ellauri024.html on line 1413: Olikos Timo Hämäläinen se dokulampun sammuttelija, naapurin densa jonka kanssa jaettiin työhuonetta Osmontien jyrkännetalon kivijalassa? Joka antoi mulle lahjax kääntämänsä Sven Delblancin kuolinpäiväkirjan, ennenkuin potkaisi lampun kumoon izekin? Kai se oli.
ellauri093.html on line 349: Hiljan haukotuttavan "päiväkirjan" moteista on yxi hakattu. Krooh pipi-pyy. Vuonna 49 jolloin se kynää pureskellen "piirsi" tän, talitintti vielä sanoi Ritva-koivussa titi-tyy. Nyttemmin ne vaan twiittailee. Tänään käytiin ostamassa Itixen XXL:stä kiikari että nähdään lukea niiden twiittejä. En tiedä viizinkö kommentoida Hiljan päiväkirjan loppulehtiä yhtä tarkasti. Saapas näkee.
ellauri093.html on line 422: Hiljan päiväkirjan lehti kääntyy
ellauri109.html on line 511: Many literary figures have dreaded the spectre of the biographer. Charles Dickens, Wilkie Collins, Walt Whitman, Henry James, and Sylvia Plath are but a few who put their letters and journals into the fire. Lea poltti päiväkirjansa kommunistien pelossa ja repi lottapuvun matonkuteixi. James admitted to his nephew and literary executor that his singular desire in old age was to “frustrate as utterly as possible the postmortem exploiter.”
ellauri115.html on line 100: Kenen tahansa elämästä saisi tälläisen mökkipäiväkirjan. Sysmän mökkipäiväkirjasta meidän kesäpuuhat selviävät suunnilleen riittävällä tarkkuudella (paino kyllä aurinkoisissa sisääntuloissa), mutta talvipuoli on heikommin dokumentoitu. En sentään ilkiä ihan vielä yrittää vastaavaa, olis se niin noloa. Mutta perintöä odotellessa voi nauraa JJ:n kommelluxille:
ellauri131.html on line 74: Tenkun sotapäiväkirjan merkintöjen mukaan pataljoonan esikunnan ja komppanian toimistojen henkilökunta oli melkein kokonaan saksalaista. Korkeassa tehtävässä oli ainoastaan pataljoonan tulkkina toiminut saksalaissyntyinen sotavirkailija Hans Metzger (suom. Teurastaja), joka sai Suomen kansalaisuuden.
ellauri131.html on line 133: Sotapäiväkirjan otteet todistavat, että partisaaneja kohtaan saksalaiset ja inkerinsuomalaiset eivät tunteneet armoa.
ellauri131.html on line 190: Ensimmäiset, yhteensä noin 750 miestä saapuivat 2.–5.12.1943 Tallinnaan. Erillispataljoona 6:n sotapäiväkirjan (23.11.1943–25.4.1944) merkintöjen mukaan vastaanottavat suomalaiset upseerit olivat hämmästyneitä, sillä osa saapuneista oli aika juovuksissa.
ellauri162.html on line 114: Joo päiväkirjan aikaan se oli jo 48, kiukkuinen työläistaustainen ex-henkivakuutusten myyjä. Se oli persu! Jos se olis ollut sakemanni niin se olis ollut nazi.
ellauri238.html on line 366: Tjörnin saarella kirjoitetut kolme tanssiaiheista kokoelmaa yksissä kansissa eli Tiarnia-sarjan sekä 1960-luvun kollaasiromaanin Ovat muistojemme lehdet kuolleet. Teostaan varten runoilija varasti isänsä Simo Saarikosken Aunuksen sotapäiväkirjan 1919, siteerasi sitä kirjaansa luvatta ja välit isään katkesivat.
ellauri282.html on line 457: Huhtikuussa 1966 Merton joutui leikkaukseen heikentävän selkäkivun hoitamiseksi. Toipuessaan Louisvillen sairaalassa hän rakastui vaikeasti Margie Smithiin, hänen hoitoonsa määrättyyn sairaanhoitajaopiskelijaan. (Hän kutsui häntä päiväkirjassaan nimellä "M.") Hän kirjoitti hänelle runoja ja pohdiskeli suhdetta "Juhannuspäiväkirjassa M." Merton kamppaili pitääkseen lupauksensa samalla kun hän oli syvästi rakastunut. Ei tiedetä, "viimeistelikö" hän koskaan suhdetta. Vizi varmaan "viimeisteli!" Mertonin päiväkirjan Kuudes osa, Learning to Love: Exploring Solitude and Freedom aiheutti pienen kohun, kun päiväkirjamerkinnät paljastivat Mertonin "suhteen" nuoren sairaanhoitajan kaa vuonna 1966. Nainen, joka tunnistettiin vain "M":ksi, oli Mertonin syvän intohimon kohde: "En ole koskaan nähnyt niin paljon yksinkertaista, spontaania, täydellistä rakkautta", hän kirjoitti, vaikka ei kuvaillutkaan heidän suhdettaan seksuaalisilla termeillä. Tämän hyvin inhimillisen rakkauden ansiosta Merton sai uuden ymmärryksen mystisestä rakkaudesta. As Burton-Christie sanoo: "Hän tuli huomaamaan, että kokemus siitä, että hän on" rapt "ekstaattisessa rakkaudessa voi tapahtua, ei vain yksityisenä, hengellisenä kokemuksena, jonka Jumala ja hän itse jakavat, vaan myös fyysinen, läheinen suhde rakastajattaren kanssa." Mertonin rakkausrunot, joku ymmärtäväinen Burton-Christie toteaa, ovat täynnä tarvitsevuuden teemaa ja haavoittuminen, että alttius rakkaudelle on inhimillinen tila, jota edes munkit eivät saa kieltää. Tämä nuori sairaanhoitaja herätti Mertonissa tietoisuuden siitä, että hän oli katkaissut itsensä elämästä uskonnollisen varmuuden ja dogman muurien taaxe. Hänellä oli turvaa, mutta ei viisautta eikä elämää. Get a life! Ne muutamat kuukaudet, jolloin he näkivät toisensa, tekivät munkista haavoittuvan monille ihmisille tuttuun läjään tunteita, kiusauksia ja psyykkisiä haavoja, mutta juuri tässä kaaoksessa hän koki "Rakkauden maailman" parantavan ja uudistavan voiman. Mitä vetoa että "viimeisteli!" Olihan se poikasena ollut kova panomies.
ellauri288.html on line 139: ”Olin vanhempieni kanssa Jyväskylän Prismassa ja näin siellä punakantisen, lukollisen päiväkirjan. Tuli tunne, että ellen saa sitä, elämäni on pilalla. Vanhempani eivät aluksi halunneet ostaa sitä, mutta sain hirveän itkupotkuraivarin eli känkkäränkkäkohtauxen. Huusin, itkin ja karjuin niin että vanhempien oli pakko taipua. Tämä kerta ei ollut ainoa."
ellauri327.html on line 528: Tämän tekstin jouduttua suomalaisten käsiin se tulkittiin ilmoitukseksi läheisen talon miehittämättömyydestä, mikä katsottiin vakoiluksi. Kianto tuomittiin kuudeksi kuukaudeksi kuritushuoneeseen ja kansalaisluottamuksen menettämiseen. Presidentti Kyösti Kallio armahti Kiannon kuritushuoneesta ennen tuomitun ajan päättymistä. Jutun seurauksena Kianto erotettiin ”maanpetturina” useista kulttuuriseuroista, muun muassa Suomen Kirjailijaliitosta, jota hän itse oli ollut perustamassa, ja myös Karjalan Heimosoturiliitosta. Katkeroitunut ja tuomiota oikeusmurhana pitänyt Kianto kirjoitti tapauksesta päiväkirjansa pohjalta teoksen Omat koirat purivat, joka kuitenkin pääsi julkisuuteen vasta 1946.
ellauri327.html on line 534: Sodan jälkeen Kianto tuli tunnetuksi ”sihteeriseikkailuistaan”. Hän haki säännöllisesti lehti-ilmoituksillaan itselleen naispuolisia sihteereitä. Useimmilla näistä sihteereistä ei ollut edes konekirjoitustaitoa, mutta Kiannolle riitti, että he pystyivät soutamaan venettä kun Iki piti veneen laidoista. Kaikkiaan Kiannolla ehti sihteereitä olla neljä yhdeksän vuoden aikana, pisimpään Inkeri Jokinen 1944–1947 ja Anja Halonen 1948–1951. Kianto alkoi kirjoittaa 1952 romaania Elätin käärmettä povellani jonka aiheena oli hänen suhteensa Anja Haloseen. Romaani jäi keskeneräiseksi, sillä Halonen repi palasiksi Kiannon romaanin lähteenä käyttämän päiväkirjan Rakastajan tunnustuksia.
ellauri343.html on line 299: Äidilleen, Siiri Sivénille 11. tammikuuta kirjoittamassaan kirjeessä Sivén ei kirjoittanut itsemurhasuunnitelmista, vaan vakuutteli tälle rakkauttaan ja toivotti kirjeen lopuksi: "Jää nyt hyvästi Mami rakas ja hyvää yötä!" Sivénin rakastetulleen Kaisa Sibeliukselle lähettämä kirje on kadonnut. Samoin Sibelius on repinyt kaikki päiväkirjansa sivut näiltä ajoilta.
ellauri345.html on line 424: Roomalaiset voivat kumota tämän kysymyksen suunnitellun lain. Jos ei tunnista sen pakottavaa luonnetta, romaanin ydin jää epäselväksi. Sillä tätä moraalisen äänen hiljaisuutta ei voida ymmärtää yksilöllisyyden piirteenä, kuten tunteiden mykistettyä kieltä. Se ei ole ihmisen rajoissa oleva kohtalo. Tämän hiljaisuuden myötä illuusio on asettunut kuluttavalla tavalla jaloimman olennon sydämeen. Ja tämä muistuttaa oudolla ikääntyessään mielisairaaseen menehtyneen Minna Herzliebin vaikenemista. Kaikki sanaton toiminnan selkeys on ilmeistä ja todellisuudessa itsensä säilyttävien sisäinen minä ei ole yhtä hämärtynyt kuin muiden. Pelkästään päiväkirjassaan Ottilien ihmiselämä näyttää vihdoinkin sekoittuvan. Kaikki heidän kielellisesti lahjakas olemassaolonsa löytyy yhä enemmän näistä hiljaisista kirjoituksista. Mutta he myös rakentavat vain muistomerkkiä jollekulle, joka kuoli. Hänen paljastavansa salaisuudet, jotka kuoleman yksin pitäisi paljastaa, tottunut ajatukseensa poismenosta; ja osoittamalla elävien hiljaisuutta he ennakoivat myös heidän täydellisen hiljaisuutensa. Illuusio, joka hallitsee kirjailijan elämää, tunkeutuu jopa hänen henkiseen, etäiseen tunnelmaan. Sillä jos päiväkirjan vaarana on, että se paljastaa liian aikaisin muistin idut sielusta ja estää sen hedelmien kypsymisen, silloin sen täytyy välttämättä tulla tuhoisaksi siellä, missä vain henkinen elämä ilmaistaan siinä. Ja kuitenkin lopulta kaikki sisäisen olemassaolon voima tulee muistista. Vain hän takaa sielunsa rakkauden. Tämä henkii Goethen muistoa: ”Oi, sinä olit menneitä aikoja Siskoni tai vaimoni." Ja niin kuin sellaisessa liitossa kauneus itse säilyy muistona, niin se on kukkiessaankin merkityksetön ilman sitä. Tästä todistavat Platonin Phaidroksen sanat: "Joka on tuore vihkimisestä ja on yksi niistä joka näki siellä paljon tuonpuoleisessa elämässä, joka nähdessään jumalalliset kasvot, jotka jäljittelevät hyvin kauneutta tai fyysistä muotoa, hämmästyy aluksi, muistaa tuolloin kokemansa ahdistuksen, mutta sitten kun hän lähestyy sitä, hän tunnistaa sen luonteen ja palvo häntä kuin jumalaa, koska muisti on nostettu kauneusajatukseen ja näkee sen seisovan varovaisuuden vieressä pyhällä maalla." Ottilienin olemassaolo ei herätä sellaista muistoa, hänessä kauneus todella jää ensimmäinen ja olennainen asia. Kaikki heidän myönteinen "vaikutelmansa" syntyy vain ulkonäöstä; Lukuisista päiväkirjasivuista huolimatta hänen sisäinen olemuksensa pysyy suljettuna, suljempana kuin mikään Heinrich von Kleistin naishahmoista. Tämän näkemyksen myötä Julian Schmidt kohtaa vanhan kritiikin, joka sanoo oudolla varmuudella: "Tämä Ottilie ei ole todellinen runoilijan hengen lapsi, vaan syntinen luomus Mignonin ja vanhan Masaccion tai Giotton kuvan kaksoismuistossa. «. Itse asiassa Ottilienin hahmossa maalaus on ylittänyt eeppisen runouden rajat. Sillä kauneuden esiintyminen olennaisena sisältönä elävässä olennossa on materiaalin eeppisen ympyrän ulkopuolella. Ja silti hän on romaanin keskipisteessä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. « Ottilienin olemassaolo ei herätä sellaisia muistoja, kauneus on hänessä todellakin ensimmäinen ja olennainen asia. Kaikki heidän myönteinen "vaikutelmansa" syntyy vain ulkonäöstä; Lukuisista päiväkirjasivuista huolimatta hänen sisäinen olemuksensa pysyy suljettuna, suljempana kuin mikään Heinrich von Kleistin naishahmoista. Tämän näkemyksen myötä Julian Schmidt kohtaa vanhan kritiikin, joka sanoo oudolla varmuudella: "Tämä Ottilie ei ole todellinen runoilijan hengen lapsi, vaan syntinen luomus Mignonin ja vanhan Masaccion tai Giotton kuvan kaksoismuistossa. «. Itse asiassa Ottilienin hahmossa maalaus on ylittänyt eeppisen runouden rajat. Sillä kauneuden esiintyminen olennaisena sisältönä elävässä olennossa on materiaalin eeppisen ympyrän ulkopuolella. Ja silti hän on romaanin keskipisteessä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. « Ottilienin olemassaolo ei herätä sellaisia muistoja, kauneus on hänessä todellakin ensimmäinen ja olennainen asia. Kaikki heidän myönteinen "vaikutelmansa" syntyy vain ulkonäöstä; Lukuisista päiväkirjasivuista huolimatta hänen sisäinen olemuksensa pysyy suljettuna, suljempana kuin mikään Heinrich von Kleistin naishahmoista. Tämän näkemyksen myötä Julian Schmidt kohtaa vanhan kritiikin, joka sanoo oudolla varmuudella: "Tämä Ottilie ei ole todellinen runoilijan hengen lapsi, vaan syntinen luomus Mignonin ja vanhan Masaccion tai Giotton kuvan kaksoismuistossa. «. Itse asiassa Ottilienin hahmossa maalaus on ylittänyt eeppisen runouden rajat. Sillä kauneuden esiintyminen olennaisena sisältönä elävässä olennossa on materiaalin eeppisen ympyrän ulkopuolella. Ja silti hän on romaanin keskipisteessä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä.
ellauri362.html on line 328: Lainasin kirjastosta David Sedariin päiväkirjan osa I. Sedariista on aikaisempi paasaus albumissa 268. Davea ei oikeastaan pitäisi näin kamalasti sättiä, sillä sen homo päiväkirja on samaa genreä kuin nämä takaa maistuvat muistelmani. David Sedaris on vuotta nuorempi kuin Petteri. Suuri osa Sedariin huumorista on näennäisesti omaelämäkerrallista ja itseään halventavaa, ja se koskee usein hänen perhe-elämäänsä, hänen keskiluokan kasvatusta Raleighin esikaupunkialueella Pohjois-Carolinassa, hänen kreikkalaista perintöään, homoseksuaalisuutta, työpaikkoja, koulutusta, huumeiden käyttöä ja pakkomielteistä käyttäytymistä sekä hänen elämäänsä Ranskassa, Lontoossa, New Yorkissa ja South Downsissa Englannissa. Hän on näyttelijätär Amy Sedariin veli ja kirjoitusyhteistyökumppani.
xxx/ellauri056.html on line 654: Uskoon liittyviä käsitteitä Niina käsittelee päiväkirjan avulla. Tosin se ei ole ollut kovin aktiivista viime aikoina. Käsitteet alkaa olla selvillä. Anorexiasta eheytyminen alkoi täyttymisestä pyhällä hengellä, vaikka suhtauduinkin kielillä puhumiseen ensin hyvin varautuneesti. Mutta toisaalta: pyhä henki ei lihota, ja kielistä on Uudessa Seelannissa apua. Kiitosmieli heräsi. Niina sai puhumisen lahjan lenkillä ollessaan. Ensin tuli vaan muutamia sanoja, mutta myöhemmin niitä on tullut lisää. Bisquit bisquit. Muiden ihmisten on hyväxyttävä mut sellaisena kuin olen. Niina haluu olla ihmisten lähellä. Se lopetti arkkitehdin opinnot ja rupesi fysioterapeutixi. Nyt (2006) se työskentelee tilapäisesti iskän suunnittelutoimistossa Alajärvellä. Isän huomassa. Raamattukoulun sisältö on vielä arvoitus. Mutta eiköhän siellä jumalasta puhuta eri kielillä.
xxx/ellauri091.html on line 41: Mielikirjailijani on Hilja Haahti. Hilja Haahti on mielikirjailijani. Palaan sen päiväkirjan lisälehdille kuin koira oxennuxelle. Se on hyvin rauhoittavaa. Hilja saarnaa hiljaa. Hilja on valoisa vanhus. Hän herättää muistoja.
xxx/ellauri091.html on line 701: Luen Hilja Haahden päiväkirjan lehtiä. Jotenkin nuo 20. vuosisadan vaihteen ihmiset kerskailivat herätyxellään.
xxx/ellauri137.html on line 154: Lexalla oli vientiä, vaikkei se ollut mikään komistus: leveänenäinen, vajaahampainen, paxuhuulinen ja lerppasilmäinen. Pantuaan taas jonkun maalaistytön paxuxi se päätti ottaa Sonjan, joka tykkäs olla kuulun kirjailijan muusana. Lexa pakotti Sonjan lukemaan Pepys-tyyppisen päiväkirjansa, johon joka pano oli seikkaperäisesti kuvattu. Sonjaa ällötti, vielä häiden jälkeenkin. Lexa bylsi Sonjaa sitä innokkaammin, oli varsinainen pirttihirmu ja kotistyränki.
xxx/ellauri268.html on line 462: Ja Vanha Nainen nauroi pudotessaan pois halvat kenkänsä ja pysäköidessään ne sängyn alle, joka sijaitsee hyvän ja pahan puutarhan keskellä. Hän oli nähnyt kaiken. Kaikki temput ehty enemmän kuin kerran. Tänä yönä hän halusi vain nukkua hyvin ja nosti runokirjan sängyn viereen, joka oli päiväkirjan päällä, jota hän piti äitinsä kuollessa.
xxx/ellauri356.html on line 161: Tänä aikana hän löysi myös filosofeja ja kirjailijoita, kuten Jean-Jacques Rousseau, Friedrich Nietzsche, André Gide ja Albert Camus, ja aloitti päiväkirjan kirjoittamisen. Vuosina 1947-1948 hän luki Bergsonia ja Sartrea filosofian luokassa Gautier-lukiossa Algerissa. Vuonna 1948 hän ilmoittautui korkeampaan kirjallisuuteen Bugeaud-lukioon, jossa hän sai vaikutteita Kierkegaardin ja Heideggerin lukemisesta. Tyyten spedejä.
xxx/ellauri376.html on line 406: Tarpeettoman ihmisen hahmon esikuvana on pidetty Aleksandr Puškinin Jevgeni Oneginin (1823–1831) nimihahmoa ja Mihail Lermontovin Aikamme sankarin (1840) Petšorinia. Ivan Turgenevin Tarpeettoman ihmisen päiväkirja (1850) teki hahmosta yleisen. Tarpeettoman ihmisen päiväkirjan Tšulkaturinin lisäksi Turgenevin tuotannon tarpeettoman ihmisen hahmoja ovat Rudinin (1856) päähenkilö ja Isien ja lapsien (1862) Pavel ja Nikolai Kirsanov. Myös Arkadi Kirsanovin hahmon on tulkittu teoksen lopulla muuttuvan tarpeettomaksi ihmiseksi. «Лишний человек» ищет смысл, цель жизни, но не находит ее. Он не нашел бы свою задницу, если бы искал ее обеими руками.
24