ellauri040.html on line 319: Jos 25-vuotiaat oli 1990 60-lukulaisten hännän alla , niin nyt olis sit Z-sukupolven Axoja just nää 60-luvulla syntyneet modernistiäxät. Mariseeko Z-sukupolvi Maxista ja Moritzista? Nauraako ne postmodernismille?
ellauri040.html on line 333: More recently metamodernism, post-postmodernism and the "death of postmodernism" have been widely debated: in 2007 Andrew Hoberek noted in his introduction to a special issue of the journal Twentieth Century Literature titled "After Postmodernism" that "declarations of postmodernism's demise have become a critical commonplace". A small group of critics has put forth a range of theories that aim to describe culture or society in the alleged aftermath of postmodernism, most notably Raoul Eshelman (performatism), Gilles Lipovetsky (hypermodernity), Nicolas Bourriaud (altermodern), and Alan Kirby (digimodernism, formerly called pseudo-modernism). None of these new theories or labels have so far gained very widespread acceptance. Sociocultural anthropologist Nina Müller-Schwarze offers neostructuralism as a possible direction.
ellauri040.html on line 335: Criticisms of postmodernism are intellectually diverse, and include assertions that postmodernism promotes obscurantism, is meaningless, and that it adds nothing to analytical or empirical knowledge.
ellauri040.html on line 416: Tää koko postmodernismi skizoilu on narsistisen kynäilijän
ellauri054.html on line 244: Roland Barthes 1915-1980 oli kova luu vielä kasarilla ja ysärillä, nyt jo luutarhassa. Strukturalisti ja semiootikko, joka lipsu sit loppupeleissä postmodernismiin päin. Niin kaukana teos ja elämä -linjasta kun olla voi. Plussana voi mainita et Rolle ei pitänyt muovista. Umberto Eco eroaa Rollesta olemalla turhan nauraja.
ellauri062.html on line 301: Seuraavana tehtävänä on puurtaa vanhan ajan sporan lailla rinnan läpitte Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaari 1973 ja Jaakko Superjuonikkaan yhtä tiiliskivi Jatkosotaextra 2017. Näiden pitäs jossain suhteessa olla samixia. Jotain postpostmodernismia. Välissä on mennyt Juotikkaan koko elinikä, joka kai on samaa luokkaa tovi kuin kesti modernismin rantautua Kaivopuiston rantaan. Välillä maistellaan Walserin modernia sveiziläistä Tobleronea.
ellauri062.html on line 325: No ei. Juotikkaan kanssa tulee sama ongelma kuin Pervon: ei näitä voi kunnolla parodioida, kun ne on parodioita izekin, ne tekevät sen ize. Mä huomaan kauhuxeni nyt, että mun paasauxet onkin post-postmodernismia. Samanlaisia älyttömiä yhteydestä irrotettuja, kieli poskella kirjoitettuja sirpaleita. Varmaan nääkään hemmot ei koskaan poista mitään, kirjoittaa vaan lisää.
ellauri067.html on line 491: There’s a dirty secret tucked away in Thomas Pynchon’s novels, eand it’s this: beyond all the postmodernism and paranoia, the anarchism and socialism, the investigations into global power, the forays into labor politics and feminism and critical race theory, the rocket science, the fourth-dimensional mathematics, the philatelic conspiracies, the ’60s radicalism and everything else that has spawned 70 or 80 monographs, probably twice as many dissertations, and hundreds if not thousands of scholarly essays, his novels are full of cheesy love stories.
ellauri067.html on line 537: Timpalle tyypillisiä on pienet panokohtauxet ilman edeltävää kontextia. Ei sillä ylipäänsä millään ole mitään kontextia. Se on sitä postmodernismia.
ellauri069.html on line 40: Postmodernism is the Swiss Army knife of critical concepts. It’s definitionally overloaded, and it can do almost any job you need done. This is partly because, like many terms that begin with “post,” it is fundamentally ambidextrous. Postmodernism can mean, “We’re all modernists now. Modernism has won.” Or it can mean, “No one can be a modernist anymore. Modernism is over.” People who use “postmodernism” in the first, “mission accomplished,” sense believe that modernism—the art and literature associated with figures like Picasso and Joyce—changed the game completely, and that everyone is still working through the consequences. Modernism is the song that never ends. Being postmodernist just means that we can never be pre-modernist again. People who use it in the second sense, as the epitaph for modernism, think that, somewhere along the line, there was a break with the assumptions, practices, and ambitions of modernist art and literature, and that everyone since then is (or ought to be) on to something very different. Being postmodernist means that we can never be modernist again.
ellauri069.html on line 49: Jossakin täällä on Texti (h.k.) joka tulee hajottaa osiinsa, varustaa selityxin ja huomautuxin ja masturboida (huoh) kunnes se on löysäxi rutistettu... ja mehän oletimme - natürlich! - että tämä pyhä Texti oli yhtä kuin Roketti, ... (hererohöpöhöpöä) ... meidän Tooramme. (s. 670) Tällästä pakko-oireista nikertelyä se on, postmodernismi nimittäin. Alaviitteiden alaviitteitä. Hypodermisiä hyperlinkkejä.
ellauri073.html on line 397: Wallace halusi päästä eteenpäin kuin Seija ja Lea Lehtisalo postmodernismin väsyttävästä ironiasta ja metafiktiosta. Sen mielestä hölmöpönttö oli tuhonnut fiktion. Kirjailijoiden pitäis panna pönttö pihalle ja pää oikeasti pukille. Ironia, pokerinaama ja naurettavuuden pelko leimaavat U.S. kulttuuria kiitos teeveen tyhmistävän vaikutuxen. Ironia ja nauru ovat hauskaa ja tehokasta, mutta niihin piiloutuu iso epätoivo ja seisahdus U.S. kulttuurissa, ja siitä tulee aloitteleville kirjailijoille no end of trouble. Wallacekin on vizailija, mutta koittaa kuitenkin tavoittaa yxityisten ihmisten elämäntuskaa virnuilevan naaman takana.
ellauri077.html on line 46: This article examines David Foster Wallace’s Infinite Jest alongside its eponymous film, arguing that they share a common purpose, but that the former succeeds where the latter fails. Coupled with a biographical and phenomenological analysis, the aim of this examination is to better understand Infinite Jest’s place in the cultural and literary movement away from post-modernism. Through the novel, Wallace seeks a cure for the postmodern malaise that is irony, which creates a distancing effect between author and reader. I argue that he collapses this distance by creating a conversation-like novel that uses sentimentality and endnotes to converse with a generation bombarded with easily consumable irony from television, advertisements, and even art. The results of this conversation are the curtailing of passive consumption of entertainment and the beginning of a new sincerity in literature, which allows for grand narratives without the unending cynicism of postmodernism.
ellauri077.html on line 458: About Existentialist Engagement in Wallace, Eggers and Foer. The novels of David Foster Wallace, Dave Eggers and Jonathan Safran Foer are increasingly regarded as representing a new trend, an 'aesthetic sea change' in contemporary American fiction. 'Post-postmodernism' and 'New Sincerity' are just two of the labels that have been attached to this trend. But what do these labels mean? What characterizes and connects these novels?
ellauri077.html on line 494: Jenkkikirjailijoilla tietty omat lehmät purivat, niille postmodernismi oli jonkinlaista irtiriuhtomista supermiehistä, John Wayneistä ja Kennedyistä ja jenkkilän maailmanlaajuisista vital interesteistä. Mikä liittyi tietysti jenkkimaailmanvallan hitaaseen murenemiseen muun maailman kiriessä kiinni vakoa. Ironia oli sit sitä että näitä asenteita pilkattiin (vaikkei suinkaan niistä luovuttu). You smile so wide it hurts. Yx jenkkifilmien vituttavimpia klisheitä on toi "nauru läpi kyynelten", on hurjan urheata kun ei näytä pahaa mieltä vaan virnuilee esim jollekulle kuolevalle lapselle tms ja valehtelee sille eze paranee. Ilo pintaan vaikka syän märkänis. Siinähän sitä on ironiaa kerraxeen. Sanoo mitä ei tarkoita eikä tarkoita mitä sanoo. Puhasta valehtelua.
ellauri082.html on line 105: Despite his flaws, DFW’s death is still a great tragedy, not because people are without their god of post-post-post-postmodernism, but because his redemptive and humanistic work is now decidedly finite. Well here sure was a humanist as far as technology is concerned. His work could have beeen made infinite by adding to the end: Poles are stupid, please turn over.
ellauri096.html on line 564: Mitä yhteistä on heppahulluudella ja nuivuudella? 😃 Jotain siinä pitää olla kerta Ikoska on molempia. Js mitä yhteistä on postpostmodernismilla ja mikrokefalialla? 🤨 Jotain siinäkin täytyy olla. Alkutuska on jotain peeteejargonia. Päästyään alkutuskasta Jaska lähtee ezimään rotuvihaa Ikoskan tuotannosta lukutikulla. Rotuviha on paha asia, pahempi kuin esim puukotus.
ellauri096.html on line 595: Huoh. Joko taas. Vois vaihtees olla vaikka reliable. Jaska pilkkaa Paul Austeria postmodernismista vaikka sen omat postpostmodernit paasauxet ei ole yhtään modernimpia, pikemminkin päinvastoin.
ellauri101.html on line 672: Yhdysvaltalainen esseisti Susan Sontag liitti käsitteen camp populaarikulttuuriin vuonna 1964 julkaistussa esseessään Notes on ”Camp”. 1980-luvulla camp yleistyi kytkeytyen postmodernismiin.
ellauri106.html on line 444: Arjalaisen näköinen apostata kärsii kun sen tytär vie pommin postitoimistoon. Näin ei olisi käynyt jos se olisi saanut hasidikasvatuxen, hasidimiehen ja peruukin! Modernismi koitti nostaa apinan jumalansa oxalle, postmodernismi sahaa poikki koko oxaa. Joku shixa meinaa että Phillun pastoraali on iso läppä, mutta Lilith on varma että siinä on jotain enemmänkin. Tän ruozalaisen näköisen jutkuluopion kärsimyxet on kuin Jobilla, eli teodikeasta tässäkin on kymysys. Senkö tautta Phil oli niin kärmistynyt kun ei tullut sitä Noobelia, Sale kehno vei sen Philin nenän edestä vaikka Phil ehti kirjoittaa paljon enämpi kirjoja? Siinä on miettimistä, johtuuko se kaaoxesta vaiko siitä että Philillä on enemmän syntejä tunnollaan kuin Salella. (Sale kyllä oli täysin tunnoton.)
ellauri109.html on line 509: Over time, he took on vast themes—love, lust, loneliness, marriage, masculinity, ambition, community, solitude, loyalty, betrayal, patriotism, rebellion, piety, disgrace, the body, the imagination, American history, mortality, the relentless mistakes of life—and he did so in a variety of forms: comedy, parody, romance, conventional narrative, postmodernism, autofiction.
ellauri112.html on line 389: Max Stirner, Friedrich Engelsin piirtämänä. Moderni piirros Max Stirneristä. Johann Kaspar Schmidt, paremmin tunnettu nimellä Max Stirner (25. lokakuuta 1806 Bayreuth, Saksa – 26. kesäkuuta 1856 Berliini, Saksa) oli saksalainen filosofi, joka on yksi nihilismin, nominalismin, eksistentialismin, postmodernismin ja anarkismin, anarkoindividualismin ja erityisesti egoistisen anarkismin aatteen muovaajista.
ellauri146.html on line 253: Johann Kaspar Schmidt, paremmin tunnettu nimellä Max Stirner (25. lokakuuta 1806 Bayreuth, Baijerin kuningaskunta – 26. kesäkuuta 1856 Berliini, Preussi) oli saksalainen filosofi, joka on yksi nihilismin, nominalismin, eksistentialismin, postmodernismin ja anarkismin, anarkoindividualismin ja erityisesti egoistisen anarkismin aatteen muovaajista.
ellauri160.html on line 117: – Tunnistan Poundin arvon modernismin ja postmodernismin peruskalliona. Mutta ensirakkauden minussa, juopottelevassa palloilijanuorukaisessa, synnytti aikoinaan Poundin kääntämä Li Pon runonide Cathay vuodelta 1915. Ensirakkaus elää ja voi hyvin. Cantoista Aronpuro on jo päästänyt irti.
ellauri161.html on line 189: Onko muuten niin, että jokainen humanisti alkaa jossain vaiheessa dissaamaan postmodernismia? Oon huomannut saman ilmiön todella monessa ihmisessä... ohan se aika kätevä tapa kyseenalaistaa kaikki, ja lähteä kyynisyyden loputtomaan kaivoon. Postmodernismi siis, pahimmillaan. Mähän nyt en ole humanisti vaan käyttis"tieteilijä" mutta tuli vaan mieleen.
ellauri204.html on line 584: Douze points to Jameson for showing middle finger to postmodernism. Sehän on selvää sumutusta, kapitalismin siirtomaatavarakaupan savuverhoa. In his view, postmodernity's merging of all discourse into an undifferentiated whole was the result of the colonization of the cultural sphere, which had retained at least partial autonomy during the prior modernist era, by a newly organized corporate capitalism. Nimenomaan niin!
ellauri285.html on line 751: Alan David Sokal (/ˈsoʊkəl/; born January 24, 1955) is an American professor of mathematics at University College London and professor emeritus of physics at New York University. He works in statistical mechanics and combinatorics. He is a critic of postmodernism, and caused the Sokal affair in 1996 when his deliberately nonsensical paper was published by Duke University Press´s Social Text. He also co-authored a paper criticizing the critical positivity ratio concept in positive psychology.
ellauri288.html on line 350: Men in Aida is a homophonic translation of Book One of Homer's Iliad into a farcical bathhouse scenario, perhaps alluding to the homoerotic aspects of ancient Greek culture. It was written in 1983 by the language poet David Melnick, and is an example of poetic postmodernism. In 2015, all three books of the Iliad translated by Melnick were published by independent publishing house Uitgeverij under the title Men in Aïda.
ellauri297.html on line 561: Paskat tää on mitään postmodernismia, tää ei ole mikään romaani ollenkaan, vaan oikeistorasistinen paasaus. Patti on niin xenofobi ettei tahdo tavata sansibarilaisen nainutta "Lissua" ja sen mustaa miestä. Musta mies! Ne hakkaavat valkoiset rytmileikissä.
ellauri340.html on line 608: Jean Baudrillard ( UK : / ˈ b oʊ d r ɪ j ɑːr / BOHD -rih -yar, [41] USA : / ˌ b oʊ d r i ˈ ɑːr / BOHD -ree- AR, ranska: ʒʑʁʁ7 ] Heinäkuu 1929 – 6. maaliskuuta 2007) oli vähän apean seniori E. Saarisen näköinen ranskalainen sosiologi, filosofi ja runoilija, joka oli kiinnostunut kulttuurin tutkimuksesta. Hänet tunnetaan parhaiten mediaa, nykykulttuuria ja teknologista viestintää koskevista analyyseistään sekä hypertodellisuuden kaltaisten pellekäsitteiden muotoilusta. Baudrillard kirjoitti monista eri aiheista, mukaan lukien kulutus, talouskritiikki, yhteiskuntahistoria, estetiikka, länsimainen ulkopolitiikka ja populaarikulttuuri. Hänen tunnetuimpia teoksiaan ovat Seduction (1978), Simulacra and Simulation (1981), Amerikka (1986) ja Persianlahden sota (1991). Hänen työnsä yhdistetään usein postmodernismiin ja erityisesti poststrukturalismiin siitä huolimatta että Baudrillard oli vastustanut poststrukturalismia ja etääntynyt postmodernismista.
ellauri392.html on line 120: Mitä intentionalistit kutoivat yöllä, sen lukijavastaanottimet repelivät yöaikana. Vilahtelivat kuin asemakyltit Berliini-Pariisi yöjunan ikkunasta: strukturalismi, semiotiikka, hermeneutiikka, poststrukturalismi, dekonstruktio, postmodernismi.
ellauri392.html on line 687: Harrylle postmodernismikin on yhtäkuin antisemitismi. Mikäpä ei olisi. Se on kuin Kroisos Pennonen tai Kulta-Into Pii. Ällö Richard Rortykin kuuluu filistiineihin, ällö Milosz hyvixiin. Harryn mielestä kaikki muutkin ovat izesäälisiä narsisteja kuin juutalaiset. Niin varmaan ovatkin. Pata soimaa kattilaa ja pane vastapuolen kylkiluut siihen kiehumaan.
ellauri392.html on line 695: Juutalaista postmodernismia
ellauri392.html on line 885: Alaviite: The New Criterion on New Yorkissa ilmestyvä kuukausittain ilmestyvä kirjallinen aikakauslehti ja taiteellisen ja kulttuurisen kritiikin aikakauslehti. Siinä on osiot runouden, teatterin, taiteen, musiikin, median ja kirjojen kritiikille. Sen perustivat vuonna 1982 Hilton Kramer, entinen The New York Timesin taidekriitikko, ja Samuel Lipman, pianisti ja musiikkikriitikko. Tietysti ashkenazeja. Nimi viittaa brittiläiseen The Criterion -kirjallisuuslehteen, jota toimitti yli puolifasistinen T. S. Eliot vuosina 1922–1939. Kramer taisteli sitä vastaan, mitä hän piti vasemmistolaisena poliittisena ennakkoasenteena taidekritiikassa ja mitä hän piti esteettisenä nihilismina, joka on ominaista monille 1900-luvun työtaiteilijoille ja taidekriitikoille. Turhautuminen The New York Timesin vasemmistopolitiikkaan johti hänen eroamiseen sanomalehdestä Reaganin vuonna 1982. Hän perusti ( Samuel Lipmanin kanssa ) konservatiivisen The New Criterion -lehden , jonka toinen toimittaja ja kustantaja oli myös Kramer. Hän otti vahvasti kommunisminvastaisen kannan vuoden 2003 katsauksessaan Anne Applebaumin Gulag: A History -kirjasta . Teoksessa The Twilight of the Intellectuals (1999) hän puolusti taidekriitikko Clement Greenbergin antikommunistisia näkemyksiä. Hän teki eron modernismin ja postmodernismin välillä terävästi, viitaten postmodernismin aikakauteen "tänä ironian ja institutionalisoidun kumouksen aikakautena". Hän on asettanut tämän vastakohtana modernismista löytämiensä ihanteiden kanssa: "totuuden kurinalaisuus, rehellisyyden ankaruus". Hilton Kramer kuoli sydämen vajaatoimintaan 27. maaliskuuta 2012 Harpswellissa. Ei mikään ylläri.
ellauri392.html on line 942: "Frederick Jamesonin ja Terry Eagletonin kaltaiset vanhamarxilaiset politrukkibimbot jakelivat lunatsharskilta kuulostavia tuomioitaan postmodernismin oletetulle historiattomuudelle, poliittiselle sisällöttömyydelle, kitschille, pastisseille ja skitsofrenialle".
xxx/ellauri068.html on line 497: Oisko niin et Nipi on venyttäny tätä nidettä pitkäxi kuin Pezku pienenä eze pääsee täällä loppupuoliskolla rauhassa sepittämään rasvasia sadistisia porno- pikkulikkafantasioja, noinninko maailmankirjallisen postmodernismin valekaavussa? Kyl se taitaa olla kaiken muun ohella myös narsisti kun se kuvittelee ruiskahtavansa ulos omasta kikkelistään kuin joku Woody Allenin huppupäinen siittiö (siinon muuten toinen samanlainen notoorinen pikkupillunimuri, yhtä piipunrassikin).
xxx/ellauri075.html on line 340: Täähän on kuin jotain postmodernismia. Nipsu tykkäisi. Modernismi oli maaltapaon filosofiaa. Maalaismoukka kulkee Manhattanilla niska kenossa. Sotkeutuu rattaisiin tehtaan liukuhihnalla. Kulttuurista tulee viihdettä, tehdasvalmisteista massojen oopiumia. Reklaamista puhumattakaan.
xxx/ellauri085.html on line 109: Eliskä osattiin sitä modernistipoppoossakin kypsentää pörkölttiä ennen post-post-postmodernismia.
xxx/ellauri085.html on line 294: Peterson's critiques of political correctness range over issues such as postmodernism, postmodern feminism, white privilege, cultural appropriation, and environmentalism. He contends that "proper culture" has been undermined by "post-modernism and neo-Marxism."
xxx/ellauri086.html on line 68: Nipsun postmodernismi oli sen mielestä sydämetöntä. Sori Wallu mut sellaselta tuntui tämäkin "hysteerinen realismi". Sentimentaalisuus sadismiin ja siisteysfobioihin yhdistettynä ei ole järin lämmintä.
xxx/ellauri125.html on line 428: From the start, critics complained about the ostensible sameness of Roth’s books, their narcissism and narrowness—or, as he himself put it, comparing his own work to his father’s conversation, “Family, family, family, Newark, Newark, Newark, Jew, Jew, Jew.” Over time, he took on vast themes—love, lust, loneliness, marriage, masculinity, ambition, community, solitude, loyalty, betrayal, patriotism, rebellion, piety, disgrace, the body, the imagination, American history, mortality, the relentless mistakes of life—and he did so in a variety of forms: comedy, parody, romance, conventional narrative, postmodernism, autofiction. In each performance of a self, Roth captured the same sound and consciousness. in nearly fifty years of reading him I’ve never been more bored. I got to know Roth in the nineteen-nineties, when I interviewed him for this magazine around the time he published “The Human Stain.” To be in his presence was an exhilarating, though hardly relaxing, experience. He was unnervingly present, a condor on a branch, unblinking, alive to everything: the best detail in your story, the slackest points in your argument. His intelligence was immense, his performances and imitations mildly funny. “He who is loved by his parents is a conquistador,” Roth used to say, and he was adored by his parents, though both could be daunting to the young Philip. Herman Roth sold insurance; Bess ruled the family’s modest house, on Summit Avenue, in a neighborhood of European Jewish immigrants, their children and grandchildren. There was little money, very few books. Roth was not an academic prodigy; his teachers sensed his street intelligence but they were not overawed by his classroom performance. Roth learned to write through imitation. His first published story, “The Day It Snowed,” was so thoroughly Truman Capote that, he later remarked, he made “Capote look like a longshoreman.”
xxx/ellauri227.html on line 253: Eli ilmeinen oikeistoidealisti on tää Härpikin. Härpi on ilmeisesti kuullut jotain postmodernismista, eli että pitää olla epäluotettava kertoja. Joillekin se tulee ihan luonnostaan. Monipuolinen kulttuurivaikuttaja ja rakastettu tarinankertoja. Suomen uusin Heikki Hietamies.
xxx/ellauri363.html on line 777: Vaikka Jyrki on todennut, että valistus on "keskeneräinen projekti", hän väittää, että sitä pitäisi korjata ja täydentää, ei hylätä. Tässä hän etääntyy Frankfurtin koulusta ja arvostelee sitä, samoin kuin suurta osa postmodernistista ajattelua, liiallisesta pessimismistä, radikalismista ja liioitteluista. Eihän asiat nyt sentään niin kehnosti ole! Hänen modernismin ja kansalaisyhteiskunnan puolustaminen on ollut inspiraation lähde muille taantumuxen voimille, ja sitä pidetään tärkeänä filosofisena vaihtoehtona postmodernismin rikkalajikkeille. Hän on myös tarjonnut vaikutusvaltaisen lohdullisen analyysin myöhäiskapitalismista.
xxx/ellauri385.html on line 276: Fish yhdistetään postmodernismiin, paizi hän pitää itseään sen sijaan antifundamentalistina. Fish on izekin iloxensa huomannut, että vastoin pelkoja antifoundationalismin emansipatiivisesta lopputuloksesta, antiessentialistiset teoriat, jotka peukuttavat jotain pelleä "transkontekstuaalisen vertailukohdan puuttumista", käytännössä tähtäävät konservatiivisiin ja uuskonservatiivisiin eikä progressiivisiin päämääriin. Näin ollen esimerkiksi John Searle on tarjonnut selvityksen sosiaalisen todellisuuden rakentamisesta, joka on täysin sopusoinnussa sen hyväksymisasenteen kanssa, joka on "miehellä, joka on kotonaan yhteiskunnassaan, miehellä, joka on chez lui yhteiskunnan sosiaalisissa instituutioissa, yhteiskunnassa ... yhtä mukavasti kuin kalat meressä."
44