Iljitshin syvänne

Asosiaalista realismia

1. Surrealism and Women By Mary Ann Caws, Gloria Gwen Raaberg
   ellauri210.html on line 1298: El surrealismo nos situó ante el éxito de la estética de lo feo frente al fracaso de la belleza convencional y manida. Aglutinar el pánico, la tortura, el sufrimiento, lo indecible etc., nos permite encontrar una experiencia estética en todo ello. La categoría estética de lo feo nos conduce a una catarsis en la que se manifiestan nuestros sentimientos más profundos y nos permite tener conciencia plena de lo real.
   ellauri210.html on line 1300: La belleza subversiva del surrealismo muestra lo “anormal” invirtiendo así el concepto armonioso de lo bello. El universo surrealista se construye a partir de una extraña fauna, ambivalente e imprevisible, todo un bestiario original y prolífico, un particular jardín del Edén de los horrores “troublant”.
   ellauri210.html on line 1318: In the remaining quarter of the text, André distances himself from her corporeal form and descends into a meandering rumination on her absence, so much so that one wonders if her absence offers him greater inspiration than does her presence. It is, after all, the reification and materialization of Nadja as an ordinary person that André ultimately despises and cannot tolerate to the point of inducing tears. There is something about the closeness once felt between the narrator and Nadja that indicated a depth beyond the limits of conscious rationality, waking logic, and sane operations of the everyday. There is something essentially “mysterious, improbable, unique, bewildering” about her; this reinforces the notion that their propinquity serves only to remind André of Nadja's impenetrability. Her eventual recession into absence is the fundamental concern of this text, an absence that permits Nadja to live freely in André's conscious and unconscious, seemingly unbridled, maintaining her paradoxical role as both present and absent. With Nadja's past fixed within his own memory and consciousness, the narrator is awakened to the impenetrability of reality and perceives a particularly ghostly residue peeking from under its thin veil. Thus, he might better put into practice his theory of Surrealism, predicated on the dreaminess of the experience of reality within reality itself. Nadja Nadja soromnoo.
   ellauri210.html on line 1374: Mansour first came in contact with Parisian surrealism while still living in Cairo. She moved to Paris in 1953 at the age of 20.[1] In 1947, her first marriage at the age of 19 ended after six months when her husband died. Her second marriage was to Samir Mansour in 1949 and they divided their time between Cairo and Paris. Mansour began to write in French.
   ellauri210.html on line 1380: In 1954, Joyce Mansour became involved with the surrealist movement after Jean-Louise Bédouin wrote a review praising Cris in Médium: Communication surréaliste that May. Joyce Mansour actively participated in the second wave of surrealism in Paris. Her apartment was a popular meeting place for members of the surrealist group. L'exécution du testament du Marquis de Sade, the performance piece by Jean Benoît took place in Mansour’s apartment, where she "collaborated" with obscure minor representatives such as Pierre Alechinsky, Enrico Baj, Hans Bellmer, Gerardo Chávez, Jorge Camacho, Ted Joans, Pierre Molinier, Reinhoud d'Haese and Max Walter Svanberg.
   ellauri213.html on line 128: Pahixina sentään vaan persoonattomat pieruntuprahduxet, JKK Rowlingilta nyysityt ankeuttajat. Ne trendaavat. His Dark Materialsissakin oli sellaiset. Ei tarvi maxaa näyttelijän taxoja eikä kexiä vuorosanoja. Senkun tuhraa digikuvan päälle jotain rändöm pixeleitä. Motiiveita ei tarvi miettiä eikä kexiä selityxiä. Onhan siinä realismia tavallisiin Disneypahixiin verrattuna. Kukaan ei ole pudonnut pienenä maalipurkkiin ja muuttunut ilkeäxi kuin Silppuri.
   ellauri214.html on line 520: Financial Times vartioi mustasukkaisesti saavuttamiaan etuja. Olga Tokarczukin naistenkirjan Alku eka jäykkä elin pongahtaa esiin Elin pöxyn etumuxesta sivulla 31. Se kuuluu alaikäiselle jutkupojalle. Se lie ollut siis esinahaton. Hyvä alku kuitenkin. Totta tai tarua, maagista tai inhorealismia, naisaikuisfantasiaa, ihan sama, jäykkä molo kello yhdessä terska ulkona esinahasta on silti aina paikallaan, ei koskaan pois tieltä. Sukkahousut voivat olla tiellä, muttei muna juhlakunnossa.
   ellauri219.html on line 339: Lindner was born in Germany in 1901, but moved to the US in 1941, in order to escape the Nazis. In the 50s he developed a style of painting that drew upon Expressionism and Surrealism, along with the hyper-sexualised lifestyle that he encountered in New York. After appearing on the Sgt. Pepper cover, his abstract style would find echoes in the animated feature film Yellow Submarine.
   ellauri219.html on line 424: Barely visible tucked in between the head and raised arm of Issy Bonn (No.47), Stephen Crane was a Realist novelist who, though dying aged 28, in 1900, is regarded as one of the most forward-thinking writers of his generation. His work incorporated everyday speech, which gave his characters an added realism, and his novels took an unflinching look at poverty.
   ellauri236.html on line 204: In borrowing from William Faulkner's Sanctuary, Chase only took the plot; the mental atmosphere of the two books is not similar. Chase really derives from other sources, and this particular bit of borrowing is only symbolic. What it symbolizes is the vulgarization of ideas which is constantly happening, and which probably happens faster in an age of print. Chase has been described as ‘Faulkner for the masses’, but it would be more accurate to describe him as Carlyle for the masses. He is a popular writer — there are many such in America, but they are still rarities in England — who has caught up with what is now fashionable to call ‘realism’, meaning the doctrine that might is right. The growth of ‘realism’ has been the great feature of the intellectual history of our own age. Why this should be so is a complicated question. The interconnexion between sadism, masochism, success-worship, power-worship, nationalism, and totalitarianism is a huge subject whose edges have barely been scratched, and even to mention it is considered somewhat indelicate. To take merely the first example that comes to mind, I believe no one has ever pointed out the sadistic and masochistic element in Bernard Shaw's work, still less suggested that this probably has some connexion with Shaw's admiration for dictators. Fascism is often loosely equated with sadism, but nearly always by people who see nothing wrong in the most slavish worship of Stalin. The truth is, of course, that the countless English intellectuals who kiss the arse of Stalin are not different from the minority who give their allegiance to Hitler or Mussolini, nor from the efficiency experts who preached ‘punch’, ‘drive’, ‘personality’ and ‘learn to be a Tiger man’ in the nineteen-twenties, nor from that older generation of intellectuals, Carlyle, Creasey and the rest of them, who bowed down before German militarism. All of them are worshipping power and successful cruelty. It is important to notice that the cult of power tends to be mixed up with a love of cruelty and wickedness for their own sakes. A tyrant is all the more admired if he happens to be a bloodstained crook as well, and ‘the end justifies the means’ often becomes, in effect, ‘the means justify themselves provided they are dirty enough’. This idea colours the outlook of all sympathizers with totalitarianism, and accounts, for instance, for the positive delight with which many English intellectuals greeted the Nazi-Soviet pact. It was a step only doubtfully useful to the U.S.S.R., but it was entirely unmoral, and for that reason to be admired; the explanations of it, which were numerous and self-contradictory, could come afterwards.
   ellauri236.html on line 206: Until recently the characteristic adventure stories of the English-speaking peoples have been stories in which the hero fights against odds. This is true all the way from Robin Hood to Pop-eye the Sailor. Perhaps the basic myth of the Western world is Jack the Giant-killer, but to be brought up to date this should be renamed Jack the Dwarf-killer, and there already exists a considerable literature which teaches, either overtly or implicitly, that one should side with the big man against the little man. Most of what is now written about foreign policy is simply an embroidery on this theme, and for several decades such phrases as ‘Play the game’, ‘Don't hit a man when he's down’ and ‘It's not cricket’ have never failed to draw a snigger from anyone of intellectual pretensions. What is comparatively new is to find the accepted pattern, according to which (a) right is right and wrong is wrong, whoever wins, and (b) weakness must be respected, disappearing from popular literature as well. When I first read D. H. Lawrence's novels, at the age of about twenty, I was puzzled by the fact that there did not seem to be any classification of the characters into ‘good’ and ‘bad’. Lawrence seemed to sympathize with all of them about equally, and this was so unusual as to give me the feeling of having lost my bearings. Today no one would think of looking for heroes and villains in a serious novel, but in lowbrow fiction one still expects to find a sharp distinction between right and wrong and between legality and illegality. The common people, on the whole, are still living in the world of absolute good and evil from which the intellectuals have long since escaped. But the popularity of No Orchids and the American books and magazines to which it is akin shows how rapidly the doctrine of ‘realism’ is gaining ground.
   ellauri238.html on line 532: Näyttää siltä että pahin vika tässä on, että leffat, vielä enemmän kuin kirjat, on karsinoitu genreihin, ja auta armias jos tuote ei seuraa genreohjenuoria. Tai koittaa sekoittaa yhteen eri genrejä. Silloin sillä ei ole mitään toivoa. Tässäkin oli vähän kaikkea kuin kesäkeitossa, realismi oli kaukana ja fiktiosta puuttui siltä nykymaailman aikaan odotettua vimpan päälle pulityyriä. "Gagit" oli ennustettavia ja ajoituskin niin ja näin. Mutta entä sitten vittu? Mitä helkkarin kuoronaurua tässä haetaan? Joku nauraa yhdelle ja toinen toiselle. Sentään kiva ettei ollut yhtään amerikkalaisia, ja englantia kuuli aivan minimisti.
   ellauri246.html on line 81: Ekelöf levde som ung som rentier på tändsticksaktier, men förlorade vid Kreugerkraschen 1932 en stor del av sin förmögenhet. Han var, tämligen medellös, under en längre period bosatt i Hölötrakten, bland annat en tid som hyresgäst på Vrå herrgård, därefter i eget torp. Influerad av den då ganska okända surrealismen och med sina desperata, galghumoristiska formuleringar fick han ett starkt negativt bemötande av dåtidens levande kritiker.
   ellauri246.html on line 404: Brodskia vainotaan, vaikka ei voida sanoa, että poliittiset teemat vaikuttivat mihkään huomattavaan paikkaan hänen teoksissaan. Hänen runollaan on henkinen ja filosofinen, mutta iankaikkisten teemojen tulkinta oli jyrkästi poikkeava kirjallisuudessa hyväksytystä sosialistisista realismista, sillä Brodski julisti runojaan eksistentialistisiksi, elvyttää modernismin perinnettä, joka oli keinotekoisesti repeytynyt totalitarismin aikana ja erikseen ylittäen ne perinteiden pre-postmodern classicsilla. Brodsky syntetisoitiin modernistiseen foorumiin erilaisten aikaisempien järjestelmien löytämiseksi, niin että hänen taiteellisen suuntautumisensa määräytyy usein ei-modestoimiseksi. (Siis mitä? No toi existentialismi ainakin on selvää talousliberalismia.)
   ellauri246.html on line 939: Runojen ensimmäiset jakeet I. Brodskogokonza viisikymmentäluvulla ja kuusikymmentäluvun alussa kirjoitettiin ikään kuin tarkoituksella kaikkiin SOVDEOPIAN-kirjallisuuden yhteiskunnallisen realismin kirjallisuuden yhdessä. Se ei kuitenkaan ollut tahallinen, vaan vain luonnollinen ihmisen kirjallinen asema. Hän oli valmis voidessaan heille odottamattoman lahjan millä tahansa hyväntahtoisten lukijoiden kanssa tai pikemminkin sanoa: kuuntelijoita. Runoja, satunnaisesti tai heidän toivottomuuden hyvyyteen, osoittautui helposti huhuilla. Ja monet Josephzhin runoista tuohon aikaan: "Ei maa, eikä odotan ...", "kelluu kaipaamassa selittämättömässä ..." - nopeasti ja pitkään he muistavat. Ne suoritetaan kitaran ja muiden työkalujen alla. Heidän tekniikansa täyttyminen oli melko musiikki.
   ellauri254.html on line 39:

   СЕРАПИОНОВЫ БРАТЬЯ

   Sosialistista realismia

   
   ellauri254.html on line 51: Fedinin ensimmäiset teokset ilmestyivät vuosina 1913–1914. Vuonna 1921 hän liittyi pietarilaiseen Serapion-veljien kirjailijaryhmään. Fedinin varhaiset kertomukset ja ensimmäinen romaani, sivistyneistön kohtaloita vallankumouksen ja kansalaissodan aikana kuvaava Goroda i gody (”Kaupunkeja ja vuosia”, 1924) ovat tyyliltään kokeilevia. Myöhemmät teokset noudattavat sosialistisen realismin kaanoneita. Romaanit Ensimmäiset ilot (Pervyje radosti, 1945) ja Neobyknovennoje leto (”Epätavallinen kesä”, 1947–1948) saivat Stalin-palkinnon. Kirjailijan viimeinen romaani Nuotio (Kostjor, 1961–1965) jäi keskeneräiseksi. Hän on laatinut myös sarjan kirjailijakuvauksia Pisatel, iskusstvo, vremja (”Kirjailija, taide, aika”, 1957, 1961) sekä muistelmateoksen Gorki ja me (Gorki sredi nas, 1941–1968).
   ellauri254.html on line 130: 1920-luvulla Ivanov kirjoitti aiheiltaan ja kieleltään erikoista ”ornamentaalista” proosaa, joka herätti voimakasta arvostelua proletaarikirjailijoiden taholta. 1930-luvun alussa hän ymmärsi siirtyä sosialistisen realismin mukaisiin teemoihin. Vuosina 1934–1935 kirjailija julkaisi omaelämäkerrallisen romaanin Pohoždenija fakira (”Fakiirin seikkailut”) ja vuonna 1939 kansalaissotaa virallisen idologian valossa käsittelevän romaanin Parhomenko. Toisen maailmansodan aikana hän toimi sotakirjeenvaihtajana ja kirjoitti tyyliltään pateettisen romaanin Pri vzjatii Berlina (”Berliiniä vallatessa”, 1946). Myöhemmin Ivanov julkaisi lähinnä muistelmia ja muokkasi uudelleen aikaisempia teoksiaan. Monet niistä ilmestyivät vasta kirjailijan kuoltua.
   ellauri254.html on line 159: Kymysyxeen miten kirjoittaa ei voi vastata ilman mixi kirjoittaa. Tää Fedinin turahdus on eri pätevä. Aika monelle se on miten saada nimeä ja pätäkkää. Silloin pitää kirjoittaa niin että 200M kärpästä on tyytyväisiä. Neuvostotaiteen perusta on sosialistisen realismin metodi. Täällä puhuu isä Mefodi. Älkää tonttuilko jos teissä on ainesta parempaan. Älkää paapoko izeänne, älkää jääkö kuivatelakalle kuten minä vaan ryypätkää votka Pohjanmaan kautta! Juokaa maxa paskaxi kuin Pena ja Hande Hansassa mutta älkää helvetissä kirjoittako niin huonosti kuin ne.
   ellauri254.html on line 546: Aleksei Maksimovitš Peškov, ven. Алексей Максимович Пешков, 28. maaliskuuta (J: 16. maaliskuuta) 1868 Nižni Novgorod – 18. kesäkuuta 1936 Moskova), kirjailijanimeltä Maksim Gorki (ven. Максим Горький, oli venäläinen, sittemmin neuvostovenäläinen kirjailija, poliittinen aktivisti ja kirjallisuuden sosialistisen realismin perustajia. Vuosina 1906–1913 ja 1921–1929 hän asui ulkomailla, enimmäkseen Caprilla. Neuvostoliittoon palattuaan hän mukautui sen ajan kulttuuripolitiikkaan mutta ei saanut enää matkustuslupaa ulkomaille.
   ellauri254.html on line 781:

   Sosialistinen realismi

   
   ellauri254.html on line 783: Sosialistinen realismi oli vuosina 1934–1991 Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa maissa esiintynyt realismia edustava taidesuuntaus ja menetelmä, jonka tarkoituksena oli edistää sosialismin ja kommunismin päämääriä. Sosialistisen realismin ajatuksena oli realistinen muoto ja sosialistinen sisältö. Sitä sovellettiin kaikkiin taiteisiin.
   ellauri254.html on line 785: Käsite sosialistinen realismi otettiin käyttöön Neuvostoliiton kirjailijaliiton liittokokouksessa vuonna 1934, jonka jälkeen siitä tuli maan virallinen ja ainoa hyväksytty taidesuuntaus. Sen isänä mainitaan usein kirjailija Maksim Gorki, jonka romaania Äiti (1907, suom. 1944) pidetään sosialistisen realismin perusmuotona. Esikuvina on pidetty myös eräiden 1800-luvun realistien, esimerkiksi peredvižnikien (”Vaeltajat”), Jacques-Louis Davidin ja Ilja Repinin taidetta.
   ellauri254.html on line 787: Sosialistisen realismin menetelmän mukaan taiteen tehtävä on palvella vallankumousta ja sosialismin rakentamista olemalla kansantajuista ja puoluekantaista. Monesti tämä merkitsi työläisten kuvaamista esimerkillisinä sankareina. Tarkoituksena oli korottaa työläisen asemaa esittämällä hänen elämänsä, työnsä ja vapaa-aikansa ihailtavassa muodossa.
   ellauri254.html on line 904: Nikittimen varhaiset 1920-luvun kertomukset kuvaavat Venäjän vallankumouksen aikaisia tapahtumia epäpoliittisesti ja muodoltaan kokeilevasti. Muiden Serapion-veljeksien tavoin hänen teoksensa joutuivat ankaran kritiikin kohteeksi. Ajan mittaan kirjailija sopeutui sosialistisen realismin vaatimuksiin. Romaani Eto bylo v Kokande (”Tapahtui Kokandissa”, 1939) kuvaa neuvostovallan pystyttämistä Uzbekistaniin, ”Pohjolan Auroran” (Severnaja Avrora, 1950) aiheena ei ole revontulet (kuten voisi luulla) vaan brittien Pohjois-Venäjän interventio vuosina 1918–1919. Jälkimmäinen teos sai Stalin-palkinnon vuonna 1951.
   ellauri254.html on line 1017: Fedin peukuttaa voimakkaasti teos ja elämä -approachin puolesta. Miten hyvä onkaan elää siitä että oppii parasta parhailta. Ei vikojen sivuuttaminen ole idealisointia, se on sosialistista realismia. Stalin teki virheitä, Leninkin, mutta silti vittu.
   ellauri254.html on line 1023: Fedin peukuttaa voimakkaasti elämä ja teos -approachin puolesta. Miten hyvä onkaan elää siitä että oppii parasta parhailta. Ei sankarien vikojen sivuuttaminen ole idealisointia, se on sosialistista realismia. Stalin teki virheitä, Leninkin, mutta silti vittu.
   ellauri254.html on line 1065: Luullakseni siihen tarvitaan realismin ja romantiikan yhdistämistä. Ei realisti eikä romantikko, vaan sekä realisti että romantikko kuin kaksi eri persoonaa yhdessä olennossa.
   ellauri254.html on line 1067: Fedin ko-ko-ko-ko-kommentoi: Nuo sanat kahden alkuperusteen, realismin ja romantismin, yhdistämisestä kuulostivat minusta kaiken sen arviolta, mitä neuvostokirjailijat olivat saaneet kuluneina vuosina aikaan, johtopäätökseltä Venäjän kirjallisuustoimintaa koskeneista loputtomista mietiskelyistä. Minusta tuntui, että noiden alkuperusteiden yhdistäminen luonnehtii parhaiten Gorkia itseään, hänen unelmoimansa kansamme suuren tulevaisuuden romanttisuutta ja tuon tulevaisuuden rakentamisen reaalisuutta. Se on sosialistinen realismi pähkinänkuoressa. Reaalisosialismista muodostui sitten kova kuori siihen pähkinään.
   ellauri256.html on line 202: Aleksei Maksimovitš Peškov, ven. Алексей Максимович Пешков, 28. maaliskuuta (J: 16. maaliskuuta) 1868 Nižni Novgorod – 18. kesäkuuta 1936 Moskova), kirjailijanimeltä Maksim Gorki (ven. Максим Горький, oli venäläinen, sittemmin neuvostovenäläinen kirjailija, poliittinen aktivisti ja kirjallisuuden sosialistisen realismin perustajia. Vuosina 1906–1913 ja 1921–1929 hän asui ulkomailla, enimmäkseen Caprilla. Neuvostoliittoon palattuaan hän mukautui sen ajan kulttuuripolitiikkaan mutta ei saanut enää matkustuslupaa ulkomaille.
   ellauri256.html on line 391: Mayakovsky produced a large and diverse body of work during the course of his career: he wrote poems, wrote and directed plays, appeared in films, edited the art journal LEF, and produced agitprop posters in support of the Communist Party during the Russian Civil War of 1917–1922. Though Mayakovsky's work regularly demonstrated ideological and patriotic support for the ideology of the Bolsheviks and a strong admiration of Vladimir Lenin, his relationship with the Soviet state was always complex and often tumultuous. Mayakovsky often found himself engaged in confrontation with the increasing involvement of the Soviet state in cultural censorship and the development of the State doctrine of Socialist realism. Works that criticized or satirized aspects of the Soviet system, such as the poem "Talking With the Taxman About Poetry" (1926), and the plays The Bedbug (1929) and The Bathhouse (1929), met with scorn from the Soviet state and literary establishment. Majakovskin lehdykkä Lef teki pilkkaa serapioniveljistä. Ei ois kannattanut. Fedin pani sen hampaankoloon ja Zishtshov närkästyi.
   ellauri262.html on line 392: The academic critic Q. D. Leavis criticises Sayers in more specific terms in a review of Gaudy Night and Busman's Honeymoon, published in the critical journal Scrutiny, saying her fiction is "popular and romantic while pretending to realism." Leavis argues that Sayers presents academic life as "sound and sincere because it is scholarly," a place of "invulnerable standards of taste charging the charmed atmosphere".[46] But, Leavis says, this is unrealistic: "If such a world ever existed, and I should be surprised to hear as much, it does no longer, and to give substance to a lie or to perpetuate a dead myth is to do no one any service really." Leavis comments that "only best-seller novelists could have such illusions about human nature."
   ellauri274.html on line 731: 2:29:41 поиска современная и традиционное искусство реализм и Авангард классику и 2:29:41 etsi modernia ja perinteistä taiderealismia ja avantgarde-klassikoita ja
   ellauri275.html on line 475: Koba oli hahmo Alexander Kazbegin vuoden 1883 romaanista Patriside. Patriside ( georgiaksi : მამის მკვლელი ) on Alexander Kazbegin romaani, joka julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1882. Romaani on rakkaustarina, mutta se käsittelee myös monia 1800-luvun Gruusian yhteiskuntapoliittisia kysymyksiä. Romaani kuvaa 1800-luvun kriittistä realismia. Romaani sijoittuu 1800-luvun Gruusiaan, jolloin Venäjän valtakunta miehitti sen. Se on talonpoikaispojan Iagon ja kauniin nuoren naisen Nunun rakkaustarina. Kirjoittaja esittää tšetšeenit vapaina miehinä, jotka taistelevat vapautensa puolesta, toisin kuin georgialaiset, joita ryssät pitivät niin lyhyessä hihnassa, etteivät pystyneet pitämään edes kaupunkikokouksia (perinne keskiajalta lähtien).
   ellauri275.html on line 767:
   Sosialistinen realismi
   
   ellauri302.html on line 62: It is interesting to consider Ash's 'The God of Vengeance" in connection with a play like ''Mrs. Warren's Profession." To be sure, there is no technical resemblance between the two dramas; nor, despite an external similarity in backgrounds, is there any real identity of purpose. Shaw's play is essentially sociological, and is a drama of disillusionment. Ash's piece glows with poetic realism and recounts an individual tragedy not without symbolic power. Mikä molemmisssa on mukavaa on että niissä on paljon prostituutteja!
   ellauri317.html on line 168: Zaporogit kirjoittavat pilkkakirjettä Turkin sulttaanille (ven. Запорожцы пишут письмо турецкому султану, Zaporožtsy pišut pismo turetskomu sultanu) on ukrainalaisen taidemaalarin Ilja Repinin öljyvärimaalaus. Sen tyyli on realismi ja laji historiamaalaus. 1400-luvulla Dneprin alajuoksulle tulleet kasakkayhdyskunnat vahvistivat puolustustaan ja muodostivat linnoituksia. Etelä-Ukraina joutui Venäjän valtapiiriin 1700-luvulla, kun sen hallitsijat ryhtyivät määrätietoisesti laajentamaan valtakuntaansa etelään pyrkien Osmanien valtakunnan ja sille uskollisten kaanien poistamiseen Mustanmeren pohjoisrannoilta. Alueella asui riippumattomia kasakkayhdyskuntia, muun muassa Zaporižžjan, Donin ja Kubanin kasakat. Zaporižžja (ven. Zaporožje) viittaa Dneprin alajuoksulla ennen sijainneiden kynnysten (porog) eli suurten koskien takaiseen alueeseen, ja sen kasakoihin viitataan zaporogeina (ven. zaporožets).
   ellauri332.html on line 320: Vaikka on tavallista nähdä verenvuotoa kauhuelokuvassa, on turvallista olettaa, että se on väärennös... eikö? No, he, joilla on heikko vatsa, katsovat pois! Huhun mukaan ohjaaja Neil Marshall päätti käyttää todellisia luurankojäännöksiä väärennösten sijaan, onnettomien näyttelijöiden tietämättä. Hei, me kaikki kannatamme realismia, mutta tämä vie sen liian pitkälle. Todellisia sääriluita ristissä! Yecch!
   ellauri349.html on line 365: Että Juhalla o realismi hukassa
   ellauri353.html on line 342: Babel (albumi 215) syntyi juutalaiseen perheeseen Ukrainassa Odessassa aikana, jolloin juutalaiset pakenivat joukoittain Venäjältä. Hän selvisi vuoden 1905 vainoista kristittyjen naapurien avulla mutta menetti isoisänsä. Koulu-uran ajan hän joutui taistelemaan paikasta juutalaisvähemmistölle tarkoitetussa kiintiössä. Opiskellessaan Pietarissa hän tutustui Maksim Gorkiin. Babelin nuoruudesta kului seitsemän vuotta Venäjän sisällissodassa. Hän työskenteli kielenkääntäjänä vastavakoilupalvelussa ja sotakirjeenvaihtajana. Odessaan palattuaan hän alkoi kirjoittaa novelleja juutalaiskaupunginosan elämästä. Stalinin kulttuuripolitiikan voimistuessa ja sosialistisen realismin noustessa määrääväksi tekijäksi kirjallisuuspiireissä Babel vetäytyi yksityisyyteen. Gorkin saatua surmansa epäilyttävissä oloissa 1936 Babel totesi: seuraavaksi he etsivät minua. Hänet pidätettiin 1939, tuomittiin vakoilusta, vietiin vankileirille ja teloitettiin.
   ellauri353.html on line 380: Huomioiden näytelmän implisiittisen sosialistisen realismin torjumisen, Maksim Gorki syytti ystäväänsä "baudelairelaisesta taipumuksesta mätänevään lihaan". Gorki varoitti ystäväänsä edelleen, että "poliittisia päätelmiä" tehdään "jotka ovat henkilökohtaisesti haitallisia sinulle".
   ellauri353.html on line 478: Kasakat ei täysin jummarra Leninin puhetta 2. internationaalissa. Nokkivat kuin sokeat kanat jyviä. Babel oli varmaan lähinnä trozkilainen. Ennenkaikkea juutalainen. Aika samantyyppisiä tarinoita kuin Kirjeitä myllystäni. Rillipäinen väpelö ei pysty päästämään kaveria tuskistaan. Se on yhtä säälivä kuin kissa. Juu ei tää kyllä ole sosialistista realismia. Susia ovat vallankumoukselliset, syövät lapsensa. Paljon vääryyttä tekivät vallankumouxelliset! Valtaosa Babelin tarinoista on tälläsiä, salavihaisia bolshevikeille.
   ellauri353.html on line 498: Bolshevikki Balmasjev ymmärtää sotilaiden pillunnälän mutta ampuu kylmäverisesti mustan pörssin myyjättären. Nuo ne vasta ovat luteita! Missä on Gorkin peräänkuuluttama sosialistinen realismi tästä?
   ellauri360.html on line 51: Hänet tunnetaan nykyään parhaiten yhtenä suurimmista kirjailijoista. Hänen maneerinsa on 'esineellinen.' Robbe-Grillet ei ollut vain tämäntyyppisten romaanien kirjoittaja, vaan myös kirjoitti siitä ja toimi Editions de Minuitin toimituksellisena johtajana, kustantajan, joka julkaisi Robbe-Grillet'n ja monia muita nouveau romaanikirjailijoita. Nouveau Romanin perusperiaatteena oli, että juoni, luonne ja kerronta olivat vanhanaikaisia. Ensimmäiseksi tuli perinteinen kertojan rooli, jossa kirjailija puuttui juoniin, jos se katsottiin tarpeelliseksi. Perinteisiä hahmoja kyseenalaistettiin myös asioihin keskittyen, mikä loi heidän mukaansa uutta realismia. Hahmot ilmaantuessaan esiintyivät usein tietoisuuden virroina. Sartren, Camuksen ja muiden ranskalaisten kirjoittajien poliittinen sitoutuminen hylättiin.
   ellauri365.html on line 457: Han debuterade som författare år 1888 med en diktsamling som bröt med den då rådande svenska litterära traditionen med realism och naturalism, för att istället fokusera på romantik, individualism, sensualism och romantisering av den svenska stormaktshistorien, med särskilt fokus på de karolinska soldaternas öden. Färgglädjen och bejakandet av en munter sinnlighet gjorde starkt intryck och kom att bli stilbildande för flera andra svenska författare under 1890-talet och åren därefter. von Heidenstam kom därför att bli den främste företrädaren för dessa "nittiotalister" och hans böcker innehåller genomgående många nationella och historiska teman.
   ellauri365.html on line 487: År 1889 kom Heidenstams nästa bok, Renässans, som är en programförklaring där Heidenstam menar att skomakarrealismen har spelat ut sin roll. Nu är det gräddarslernas tur igen. Heidenstam ser sig själv som den nya litteraturens talesman och anförare.
   ellauri381.html on line 414: Saksalaisen slavisti Wolfgang Kazakin mukaan "tämä teos on täysin sosialistisen realismin silloisten kaanonien mukainen : päähenkilöt ovat idealisoituja positiivisia sankareita, konfliktit ovat kaukaa haettuja ja niiden myönteinen ratkaisu voidaan ennakoida etukäteen. Hahmojen yhteenkuuluvuutta yhdessä tiimissä havainnollistaa se, että keskeiset tekniset ideat nousevat pääsääntöisesti samanaikaisesti romaanin eri hahmojen kesken. Kirjoittaja näyttää jatkuvasti näitä hahmoja poikkeustilanteissa ja heidän tekojaan kommentoidaan tekijän tarkoituksen mukaisesti.”
   xxx/ellauri057.html on line 983: Lao Rui: Oli muuten aika outo veto et eunukki edustais niinkö jotain Kaari Utrio genreä. Siis historiallista realismia.
   xxx/ellauri068.html on line 191: Jorge Francisco Isidoro Luis Borges (Buenos Aires, 24 de agosto de 1899-Ginebra, 14 de junio de 1986) fue un escritor de cuentos, ensayos y poemas argentino, extensamente considerado una figura clave tanto para la literatura en habla hispana como para la literatura universal.​ Sus dos libros más conocidos, Ficciones y El Aleph, publicados en los años cuarenta, son recopilaciones de cuentos conectados por temas comunes, como los sueños, los laberintos, las bibliotecas, los espejos, los autores ficticios y la mitología europea, con argumentos que exploran ideas filosóficas relacionadas, por ejemplo, con la memoria, la eternidad, la posmodernidad y la metaficción.​ Las obras de Borges han contribuido ampliamente a la literatura filosófica, al género fantástico y al posestructuralismo. Según marcan numerosos críticos, el comienzo del realismo mágico en la literatura hispanoamericana del siglo XX se debe en gran parte a su obra.​
   xxx/ellauri075.html on line 338: Benjamin theorizing modernity by bringing together, among other things, Marxist dialectics, Surrealism, snippets of theology, Baudelaire’s poetry (and, most importantly, his theories of the flâneur), Kafka’s novels, the image of Proust, a Klee painting called the Angelus Novus, book-collecting, translation, storytelling, photography and film.
   xxx/ellauri075.html on line 526: Cranen kaunokirjalliset teokset edustivat realismia ja varhaista yhdysvaltalaista naturalismia sekä impressionismia. Häntä pidetään nykyisin yhtenä sukupolvensa innovatiivisimmista kirjailijoista. Lisäksi Stephen Crane voidaan sanoa olevan yksi harvoista vakavasti otettavista villiä länttä kuvanneista kirjailijoista. Cranen teksteissä yhdistyvät realistinen kuvaus, korkeakieliset ilmaisut, tavallinen puhekieli ja liioittelevat kielikuvat.
   xxx/ellauri075.html on line 530: Tämä oli Cranen esikoiskirja ja nauttii arvoa varhaisena amerikkalaisen naturalismin edustajana, jossa otetaan voimakkaasti kantaa kasvuolosuhteiden vaikutukseen mahdollisuuksiin elämässä, siis vastoin perinteistä amerikkalaista unelmaa että kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa. Ja vaikka realismissa pysytäänkin niin vedetään myös vähän melodraaman puolelle, mikä sinänsä sopii hyvin (melodraamat kun olivat aikakauden alaluokkaisten kaupunkilaisten hupina ja sellaista katsellaan kirjassakin), ja paisuttelulla saadaankin hyvin tunnetiloja esiin lukijasta, harvassa taitavat olla niin kyyniset lukijat että kirjan esitetyt epäoikeudenmukaisuudet eivät edes vähän nostata tunteita.
   xxx/ellauri084.html on line 594: Film critic André Bazin (1918-1958) is notable for arguing that realism is the most important function of cinema. His call for objective reality, deep focus, and lack of montage are linked to his belief that the interpretation of a film or scene should be left to the spectator. This placed him in opposition to film theory of the 1920s and 1930s, which emphasized how the cinema could manipulate reality.
   xxx/ellauri086.html on line 68: Nipsun postmodernismi oli sen mielestä sydämetöntä. Sori Wallu mut sellaselta tuntui tämäkin "hysteerinen realismi". Sentimentaalisuus sadismiin ja siisteysfobioihin yhdistettynä ei ole järin lämmintä.
   xxx/ellauri086.html on line 708: Elmer Kennedy-Andrews remarks that Hawthorne in "The Custom-house" sets the context for his story and "tells us about ´romance´, which is his preferred generic term to describe The Scarlet Letter, as his subtitle for the book – ´A Romance´ – would indicate." In this introduction, Hawthorne describes a space between materialism and "dreaminess" that he calls "a neutral territory, somewhere between the real world and fairy-land, where the Actual and the Imaginary may meet, and each imbues itself with nature of the other". This combination of "dreaminess" and realism gave the author space to explore major themes.
   xxx/ellauri086.html on line 710: Sinnehän se sijoittuu se American Dream, realismin ja unelmien välimaastolle. Päivällä tehdään paskaduunia ja illalla kazotaan teeveesarjoja. Up the Schitt Creek without a paddle.
   xxx/ellauri091.html on line 300: In 1885 Hauptmann set up a home with his wife in the little lakeside village of Erkner. Abandoning his early romantic ideals, he became convinced that life should be depicted as it is. From the intellectual currents of his day he adopted a belief in scientific causality and materialism. His early stories 'Fasching' (1887) and 'Bahnwärter Thiel' (1888) were tales of simple people, although there is also a level which transcends the boundaries of realism.
   xxx/ellauri128.html on line 145: Ludwig Anton Salomon Fulda (1862–1939) oli saksalainen runoilija ja näytelmäkirjailija. Hän sai nuorena vaikutteita Paul Heysen tuotannosta ja liittyi 1888 Berliinissä maltillista realismia harrastaneeseen runoilijaryhmään. Fuldan julkaisemia runokokoelmia ovat Gedichte (1890) ja Neue Gedichte (1900), jotka osoittavat harvinaista kieli- ja muototaituruutta, sekä lukuisia näytelmiä. Miellyttäviä ovat Fuldan novellit Lebensfragmente (1894) ja Die Hochzeitsreise nach Rom (1900).
   xxx/ellauri128.html on line 590: Max Ernst (2 April 1891 – 1 April 1976) was a German (naturalised American in 1948 and French in 1958) painter, sculptor, graphic artist, and poet. A prolific artist, Ernst was a primary pioneer of the Dada movement and surrealism. He had no formal artistic training, but his experimental attitude toward the making of art resulted in his invention of frottage—a technique that uses pencil rubbings of objects as a source of images—and grattage, an analogous technique in which paint is scraped across canvas to reveal the imprints of the objects placed beneath. He is also noted for his novels consisting of collages. Vitun tuhertaja. Onko hölmömpää kuin noi Maxin älynväläyxet? Se on yhtä puupää kuin Wolfram Rothin isäpuoli Ernst Rüdiger. Turmiolan Hannu on kyllä raapinut aforismikasaansa ihan pahnanpohjatkin. Oscar Wilden turauxet puolestaan on tyypillistä homopetteröintiä.
   xxx/ellauri129.html on line 439: So i read Smarra quite a while ago but from what i remember its complete nonsense. Just random surrealism stuff, they say there´s a vampire in there somewhere but i recall no evidence to that.
   xxx/ellauri134.html on line 231: Talent: realism, empathy, lack of pretense
   xxx/ellauri137.html on line 199: It is not surprising then, that a painting which took such liberties with tradition, convention and realism so shocked its early public.
   xxx/ellauri137.html on line 634: Dancing to Mozart is a satire of Hollywood values and fantasies, Latin American dictatorships, Da Vinci Code conspirators, movie violence, magical realism, televangelists, mixed wrestling, extreme cosmetic surgery, and a host of other sensational idiocies that thrive on 21st century self-delusion. This whimsical contemporary “Candide” offers a trip through the world of out-of-control egos to a final revelation of ordinary common sense. The send-up is a mix of shrewd perception, lampoon, and wacko action that includes the Society of the Crystal Skull, the Opus Dopus, a female wrestling Amazon with one breast, an Arab who wants to recruit Islamic converts like an American billboard evangelist, two energetic film directors with crazy ideas, a rescue from captivity through “mind-invasion” (á la Inception) and a Hindu swami who tries to set all straight with a Bhagavad burrito. And a lot more.
   xxx/ellauri139.html on line 294: Vähän sellasta maagista realismia. Kuin Sofi Oksasen Normassa.
   xxx/ellauri176.html on line 161: In a 1977 review, Vincent Canby of The New York Times criticized the plot, with its reliance on fantastical elements such as amnesia, as "a mixture of social realism and Walt Disney". He also called the acting "steadfastly unconvincing."
   xxx/ellauri176.html on line 164: is first of all a misnomer because the priest is alive and well at the end. A mixture of social realism and Walt Disney, it is a tale about a delicate young French priest, Father Mouret (Francis Huster), who elects to take a parish in the provinces where the peasants have long since embraced every sin there is. The priest himself successfully sublimates his own lustful thoughts in prayer until one day he meets a strange young woman, Albine (Gillian Hills), who lives with her atheistic uncle in the remains of an old chateau set in the middle of a magic garden.Well, one thing leads to another and poor Father Mouret loses his memory long enough to lose himself to worldly pleasures in the garden with Albine, who, like Eve, tempts the man, though in this case the author is clearly in favor of apple-eating. Things go very badly for the couple. The priest returns to his church and Albine commits suicide in a way that is unique in my movie-going memory: She smothers herself to death with calla lilies.The actors are steadfastly unconvincing. The one interesting character in the film is an old lady we meet only after her death—someone, we're told in shocked tones, who, during the Revolution, posed naked as a living-statue of Reason.
   xxx/ellauri178.html on line 347: Anton Tšehovin tuotanto sijoittuu realismin ja modernismin väliin: kerronta on realistista, mutta tapa hahmottaa maailma uudenlainen, usein impressionistiseksi kuvailtu. Sitä ei voi sijoittaa mihinkään tiettyyn virtaukseen. Tšehovin kerronta on puolueetonta, objektiivista ja tarkkaa. Kieli on konkreettista ja yksinkertaista. Kertomukset ovat tiiviitä, vailla johdantoja ja juonenkäänteitä.
   xxx/ellauri179.html on line 797: Although he originally intended to be ironic when he proclaimed that women were the superior gender, many of the qualities he assigned to them were qualities he deeply admired – realism and skepticism among them, but also manipulative skill and a detached view of mankind.
   xxx/ellauri202.html on line 44: Hiljaa virzaa, Don kertoo Donin ja kasakoiden kamppailusta puna-armeijaa vastaan sisällissodan aikana ja on merkittävä siksi, ettei siinä ole yhtään positiivista bolševikkihahmoa. Siitäpä se saikin Nobel-palkinnon. Hiljaa virtaa Don on sosialistisen realismin merkkiteoksia, vaikkakaan se ei täysin noudata sen kaavaa. Vielä paxumpaa potaskaa Nobel-lautakunnan mielestä oli Aron raiskaajat.
   xxx/ellauri202.html on line 46: Šolohov osoittaa teoksessaan olevansa psykologinen realisti, ihmissuhteiden monimuotoisuuden tarkka erittelijä, parhaimpien venäläisten kertojien tapaan. Neuvostoliitto määräsi vuonna 1932 taiteilijat noudattamaan sosialistisen realismin (psykologisen irrealismin) periaatteita, joita Šolohov ei kovin tarkkaan noudattanut ja joutui siksi puolustelemaan viranomaisille teoksensa painokelpoisuutta. Tosin teoksen alkuosa ehti ilmestyä ennen vuoden 1932 määräystä. Teos myös asennoituu myönteisen utopistisesti sosialismin tulevaisuuteen, joten sen ensimmäisten niteiden sallittiin ilmestyä.
   xxx/ellauri202.html on line 54: Sosiaalisen ympäristön vaikutus yksilön kehitykseen on Rogerinkin sepustusten kantava teema, ja häntä pidetään 1800-luvun realismin ja naturalismin perinteen jälkijättöisenä jatkajana. Martin du Gardin tunnetuin teos on kahdeksanosainen sarja Thibault’n suku (Les Thibault), josta on suomennettu kuusi osaa.
   xxx/ellauri208.html on line 851: Veljeni Sebastianin (1985) kaltaista kirjaa en muista hetkeen suomalaisessa kirjallisuudessa kohdanneeni. Pikkuvanhasta 11-vuotiaasta Antista kertova tarina on suomalainen Peltirumpu, näennäisrealismista ponnistava satu.
   xxx/ellauri208.html on line 859: Antin matka alkaa loppupäästä, ikkunalaudalta, ja kertoo sitten omituisesta vuodesta pojan elämässä. Kertomuksen aikana esiin nousee myös katkelma Kaarinan kirjoittamasta romaanista, joka on tarinan maailmassa (auto)fiktiota mutta asettuu lujemmin perinteiseen psykologiseen realismiin kuin sitä ympäröivä kertomus.
   xxx/ellauri208.html on line 959: Jo esikoisteos Sinitaivas kertoi, niin kuin Idströmin itse sitä luonnehtii, "vaikeudesta erottaa todellisuus mielikuvista". Isäni, rakkaani -romaanista lähtien eri todellisuuksien – ulkoisen ja mielensisäisen, aktuaalisen ja kuvitteellisen rajan hämärtyminen – nousee Idströmin tavaramerkiksi. Vielä pidemmälle surrealismiin, fantasiaan, uneen ja hallusinaatioon mennään seuraavassa romaanissa Veljeni Sebastian, jota hallitsevat korosteisesti makaaberit ja groteskit kuvat ja sisäisten tuntojen projisoiminen ulkoiseen.
   xxx/ellauri212.html on line 77: His novels were admired by the author Somerset Maugham. A few years after Lodwick's death, Anthony Burgess wrote: "He is not afraid of rhetoric, grandiloquence; his knowledge of foreign literature is wide; his mastery of the English language matches Evelyn Waugh's." He warned, nevertheless, that because of his early death he was "in danger of being neglected", and indeed D. J. Taylor has written that in the post-war years Lodwick's "doomy romanticism sat queerly alongside the comic realism of a Waterhouse or an Amis: Lodwick's reputation did not survive the 1960s."
   xxx/ellauri218.html on line 306: Juuri kun pääsin kiittämästä Löllöä realismin striikistä, se lankee taas samanlaiseen optimismi-humanismi-idealismi-liipalaapaan josta kirjan aloitti. Voihan helkutti. Homomensuuraa taas peleihin. Me ollaan maailmankaikkeuden tärkeimpiä mittoja. Se on kuule paskapuhetta, Löllö hölmöpää!
   xxx/ellauri231.html on line 379: Ivan Buninin teokset koostuvat runoudesta, proosasta ja käännöksistä. Hän debytoi kokoelmalla Runot (1887–1891), runokirja, joka näyttää symboliikan elementtejä. Inspiraatio, jonka hän ammensi realismista, ilmenee sarjassa melankolisia tarinoita Venäjän maaseudusta ja sen rappeutumisesta, jossa hän halusi kuvata "Venäjää ilman meikkiä". Romaanit Derévnya (1910) (Kylä) ja Sukhodól (1912) kuvasivat kyläelämän raakuutta ja maanomistajaluokan rappeutumista. Surullista, surullista. Näin siis ennen bolshevikkivallankumousta. Buninin proosatyylille on ominaista melankolia, varautuneisuus ja keskittyminen, tiivistetty eleganssi.
   xxx/ellauri250.html on line 134: Guan Moye (simplified Chinese: 管谟业; traditional Chinese: 管謨業; pinyin: Guǎn Móyè; born 17 February 1955) on toistaisexi ainoa aito viirusilmä kiinalainen nobelisti, länsimaisittain vaan Mo Yan, jonka romaanin Punainen durra kahden luvun pohjalta on elokuvakin, nim. Punainen pelto (1987). Länsimaissa Mo Yania on verrattu muun muassa Franz Kafkaan ja Joseph Helleriin. Yhteiskunnallisia kysymyksiä kuvatessaan hän käyttää maagisen realismin keinoja.
   xxx/ellauri255.html on line 491: Gorkin mielestä venäläiset ovat julmia ja epäluotettavia, ja tyhmiä. Hyvä havainto sosialistisen realismin pääpukarilta. Gorki iloizee Fedinin kanssa että bolshevikit päihittivät ententen, siis ympärysvallat, jossa oli mukana tsaari-Venäjä, Ranska, Japani plus anglosaxit. Saxan tappioiden jälkeen on jatkuneet slaavien ja anglosaxien iänikuiset reviirikärhämät Euroopassa ja Aasiassa kuten ennen kahta maailmansotaa.
   xxx/ellauri261.html on line 654: Some follow the tradition of "Christian non-realism", most famously expounded in the United Kingdom by Don Cupitt in the 1980s, which holds that God is a symbol or metaphor and that religious language is not matched by a transcendent reality. According to an investigation of 860 pastors in seven Dutch Protestant denominations, 1 in 6 clergy are either agnostic or atheist. A minister Klaas Hendrikse has described God as "a word for experience, or human experience" and said that Jesus may have never existed. Hendrikse gained attention with his book Believing in a God Who Does Not Exist: Manifesto of An Atheist Pastor published in November 2007 in which he said that it was not necessary to believe in God´s existence in order to believe in God.
   xxx/ellauri280.html on line 81: Monet Bennettin romaaneista ja novelleista sijoittuvat Staffordshire Potteriesin fiktiiviseen versioon, jota hän kutsui Viideksi kaupungiksi. Hän uskoi vahvasti, että kirjallisuuden pitäisi olla tavallisten ihmisten saatavilla, ja hän pahoitteli kirjallisia klikejä ja eliittiä. Hänen kirjansa vetosivat suureen yleisöön ja niitä myytiin suuria määriä. Tästä syystä ja hänen sitoutumisestaan ​​realismiin modernistisen koulukunnan kirjailijat ja kannattajat, erityisesti Virginia Woolf , vähättelivät häntä, ja hänen fiktionsa laiminlyötiin hänen kuolemansa jälkeen. Hänen elämänsä aikana hänen journalistisia "self-help" -kirjoja myytiin huomattavia määriä, ja hän oli myös näytelmäkirjailija; hän menestyi teatterissa huonommin kuin romaaneissa, mutta saavutti kaksi merkittävää menestystä elokuvalla Milestones (1912) ja Suuri seikkailu (1913).
   xxx/ellauri281.html on line 502: Vuotta 1944 leimasi paizi Ihantalan puolustustaistelu myös Millerin ensimmäinen näytelmätuotanto Broadwaylla. Draama "Mies, joka oli niin onnekas" hahmotteli jo Millerin tulevaisuuden työlle tyypillisiä aiheita - ihmisen moraalista hinnoittelua, hänen psykologiaansa ja käyttäytymistään sosiaalisessa liikeympäristössä. Tämä kirjailijan yritys yhdistää esikaupunkien tragedia, "kansan" realismi ja ironinen farssi yhden teoksen puitteissa kesti vain neljä iltaa ja sai kriitikoilta tuhoisia arvosteluja.
   xxx/ellauri291.html on line 107: Odets tuo pöytään kysymykset ulkonäön tärkeydestä suhteessa kunnioitettavuuteen yhteiskunnassa - miltä näytämme yhteiskunnassa on se, kuinka parannamme ja saamme aseman - sekä idealismin ja realismin vastakkaisia ​​maailmoja. Odets esittelee myös materialististen ihanteiden vastakohtana rahan merkitystä yhteiskunnassa. Kirjoituksillaan hän vähentää sosiaalimenoista yhteiskunnalle kohdistuvaa taloudellista taakkaa ja sitä, miten se vaikuttaa ihmisten elämään ja heidän elämäänsä. Hän osoittaa myös, kuinka arvot voivat siinä ansaintaloukussa hämärtyä ja käsitykset voivat muuttua pahempaan päin kokemuksen myötä.
   xxx/ellauri295.html on line 619: maaginen realismi
   xxx/ellauri314.html on line 104: Eugene Gladstone O’Neill (16. lokakuuta 1888 New York, Yhdysvallat – 27. marraskuuta 1953 Boston, Yhdysvallat) oli toinen yhdysvaltalainen näytelmäkirjailija. O’Neill toi Anton Tšehovin, Henrik Ibsenin ja August Strindbergin edustaman dramaattisen realismin amerikkalaiseen näytelmäkirjallisuuteen. Heti ensimmäinen O’Neillin näytelmä, Taivaanrannan tuolla puolen (Beyond the Horizon, 1920), voitti näyttämötaiteen Pulitzer-palkinnon. Hän sai kaksi muuta Pulitzeria näytelmistään Agatha Christie (1922) ja Strange Interlude (1928). Hänelle myönnettiin kirjallisuuden Nobel-palkinto vuonna 1936.
   xxx/ellauri320.html on line 279: Salman RushdieIndia/USA8Mmaaginen realismiFatwaOur lives teach us who we are.
   xxx/ellauri329.html on line 508: Television antimista parhaita ovat näköjään venäläiset sarjat, ne liimaavat katsojan - no, ainakin minut - tv-tuoliin. Idiootti, Karamazovin veljekset, nyt tämä Arbatin lapset. Jokaisessa täydellisen huoliteltu näyttelijäntyö, tinkimätön ajankuvaus, raastava realismi ja sydämeensattuva tunteikkuus yhdessä, ihailtavaa työtä. Tietenkin pohjana olevat romaanit ovat omaa luokkaansa, mutta hyvästä kirjasta voi toki tehdä pinnallisen jutun. Venäläisilä on taito tehdä syvällistä tv-elokuvaa.
   xxx/ellauri354.html on line 67: Hän opiskeli Bogotán yliopistossa ja työskenteli myöhemmin toimittajana kolumbialaisessa El Espectadorissa sekä ulkomaisena kirjeenvaihtajana Roomassa, Pariisissa, Barcelonassa, Caracasissa ja New Yorkissa. Hän kirjoitti monia arvostettuja tietokirjoja ja novelleja, mutta tunnetaan parhaiten romaaneistaan, kuten Sata vuotta yksinäisyyttä (1967) ja Love in the Time of Cholera (1985). Hänen teoksensa ovat saavuttaneet merkittävää kriitikoiden suosiota ja laajaa kaupallista menestystä, erityisesti maagiseksi realismiksi leimatun kirjallisuuden popularisoinnissa, joka käyttää maagisia elementtejä ja tapahtumia todellisten kokemusten selittämiseen. Jotkut hänen teoksistaan sijoittuvat kuvitteelliseen kylään nimeltä Macondo, ja suurin osa niistä ilmaisee yksinäisyyden teemaa.
   xxx/ellauri354.html on line 69: Aiemmin lyhyempiä fiktiota ja käsikirjoituksia kirjoittanut García Márquez syrjäytti itsensä México Cityyn pitkäksi aikaa saadakseen valmiiksi vuonna 1967 julkaistun romaaninsa Cien años de soledad eli Sata vuotta yksinäisyyttä. Kirjoittaja sai kansainvälistä suosiota teoxesta, jota myytiin lopulta kymmeniä miljoonia kappaleita maailmanlaajuisesti. García Márquez on auttanut tutustuttamaan joukon lukijoita maagiseen realismiin, genreen, jossa yhdistyvät tavanomaisemmat tarinan kerrontamuodot eloisiin fantasiakerroksiin.
   xxx/ellauri356.html on line 314: Eugène Guillevic (1907 Carnac, Ranska – 1997 Pariisi, Ranska) oli ranskalainen runoilija, 1900-luvun ranskalaisen kirjallisuuden tärkeimpiä nimiä. Hän sai aineistoa runoihinsa kotiseudultaan Bretagnesta. Hän oli ajattelultaan marxilainen, ja kirjailijana hän edusti surrealismia. Hänen läpimurtoteoksensa oli Terraqué (1942), joka edusti mineralogista vaihetta, mutta hän siirtyi sitten osallistuvaan herbaariorunouteen ja ilmensi siinä erityisesti ydinaseiden vastaisia näkemyksiään.
   xxx/ellauri361.html on line 216: Anton Tšehov puhui teoksesta myönteisesti. Hän kutsui kyllä Nehljudovin ja Katjushan suhdetta "melko epäselväksi ja keinotekoiseksi". Maksim Gorki näki romaanin Tolstoin vihonviimeiseksi teokseksi. Leninin mukaan tää oli ihan parhautta. Ilman "ylösnousemusta" ei olisi ollut Gorkin "äitiä" ja kenties koko sosialistista realismia, yritystä mukauttaa todellisuus ideologiaan, minkä Neuvostoliiton sanamestarit tuskallisesti mutta uskonnollisesti tekivät.
   xxx/ellauri379.html on line 328:

   Luotaantyöntävää realismia

   
   xxx/ellauri379.html on line 332: Offensiivisen realismin mukaan valtiot pyrkivät jatkuvasti lisäämään valtaansa kilpailijoidensa kustannuksella, mikä ajaa ne aktiivisesti kamppailemaan vallasta. Tilanne nähdään nollasummapelinä, jossa toimija, joka ei ota aloitetta ennakoivin ja usein rajun hyökkäyksellisin toimin, menettää mahdollisuutensa menestyä. Offensiivista realismia edustaa etenkin John Mearsheimer. Tämä saxalais-irkku hyypiö suositteli, että Yhdysvaltojen tulisi rohkaista ydinaseiden leviämistä Euroopassa, jotta maanosan voimatasapaino säilytettäisiin tai luotaisiin uudelleen.
   157