ellauri011.html on line 152: käytävässä, evakossa päärakennuksen puolelta.

ellauri023.html on line 486: koko höskä lahoaa niille sijoilleen), ja Rauhixen nykyisen päärakennuksen kohdalla navetta.

ellauri055.html on line 1199: Eero Järnefelt teki vuonna 1916 Helsingin yliopiston päärakennuksen juhlasaliin Aurora-seuraa esittäneen seinämaalauksen. Se oli yksi Albert Edelfeltin ja Järnefeltin toteuttamista kolmesta maalauksesta, jotka esittivät yliopiston historiaan liittyneitä aiheita. Kaikki juhlasalin maalaukset tuhoutuivat helmikuun 1944 suurpommituksissa. Edelfeltin maalaus on myöhemmin entisöity, mutta Järnefeltin maalauksia ei. Kai ne oli liian scheisseja.
ellauri066.html on line 38: Vallankumousta ei tullut, mutta yhteiskunta ja yliopisto kyllä muuttuivat. Moni aktivisteista ja radikaaleista on edennyt tieteenalansa huipulle kansainvälisiin tehtäviin, professoreiksi, kansanedustajiksi ja jopa yritysmaailman johtopaikoille. Minusta tuli vain tällänen olkihattuinen kääntäjä. Tutkintojärjestelmä uudistui. Muistan itsekin olleeni mukana filosofisten ja yhteiskuntatieteellisten tutkintojen uudistamistoimikunnan (FYTT) jossakin alajaoksessa pohtimassa taideaineiden tutkintorakennetta. Opintotukeen vaadittiin ja lopulta myös saatiin muutoksia (yhdessä vaiheessa vaadittiin tuhannen markan opintorahaa kaikille, ja sisäpiirin iskulause kuului: ”tonni käteen – känni toteen”). Laitoshallintoonkin saatiin opiskelijaedustus, monen myllerryksen ja takapakin saattelemana tosin. Yliopistohistorian alaviitteeksi jäänee se, kun Helsingin yliopiston päärakennuksen suuri juhlasali täysin organisoidusti ja ilmeisesti ensimmäistä kertaa laitoksen historiassa vallattiin 4. marraskuuta 1976 ja siellä pidettiin puheita läpi yön. Yliopiston johto teki viisaan valinnan eikä kutsunut poliisia tyhjentämään rakennusta, eivätkä valtaajatkaan asettuneet haittamaan yliopiston normaaleja toimintoja – vahtimestariparkojen työvuoroja tietysti lukuun ottamatta.
ellauri216.html on line 915: Veljestö muutti Suomeen asumaan ensin evakossa ollessaan Kannonkoskelle Terelän koululle, jossa he asuivat yli kolme kuukautta. Sodan loputtua pysyvämpi asuinpaikka löytyi Pohjois-Savosta Keiteleen kunnasta Hamulan kylästä. "Sinne Keiteleen Hiekkaan", kuten sitä myös kutsuttiin, perustettiin Saastamoinen Oy:ltä ostetulle tilalle jälleen kerran Konevitsan luostari. Erillistä kirkkoa ei rakennettu, vaan se sisustettiin tilan päärakennuksen suureen saliin. Pihalle rakennettiin erillinen katos muutamille kirkonkelloille.
ellauri216.html on line 1040: Keväällä 1940 järjestettiin presidentinlinnassa neuvottelutilaisuus Luovutetun Karjalan johtohenkilöille. Tuolloin presidentti Kyösti Kallio kehotti tilaisuudessa ollutta Valamon varajohtajaa Isaakia ostamaan luostarille Saastamoiselle kuuluneen kartanon Heinävedeltä. Kun luostarin edustajat menivät katsomaan tätä Papinniemen tilaa, he löysivät päärakennuksen eräästä huoneesta Sergei ja Herman Valamolaisia esittäneen ikonin, jota he pitivät erityisen suotuisana enteenä. (Hyvin kekattu Saastamoisen pojat!) Kaupat tilasta tehtiin 24.7.1940, ja paikkaa ryhdyttiin kutsumaan Uudeksi Valamoksi. Luostarille kuuluivat nyt Papinniemen rakennukset sekä noin 300 hehtaaria metsämaata ja 50 hehtaaria peltoa.
ellauri371.html on line 678: Tomi Jefferson syntyi 13. huhtikuuta 1743 Shadwell-nimisellä plantaasilla Virginiassa lähellä Charlottesvillen kaupunkia. Jeffersonin isä Pekka Jefferson (1707/08–1757) oli maanviljelijä ja maanmittari. Jeffersonin isä kuoli tämän ollessa nuori, ja Tomi peri isänsä maatilan. Vuonna 1768 hän alkoi raivata läheistä vuorenrinnettä perustaakseen sinne oman orjaplantaasinsa nimeltään Monticello (italiaa, suom. pieni vuori). Jefferson rakennutti tilalle yhä arkkitehtuurisesti arvostetun päärakennuksen ja yksityiskohtaisesti suunnitellun piha-alueen ja puutarhan. Hän laajensi ja kunnosti maatilaa sekä sen kuuluisaa päärakennusta koko elämänsä ajan. Samalla hän piti kirjaa kaikista tilan tapahtumista aina sääoloista orjiensa oloihin.
xxx/ellauri259.html on line 520: Siinä oli meitä poikia, Jari Tervo, Kimmo Oksanen, Paula Rintamaa, Jukka Mauno, Hilkka Oksama ja Touko Siltala. (Tytöille ei ole wikisivuja.) Yksi helmistä oli kotimaisen kirjallisuuden lehtori Pentti Lyly. Hän oli ikäpolvea, joka arvosti huolellista pukeutumista. Jos ilmassa oli vähänkään kosteutta, niin Lylyllä oli kalossit. Muistan edelleen hänen kalosseistaan tulleen sihisevän läpsyttävän äänen. Hän riisui ne arvokkaasti salin edessä, katsahti meitä opiskelijoita ja katsoi sitten yliopiston päärakennuksen isoista ikkunoista ulos ja otti mietteliään ilmeen ennen kuin kertoi päivän teemana olevan Otto Mannisen lyriikan erityispiirteet. Tämä kuulostaa sketsiltä, mutta minusta tuo kaikki oli äärimmäisen hassua. Että voi todellakin olla olemassa aristokatteja, joilla on aikaa ja varaa perehtyä tämmöiseen paskaan ja halua jakaa vielä siitä tietoa meille perusopiskelijoille.
8