Vie paska painoon

Kökköä

Äskettäin pyöräiltiin sini ja mini kauniina koronakevätpäivänä Lapinlahteen, Petterin poikaiän mielisairaalaan, jossa kuningatar Kristina suvaizi vierailla anno aetatis suae XXXII. Se on kaunis paikka, siellä viihtyisi vaikkei parantuisikaan. Niin viihtyi Wecksellkin 68-vuotiaaxi. Kääkkäili siis yhtä kauan kuin mä (tähän asti), vaikka enimmän aikaa kiven sisällä. Mä oon kuin ihmeen kaupalla ainoona sisaruxista pakoillut valkotakkisia. Saas nähdä kuinka jätkän käy. Tää runovimma huolestuttaa omaishoitajaa aika lailla. Lapinlahteen ei kuitenkaan enää ole asiaa, siellä ei enää ole hulluja vaan hörhöjä, ja kohta porhoja.
xxx/ellauri056.html on line 117: Myös seurueen rahat katoavat. Koko joukko päätyy Monrepoon kartanoon pidättyvän Sophie von Nicolayn vieraiksi. Lisää murhia tapahtuu, ja tapahtumat huipentuvat kuuluisalla Ludwigsteinin hautasaarella. Selviää muuten myös, mitä alkuperäiselle kartanon puistossa sijainneelle Väinämöisen patsaalle tapahtui…
xxx/ellauri056.html on line 314: Mauri ei ehkä usko kohtaloon mutta sentään huonoon ja hyvään pullaan. Jotkut on onnekkaita kuin Hannu Hanhi, joillekkin käy koko ajan kehnosti kuin Aku Ankalle. Viuhkan selityxenä on izekunkin alitajunta.
xxx/ellauri056.html on line 664: Nettiviihde on paha kilpailija uskonnolle. Molemmissa voi luoda kontakteja tarvizematta pelätä tulevansa torjutuxi ulkonäön, ujouden tai sosiaalisen kömpelyyden takia. On huolestuttavaa, jos tietokone syrjäyttää nuoren parhaan kaverin. Netissä voi törmätä vaikka pornoon. Haapasalo-Pesun mukaan tavallinen terve nuori selviää tälläisestä, mutta hauras yxilö voi vahingoittua. Tietokoneessa on nappi, jota painamalla koneen saa kiinni. Kirsi-Maria Haapasalo-Pesu muistuttaa. Jos nettiriippuvuus aiheuttaa syyllisyyden ja häpeän tunteita, syntyy rako liikenteessä, johon jeesusmobiili saa työnnettyä nokkansa.
xxx/ellauri057.html on line 229: Vuonna 1905 Hilja kihlautui samanikäisen mezänhoitaja-taidemaalarin ja kartanon pojan Väinö Strengin (1882-1919) kanssa. Väiski oli norssi ja sen isä yliopettaja. Mulla on Strengin latinan sanakirja hyllyssä. Äiti oli Schildt varmaan Sysmästä. Ne tapasivat yliopiston osakuntatoiminnassa, ja he menivät naimisiin saman vuoden lokakuussa. Nuoripari muutti Räisälään, Karjalan kannakselle Strengien sukukartanoon. Nyt Strengejäkin asuu Sysmässä. Paholaisen reki kaatui sinne. Hilja kaipasi kuitenkin uudessa kodissaan lapsuudenkotiinsa ja ikävöi kovasti isäänsä, jonka luona hän vieraili useasti avioliiton alkuaikoina. Myöhemmin aviopari muutti takaisin Helsinkiin. Hiljaa ja Väinöä vaivasi jatkuva rahapula. Hilja hankki tuloja toimimalla viransijaisena opettajana ja avaamalla miehensä kanssa Lahteen elokuvateatterin. Teatteri ei menestynyt, ja Hilja joutui pyytämään rahaa kuluihinsa isältään. Keväällä 1908 Väinö ja Hilja muuttivat erilleen, mutta kirjoittivat kuitenkin yhä toisilleen. Myöhemmin pari erosi lopullisesti. Miten Väinö Volmarille kävi ei kerrota. Kuoli inhimillisesti kazoen liian nuorena, 37v, vuosi kansalaiskärhämästä.
xxx/ellauri057.html on line 1260: Runo on Vaaralle kuitenkin ennen kaikkea soitin, levyautomaatti. Kokoelman runoissa karva luistaa. Laulua piisaa: ”Kevätyön laulu”, ”Gondoolilaulu”, ”Alakuloinen oodi”, ”Laulu ulapalta”, ”Tulivuoren laulu”. Vaaraa tekee mieli kuulla äänikirjana, niin autistisia hänen runonsa ovat aina hallitusta joikumisesta riemukkaisiin rytmeihin. Rytmi on runon läpi huokuva kiertoilma, tai niin kuin Vaara itse sanoo: ”rytmi on runon veronkierto”. Suomen kieli tarjoaa tähän paljon autistisia mahdollisuuksia; kielestä voi hypittää esiin pitkiä vokaaleja ja diftongeja, riimejä, rytmejä ja sointukuvioita. Joskus äänet Vaaran runoudessakin leikkaavat kiinni, vaikka loppu pyrkii syntymään, niin kuin Vaara itse sanoo, kuitenkin syklisenä toistona ”toisto tyylikeinona”. Näin Vaara runossaan ”Äänetön maa”, jolla on muutenkin kuin nimen tasolla kytköksensä Edith Södergranin runoon ”Maa, jota ei ole”:
xxx/ellauri057.html on line 1298: Tuijunkantajien kaudella kysymys ruumiillisuudesta muodostui ajankohtaiseksi. Myös Vaara tiedosti runojensa pohjalla olevan rytmisen liikkeen, hän kutsui runojaan itse ”bylsityiksi runoiksi”. ”Minussa runo on alkanut liikahtelunsa vain jos ja kun liha on jotenkin ollut liikkeessä – -. Tosissani voin sanoa, että sanamuoto ’kirjoittaa runoja’ on minusta aina tuntunut liian tärkeilevältä ja jotenkin vinoon menevältä – -.”. Vaara ylistää naisellisuuteen perinteisesti liitettyjä piirteitä: epäloogisuutta, antautuvaa haltioitumista, ruokkivaa voimaa, vaistonvaraisuutta. Hei mut näähän on fasismin tunnusmerkkejä! Kirjoittamisen motiivi on päästä autuuden tilaan, alistamattomaan hetkeen, hekumanhuippuun joka runossa ”Tulivuori” "kirjoittuu (yäk)" näin:
xxx/ellauri075.html on line 53: noong_1927.jpg" />
xxx/ellauri084.html on line 661: Hysterian käsitettä on kritisoitu paljon. Monet ovat olleet sitä mieltä, etteivät esimerkiksi Freudin ja Breurerin esittelemän historian kuuluisimman "hysteriapotilaan", kirjailija ja ihmisoikeusaktivisti Bertha Pappenheimin yskä, säryt ja aisti- sekä halvausoireet johtuneet konversiohäiriöstä vaan esimerkiksi aivotulehduksesta tai ohimolohkoepilepsiasta. Tätä epäilyä tukee muun muassa se, että toisin kuin Freud ja Breurer väittivät vuonna 1895 julkaistussa kirjassaan Tutkielmia hysteriasta, Pappenheim ei parantunut psykoanalyysin avulla, vaan meni lopulta niin huonoon kuntoon, että joutui kuukausiksi sairaalahoitoon.
xxx/ellauri085.html on line 44: Tenniskoulun loppufarssi Wayne vs. Pemulis todistaa miten läpimätää koko touhu on, millaisia viirupäitä jenkit on kun ne harrastaa tollasta vinoonkasvanutta huipputreeniä. Eikä Wallu kuitenkaan yhtään tajua mistä siinä loppuviimexi on kysymys. Kysymys on vanhasta maailmasta poispotkittujen kaikkimulletänneheti paskiaisten pystyynkakkimasta taloussysteemistä, josta ei voi syntyä muuta kuin suunnatonta harmia koko pallolle. Oli hirveen paha virhe kuskata näitä porukoita neizeellisille maille ja päästää sotkemaan suhteellisen koskemattomaxi jäänyt puoli maailmasta aivan pilalle.
xxx/ellauri086.html on line 868: Quaff, oh quaff this kind nepenthe and forget this lost Lenore!” helpotusta suolan janoon et palaa mieli Nooran panoon!
xxx/ellauri087.html on line 639: Sitten tuli rakkaus. 2000-luvun alussa Yrjö oli viisikymppinen ja voimansa tunnossa. Hän johti huippuyksikköjä Atlantin kahta puolta. Myös yksityiselämässä alkoi mennä lujaa, kun hän rakastui kolmekymppiseen italialaiseen kollegaansa Annalisa Sanninoon. – Isä varoitti minua tuhoamasta perhettäni. Hetken mietittyään hän kuitenkin kysyi, uskonko tulevani onnelliseksi? Vastasin, että uskon, jolloin isä lupasi olla tukenani. Italian Ravellossa vuonna 2004 järjestettyyn hääjuhlaankin hän jaksoi vielä osallistua ja bylsiä morsianta, vaikka se ei kuulu sikäläisiin hääperinteisiin.
xxx/ellauri091.html on line 800: *Mr. Jahn delivered this speech in the auditorium of the Nobel Institute in the early afternoon of December 10, 1946. At its conclusion, Mr. Jahn read a message of acceptance from Miss Balch, whose health prevented her from attending the ceremonies, and presented the prize to Mr. Huston of the U.S. Embassy who accepted in her name. This translation is based on the Norwegian text in Les Prix Nobel en 1946, which contains, also, a French translation.
xxx/ellauri103.html on line 257:

I’m from a small rural community, and ev’rybody who lived in my neighborhood, if you want to call it that, were relatives.  We called it “the circle,” and our house was there, my grandmother’s house was there, an aun’ an’ uncle who were childless lived there, and (uh) a couple of aunts an’ uncles who had children.  There were five female cousins, an’ in the summertime we hung out together all day long from early until late.  In my grandmother’s yard was a maple tree, and the five of us developed that into our apartment building.  Each of us had a limb, and [small laugh] the less daring cousins took the lo’er limbs, and I and another cousin a year younger than I always went as far to the top as we could, an’ we– we were kinda derisive of those girls who stayed with the lower limbs.  We had front doors an’ back doors.  The front door was the — the limb — were the limbs on the front, that were nearest (um) the boxwood hedge.  And the grass was all worn away in that area.  An’ then the back doorwa–was on the back side of the tree, an’ you could only enter the front an’ exit from the rear.  And that had to be done by swinging off a limb that was fairly high off the ground, and (um) my cousin Belinda and I had no problem with that, but the other girls — that was always somethin’ we had to coax them into doin’.  But still, you entered the front, you left the rear.  We (um) ate our lunches together.  When it was lunchtime — an’ our mothers always cooked lunch in the summertime ’cause they didn’ want to be in the hot kitchen at night.  So we would just take our (um) — go home, an’ we’d load our plates with all the vegetables an’ the cornbread, an’ get our glasses of milk or ice tea or whatever we were havin’, an’ we would head for somebody’s yard, where we would all sit down an’ eat together.  It was just an institution:  lunch in somebody’s yard.  An’ if you wanted to go home for a second helping– sometimes that was quite a little walk, but it was worth it, because that was our thing, having lunch together, every day.  (Um) We gathered at my grandmother’s on Sundays.  All my aunts would get those chairs, form a circle.  (Uh) One crocheted.  (Uh) Most of them just sat an’ talked, an’ we girls hung out for the main part with the women.  (Uh) The men would gather around the fish pond, which was in a side yard.  It was (um) — it was kind of a rock (um) pond that my granddaddy had, had built.  There was a ir’n pipe in the middle, an’ when he went fishin’, he would put his catch in there.  Or he caught a mud turtle, he’d put it in there.  An’ there it stayed until it was time to kill it an’ cook it, whatever it was.  The pipe in the middle had water that sprayed up all the time.  There was a locust tree near there, an’ that’s where we girls picked the leaves an’ the thorns to make the doll clothes out o’ the locust.  It’s where we always ate the watermelon.  We always had to save the rind, an’ we always had to leave some pink on that rind, because my grandmother made watermelon pickles out o’ that rind.  I hated the things.  I thought they were the worst things I ever put in my mouth.  But ever’body else thought watermelon pickles were just a great delicacy.  That was also around the time that ev’rybody grew gladiolias [sic] an’ I thought they were the ugliest flower I’d ever laid my eyes on, but ever’body had gladiolias.  ‘Course now I’ve come to appreciate the gladiolia, but back then I had absolutely no appreciation for it.  It was also where we made (uh) ice cream, (uh) on the front porch.  We made ice cream on Sunday afternoons.  I had an aunt who worked in the general mercantile business that my family owned, an’ she was only home on Sunday, so she baked all day:  homemade rolls an’ cakes.  And so, she made cakes an’ we made ice cream, an’ ever’body wan’ed to crank, of course.  (Um) That was just a big treat, to get to crank that ice cream.  It was jus’ our Sunday afternoon thing, an’ I, I think back on it.  All the aunts would sit around an’ they’d talk, an’ they’d smoke.  Even if you never saw those ladies smoke, any other time o’ the week.  On Sunday afternoon when we all were gathered about in gran- in granny’s yard, they’d have a cigarette.  Just a way of relaxing, I suppose.  The maple tree’s now gone.  In later years, it was thought the maple tree, our apartment building, was shading the house too much an’ causing mildew, so it was removed at some point.  And I don’t, to this day, enjoy lookin’ (uh) into that part o’ the yard. …