ellauri055.html on line 1404: Näin onnettomuudesta paatunut ihminen kävelee ja puhelee izexeen, tulee vihellellen kotiin, syö aikalailla, menee nukkumaan ja nukkuu oikein hyvin, ajatellen: ähä-kutti, onpa kelpo sija allani.
ellauri112.html on line 105: III Sangen taitavasti johdattaa Strindberg katsojan siihen kuumeiseen ilmakehään joka hänen näytelmässään vallitsee. Erik-kuningas vakoilee ylhäältä linnan ikkunasta Kaarinaansa, joka alhaalla parvekkeella istuen pelokkaasti puhelee nuoruuden ystävänsä vänrikki Maxin kanssa, samalla kun epäsuosioon joutunut kuninkaan neuvonantaja Göran Persson pälyilee pensaikossa, odottaen sopivaa tilaisuutta päästä takaisin kuninkaallisen ystävänsä läheisyyteen. Maxille ja Göranille, joka lopulta myös tulee esiin, osoittaa kuningas mieltään sangen omituisella, paljon ilmaisevalla tavalla: hän heittelee heitä ylhäältä ikkunastaan ensin nauloilla, sitten vasaralla, ja antaa sisällöttömän naurunsa säestää näitä ystävyyden osoituksia. Kuinka paljon aivan omituista sielua onkaan jo tässä. Jos näytelmä sitten ei osoittaudukaan selvästi keskitetyksi ja johdonmukaiseksi, vaan, kuten historialliset näytelmät useimmiten, suhteellisesti irrallisten kuvaelmien sarjaksi, niin kuinka hyvin siinä onkaan säilytetty tämä alkuperäinen viritys. Viimeisessä kohtauksessa viettää Erik häitä Kaarinan kanssa; linna on aivan autio, lahjottu hoviväki on jättänyt kuninkaan, mutta tämä kutsuu rahvaan kadulta, istuttaa sen hääpöytäänsä, ja sen siinä vähitellen humaltuessa tekee hän Göran Perssonin kanssa sangen monisanaisen lopputilinsä elämän kanssa; seuraavana hetkenä ovat he vangitut, Juhana on kuningas: kuumeuni on lopussa. Kansallisteatterin esitys saattoi mielestäni sangen paljon tästä omituisesta runosta oikeuksiinsa, varsinkin juuri mitä alku- ja loppukohtauksiin tulee. Myös olivat näyttämölaitteet niissä, etenkin ensimäisessä, varsin hyvät. Tietysti olisi runosta voitu ammentaa vielä enemmän; enkä niidenkään rajojen sisällä, joissa Kansallisteatterin taiteelliset saavutukset yleensä liikkuvat, tahtoisi pitää »Erik XIV:ttä» minään ennätyksenä. Tässä näytelmässä ikäänkuin värisevät hermot paljaina; epäsoinnut ovat syvästi sielukkaita; Kansallisteatterin vahvoihin puoliin ei taas ole kuulunut ylenmääräinen herkkyys tähän suuntaan ja sentähden ansaitsee mielestäni tunnustusta se mikä esityksessä saavutettiin.
xxx/ellauri027.html on line 404: Kasvun ihme, mon oeil! Ihme kasvuräjähdyxen saarnaaja. Ja hengen ankara laulu, my foot. Mistäs se nyt oli nyysitty. Ainiin Eikka Leikalta: "Yksi on laulu ylitse muiden: ihmisen, aattehen, hengen ankara laulu. Kansat katoo, ei katoa mahti, jonka on laulanut mahtaja kansansa sielun." Sanoi Eikka tarkoittaen izeään. Toistaa Eski papukaijamaisesti tarkoittaen ketäs muuta kuin taas izeään. Sillä on se äänikirjana kai Vessa-Matti Ploirin laulamana, toimii autossa mahtavasti. Noita ankaria laulajia piisaa. HENGEN ANKARA LAULU VELVOITTAA OLEMAAN TYÖTELIÄS JA VAHVA TILAAJILLE. Puolesta hengen ja heimon ja maan. Vitun veisaajat. Isa Gripenberg, 79, puhelee puoliääneen izelleen: Tässä on Mannerheimin kirje apelleni. Miehisiä naisia, naismaisia miehiä salaa tissiliiveissä. Keskiluokan tunnejohtaja, johtoportaan perässäjuoxija. Eski johtaa edestä, takaa vuorineuvoxet. Nörttismurffi esittää, pappasmurffit vetää kulisseissa langoista. Valesmurffi ja muita smurffijuttuja.
3