ellauri061.html on line 675: KANSALLISTEATTERIN HAMLET (1913) I Kansallisteatterissa on huomenna perjantaina, näytäntökauden kenties huomattavin ilta. Esitetään Shakespearen Hamlet, joka viimeksi on mennyt yli kymmenen vuotta sitten vanhassa Arkadiassa. Esitys on siis täysin ensi-illan veroinen; ohjaus ja näyttämölle asetus luonnollisesti on kokonaan uusi: pääosassa esiintyvät vuorotellen hrat Eero Kilpi ja Jussi Snellman (edellinen ensi-iltana, jälkimmäinen ensi kerran maanantaina). Hamlet-esitys tulee tietysti herättämään erikoista huomiota. Saattaahan tämän murhenäytelmän kanssa yleiskantoisessa, vuosisatoja uhmaavassa inhimillisyydessä kilpailla ainoastaan samanaikainen »Don Quixotte» ja kaksi sataa vuotta myöhäisempi »Faust». Minne tahansa europalainen sivistys on päässyt kotiutumaan, on myös hautautunut tämän kuuluisimman, mutta otaksuttavasti olemattoman tanskalaisen nimi. Hänen lakastumaton nuoruutensa todistaa että hän jos kukaan on ihmiskunnan ikuisia symboleja. Vanhaan tanskalaiseen, Ranskan välityksellä Englantiin tulleeseen ja täällä näytelmänkin muodossa jo käsiteltyyn taruun on Shakespeare sellaisella syvällisellä nerolla mahduttanut kuumeista yleiskantoista sielunelämää, että siitä riittää sukupolvelle toisensa jälkeen kysymyksiä haudottavaksi ja arvoituksia ratkaistavaksi. Lieneekö toista ihmiskuvaa, joka niin salaperäisellä voimalla vetäisi meitä puoleensa kuin Hamlet? Kukapa ei tuntisi tätä nuorukaista ja hänen tarinaansa, kukapa ei tietäisi jotain kertoa mitä ihanteen ja todellisuuden, nuorekkaan uskon ja murskaavan pettymyksen ristiriidasta, joka repi parantumattomille haavoille hänen rakastavan ja ihailuun valmiin sydämen? Kuka ei tajuaisi syvällistä inhimillisyyttä siinä mitenkä hän katkeralla järjen tyydytyksellä näkee pimeiden aavistustensa olevan tosia? Hamlet on asetettu rinnan Mefistofeleen ja pessimismin filosofien kanssa. Yhteistä on näillä ja hänellä elämää kohtaan jyrkästi kielteinen tunto. Mutta Hamletissa tämä ei lakkaa olemasta vihlovassa ristiriidassa hänen syvimpien vaistojensa ja tarpeittensa kanssa; hän on heistä todellisimmin inhimillinen, itse ihmisyyden tuskan murto vaivan vääntämine kasvoineen.
ellauri142.html on line 294: vastaan; jokaisessa elukassa pyrkii jumalan henki ilmestymään luonnossa; mutta vasta apinassa se löytää kädellisen apulaisen, joka häntä voi auttaa izetietoisesti ja vähä-älyisesti pimeiden häiriköiden eli peto-otukshien voittamisessa.
ellauri204.html on line 329: Rajun laman ravistelemassa Suomessa oli tarvetta uudenlaiselle itsevarmalle miehelle, joka osasi leikkiä maskuliinisuudella ja oli siksi - sopivasti, ei liikaa - kosketuksissa myös naiselliseen puoleensa, eikä ollut niin tosikkomaisen sulkeutunut tai tuhoisan väkivaltainen kuin monet aiempien polvien miehet. Suomenniemen joka suvussa oli nähty tarpeeksi noita kelonharmaiksi routaantuneita paukapäitä, etanan muotoon koteloituneita tunneinvalideja. joiden kaukopartiomiesmäisen sinnikkäästä terrorista vasta infarkti tai haimatulehdus lähimmäiset vapautti. Uusi mies piti naista vertaisenaan, eroottisena sisarenaan, ja juhli sukupuolten eroa värikuulanräiskeisen karnevaalin keinoin. Uusi mies oli ystävilleen lojaali ja lapsilleen hellä ja kannustava, mutta eliminoi viholliset joustavasti ja ovelasti. Uusi mies kannatti eloonjäämisoppien sosiaalipolitiikkaa ja karkasi hyvinvointivaltion hallintorakennusten synkiltä käytäviltä avoimempaan, armottomampaan maastoon. Uusi mies kykeni lamavitutuksessakin leikkiin mutta uhkailun tai vähättelyn hetkellä taisteluvalmis nyrkki kohosi heti: nyt turpa kiinni urpo tai se turpoo kiinni, tähän käteen virtaa isien pimeiden kokemusten voima.
ellauri269.html on line 175: Manaajavelho (engl. warlock) on maagista pimeiden voimien vauriota etäisyydeltä aiheuttamaan painottunut hahmoluokka. Manaajavelhot ovat keskittyneet pimeisiin voimiin kuten demoneihin ja kirouksiin. Manaajavelhon erikoisuus on kyky imeä muilta hahmoilta elinvoimaa, ja he pystyvät muuntamaan omaa elinvoimaansa manaksi. Apureinaan manaajavelhot käyttävät erilaisia demoneita. Manaajavelhon aiheuttama vaurio perustuu voimakkaisiin kirouksiin (esim. Vittu saatana perrkele! Jumankekka! Hevon vitun rämeet! Vittujen kevät ja kyrrpien takatalvi!), jotka aiheuttavat vastustajille vahinkoa ajan kuluessa, sekä demonien apuun.
ellauri317.html on line 720: Talvella 1920 Krasnojarskin lähellä hän sai kenraali S. N. Voitsekhovskylta käskyn mennä tiehensä vaikka Baikalin ulkopuolelle. Menetettyään suuntansa, liikkuessaan läpi pimeiden päivien ja pitkien pimeiden talviöiden lumisten Baikal-taigan puumassa, kenraali Perkhurovin joukot eksyivät. 11. maaliskuuta 1920 punaiset partisaanit vangitsivat hänet lähellä Lena -jokea Podymahinskoje-kylässä yhdessä osastonsa kanssa, jota heikensivät autioituminen, sairaudet, kylmä, paleltuma ja nälkä. Hänet vietiin saattajan kanssa Irkutskiin.
ellauri345.html on line 396: Tämä tuo Ottilien hahmon esiin. Tässä romaani näyttää näkyvämmin kasvavan myyttisen maailman ulkopuolelle. Sillä vaikka hän joutuisikin pimeiden voimien uhriksi, hänen syyttömyytensä määrää hänet tähän kauheaan kohtaloon vanhan vaatimuksen mukaisesti, että uhri on moitteeton. Vaikka tämän tytön figuuri ei edusta siveyttä, siinä määrin kuin se voi johtua henkisyydestä - pikemminkin tällainen koskemattomuus Lucianessa on melkein moite - hänen täysin luonnollinen käytöksensä täydellisestä passiivisuudestaan huolimatta tekee Ottilien eroottisista puolisfääreistä juuri sopivat, tämä syrjäinen syrjäisyyteen asti. Wernerin sonetti sanoo sen myös tunkeilevalla tavallaan: Mikään tietoisuus ei suojele tämän lapsen siveyttä. Mutta eikö heidän ansionsa ole vain niin paljon suurempi?
xxx/ellauri091.html on line 239: Nuoret miehet jonottivat pääsyä hänen "puheilleen" hotellihuoneeseen jossa hän asui. Taistelu pimeiden tähtien ja valkeiden voimien välillä riehui ankarana. Sekä mies- että naisylioppilaiden huoneista kuului voiton riemusanomia. Ihmeellistä! Ylpeät päät menivät pystynä sisälle ja tulivat ulos painuxissa. Eikä meidän tarvinnut udella mitä oli tapahtunut suljetuissa kammioissa - mitä ja kenelle. Psalmirunoilija laulaa: "Hän antoi suuhuni uuden virren". Henki liikkui. Liha oli heikko. Tai kääntäen.
7