äitiään, pätkänä ja outona ja onnettomana, ja he itkevät molemmat. Ugu, kysyy kuitenkin äiti, ja poika vakuuttaa hänelle: ugugu!-lokolo! hän vannoo sen äidilleen ugu, ugu, ugu! Ja äidin mieli on hyvä jälleen. Poika puhuu, että kyllä hän, äiti, ymmärtää, että hän on valkoinen, kyllä hän sen käsittää. Mutta hän ei voi sille mitään. Minkä tähden minä en ole musta ja ruma kuten toiset, äiti, sano minkä tähden? Minä haluaisin olla niin musta kuin voi lokolokolo! Niin! Ämmä sanoo, että elä, poika kulta, kyllä hän on kaiken koettanut, mutta äitikin on vain ihminen, ei äiti voi mitään. Ja niin poika menee savimajojen välisellä raitilla ja laulaa komeata suomalaista kansanlaulua pitkä vaalea tukka rennosti silmillä. Että: 'Mustaapa poijasta toivottiin ja mustaapa poijasta toivothiin ja mustan nuttu oli yllä... ja mustan nuttu oli yllä... Tuli siitä tyttöjen riijari ja tuli siitä tyttöjen riijari, suru rakkaille vanahem- mille... ja suru...'
ellauri374.html on line 466: Baškiiria äidinkielenään puhuville on suuri ilonaihe saada pitää käsissään äidinkielistä Raamattua. Työtoverimme, joka palvelee baškiirikylissä, on saanut todistaa liikuttavia hetkiä uuden Raamatun äärellä. Monilla ovat nousseet kyyneleet silmiin, kun he painavat Pyhän Kirjan rintaansa vasten ja kiittävät Jumalaa.
xxx/ellauri081.html on line 419: 13. Mutta rebublikaani seisoi taampana eikä edes tohtinut nostaa silmiään taivasta kohti, vaan löi rintaansa ja sanoi: 'Jumala, ole minulle riistäjälle armollinen'.
xxx/ellauri175.html on line 445: Siksi vetäen häntä hellästi, vieläkin lähemmäksi hänen rintaansa:
xxx/ellauri175.html on line 484: Tästä sanasta nuori mies tunsi itsensä helvetin loukkaantuneexi. Varmasti, jos Edison sillä hetkellä olisi ollut paikalla, lordi Ewald olisi kaikkea inhimillistä huomiotta uhmaamatta yhtäkkiä ja kylmästi murhannut hänet (muist. sillä oli kuudestilaukeava pistooli koko ajan messissä). Veri syöksyi takaisin hänen valtimoihinsa. Hän näki asiat kuin tummanpunaisessa valossa. Hänen kaksikymmentäseitsemän vuoden olemassaolonsa ilmestyi hänelle hetkessä. Hänen pupillinsa, jotka olivat laajentuneet tosiasian monimutkaisen kauhun vuoksi, kiinnittyivät Andreihin. Hänen sydämensä, jota hirvittävä katkeruus puristi, poltti hänen rintaansa kuin jääpala.
xxx/ellauri177.html on line 198: "Rakastan sinua, rakastan sinua", Serge toisti bassoäänellä. Ja Albine oli iso ruusu, yksi aamun vaaleista, avoimista ruusuista. Hänellä oli valkoiset jalat, vaaleanpunaiset polvet ja kädet, vaalea kaula, ihastuttavan suoninen kurkku, kalpea, ihanan kostea. Hän tuoksui hyvälle, hän venytti huulia, jotka tarjosivat korallikupissa niiden heikkoa hajuvettä edelleen. Ja Serge hengitti sen sisään, laittoi sen rintaansa vasten. -- Vai niin! hän sanoi nauraen, et satuta minua, voit ottaa minut kokonaan. Serge ilahdutti nauruaan kuin linnun poljista lausetta. "Sinulla on se laulu", hän sanoi; En ole koskaan kuullut sellaisesta suloisuudesta... Olet iloni.
xxx/ellauri177.html on line 221: -- Mitä haluat? hän kysyi. Ja muistaessaan hän huusi: -- Haluat kampani! haluat kampani! Joten hän antoi hänelle kamman, hän antoi raskaiden palmikoiden pudota pullastaan. Se oli kuin avattuna kultainen kangas. Hänen hiuksensa peittivät hänet lannetta myöten. Hänen rintaansa pitkin valuneet lukot viimeistelivät hänen kuninkaallisen pukemisen. Serge itki tämän äkillisen tulipalon jälkeen. Hän suuteli jokaista säiettä, hän poltti huulensa tässä laskevan auringon säteilyssä. Mutta Albine vapautui nyt pitkästä hiljaisuudestaan. Hän jutteli, kyseli, ei koskaan lopettanut. -- Vai niin! kuinka sait minut kärsimään! En ollut sinulle enää mitään, vietin päiväni hyödyttömänä, avuttomana, epätoivoisena kuin turhaa... Ja kuitenkin, ensimmäiset päivät, olin helpottanut sinua. Näit minut, puhuit minulle... Etkö muista, kun makasit makuulla ja nukahdit olkapäätäni vasten kuiskaten, että teen sinulle kutaa? -- Ei, Serge sanoi, ei, en muista... En ole koskaan nähnyt sinua. Näin sinut juuri ensimmäistä kertaa, kaunis, säteilevä, unohtumaton. Hän taputti käsiään kärsimättömästi ja huudahti: -- Ja kampani? Muistatko, että annoin sinulle kampani saadakseni rauhaa, kun sinusta tuli taas lapsi? Aiemmin etsit edelleen häntääsi. -- Ei, en muista... Hiuksesi ovat hienoa silkkiä. En ollut koskaan suudella hiuksiasi. Hän suuttui, selvensi tiettyjä yksityiskohtia, kertoi hänelle toipumisestaan huoneessa, jossa oli sininen katto. Mutta hän, yhä nauraen, päätti laittaa kätensä naisen huulille ja sanoi huolestuneena muttei väsyneenä: -- Ei, ole hiljaa, en tiedä enää, en halua tietää enää... Heräsin juuri ja löysin sinut sieltä, täynnä ruusuja. Se riittää. Ja hän otti hänet takaisin syliinsä, pitkäksi aikaa, huutaen ääneen, reva pystyssä. Toka kerralla kestää tulla kauemmin mutta tuntuupa eri hyvältä.
xxx/ellauri177.html on line 351: He olivat pysähtyneet pienellä huokauksella myskisen tuoreuden tarttumana. "Ilma maistuu hedelmältä", albine kuiskasi. He laskivat ääntään uskonnollisella tunteella. Heillä ei ollut edes uteliaisuutta katsoa ylös, nähdä puuta. He tunsivat liikaa majesteettisuutta harteillaan. Albine kysyi yhdellä silmäyksellä, oliko hän liioitellut vehreyden lumoa. Serge vastasi kahdella selvällä kyynelellä, jotka virtasivat hänen poskilleen. Heidän ilonsa olla vihdoin siellä pysyi sanoinkuvaamattomana. Nt poskilleen. Heidän ilonsa olla vihdoin siellä pysyi sanoinkuvaamattomana. "Tule", sanoi hän korvassaan henkeään kevyemmällä äänellä. Ja hän meni ensin makaamaan puun juurelle. Hän ojensi kätensä hänelle hymyillen, kun hän, seisoen, myös hymyili ja antoi hänelle hänen. Kun hän piteli niitä, hän veti hänet hitaasti hänen luokseen. Hän kaatui hänen puolelleen. Hän otti hänet välittömästi rintaansa vasten. Tämä syleily jätti heidät täyteen helppoutta (muuttei vaihtanut vieläkään nesteitä).
xxx/ellauri235.html on line 404: Niin myös lukijalle annetaan ymmärtää, tunteeko "sukuhenki" kertojan oman epitafinsa kautta. Jos loppujen lopuksi kaikki ovat yksin, yksinäisyyteen pätee yhteinen kuolevaisuus, ja sitä lisää myös sukulaisherkkyyden läsnäolo. Kuolevaisuus ei ole alistettu johonkin henkilökohtaisen pelastuksen tai lunastuksen suunnitelmaan. "Elegia" ei ole tässä suhteessa tavanomainen pastoraalinen elgia; se ei tarjoa lohdutusta esimerkiksi Miltonin Lycidasille(1637). Grayn runo viittaa siihen, että elegisti on itse voimaton kuoleman edessä, eikä pysty viittaamaan siihen uskonnolliseen vakaumukseen, jolla se voidaan tehdä ymmärrettäväksi. Perusteltuja ovat realisoitumattomat elämät, joista runoilijan elämä on yksi esimerkki. "Elegia" on ehkä ennen kaikkea harjoittelua tunteiden vaihteluissa: puhuja tuntee kunnioittamattomia kuolleita ja kunnioitettuja kuolleita; hän kuvittelee tiettyjä henkilöitä, joita kohtaan hän voi tuntea; hän käyttää säälittävää harhaa tunteakseen kukan "syntyneen punastumaan näkymätön"; hän tuntee "ihmiskuntaa" kohtaan; ja "sukuhengen" kautta hän tuntee itsensä. Runo harjoittaa herkkyyttä. Pimeys, jossa kertoja seisoo, on kuolevaisuuden yö, jota valaisevat vain erilaiset tunteet. Tämä sympatian yhteinen nimittäjä, teoksen " The Progress of Poesy: A Pindaric Ode" alkuEnsimmäinen kolmiosa päättyy Aphroditeen ("Cytherean päivä"), luovan voiman hahmo, joka yhdistää veden ja musiikin ("reippaat nuotit poljinrytmissä"; "ylevät, ilmassa leijuvat kädet"). Hän on uudelleen esiintuleva "Venus"Oodi keväälle ", johon osallistui, kuten Venus tuossa runossa, joukko juhlijoita: "Katso hänen lämmintä poskeaan ja kohoavaa rintaansa, liiku / nuoren Halun kukinta ja rakkauden violetti valo." "Oodi keväälle", "ruusuinen rintakehä, / ... Paljasta kauan odotetut kukat, / ja herätä purppura vuosi!"
xxx/ellauri250.html on line 226: Tv-tähti Gogi Mavromichalis kohautti Linnan juhlissa osallistuttuaan niihin epäsopiva pinssi rintaansa kiinnitettynä. Hän oli teettänyt upean pinssin somejulkkikseksi nousseesta lemmikkihuonekärpäsestään ja ystävästään Kärpylistä. Kärpyli-pinssi jouti kuitenkin taskuun, sillä se ei ollut sopiva Linnan juhlien pukukoodiin. Pukukoodi nimenomaan kieltää muut eläimet rintapinsseissä kuin valkoiset leijonat. Gogi toivoo hartaasti että Kärpyli on vain talviunilla.
xxx/ellauri380.html on line 154: - Te olette hirviö! sanoi vihdoin Lisaveta Ivanovna. Niinpä, Herman myönteli. Alkoi käydä pimeitä rappuja, kummallisten tunteiden valtaamana. "Näitä samoja portaita myöten — ajatteli hän — kenties kuusikymmentä vuotta takaperin, samaan makuuhuoneesen, tähän samaan aikaan, puettuna koruommeltuun kauhtanaan, kammattuna à l'oiseau royal, painaen rintaansa vasten kolmikolkkaista hattua, hiiviskeli onnellinen nuori mies, jo kauan sitte haudassa mädännyt; ja tänään lakkasi hänen rakastettunsa sydän sykkimästä…"
20