ellauri107.html on line 140: Pepun paskanjauhanta muka-uskollisuudesta shixavaimolle on läpinäkyvää valetta. Ize se on seemiläisheimonsa pahin semiitti. On olevinaan sankaria paxujalkaiselle ämmälle joka ei merkitse sille vähääkään. Tääkö pitäis uskoa? Uskokoon ken jaxaa. Ja samalla kuxii jotain "herttaista ja huomaavaista ja sievää opiskelijatyttöä" Karen Oakesia siinä sivussa. Ei tää nyt yhtään komputoi. Ainoa yhteinen nimittäjä sen toimille on ihan silmitön loukattu narsismi ja naisviha. Hei mutta olikohan Peppu Uranuxen poikia? Seuraava mietelmä esiintyi filmin American pastoral loppuvizinä:
ellauri118.html on line 440: Rimmon-Kenan (1985, 404) esittää klassisesssa artikkelissaan ”Qu’est-ce qu’un thème?”, että teema voidaan konstruoida kaunokirjallisen tekstin yhteisen rakenteellisen nimittäjän homologiaksi. Mitä vittua? Tää meni taas yli hilseen niin että tukka heilahti. Toisin sanoen teema olisi siis tulkinnallinen heijastus tekstin toistuvista rakenteellisista periaatteista. No ei toi nyt paljon auttanut.
ellauri246.html on line 535: Vuosien mittaan Brodsky on selvästi tietoinen siitä, että hän omistaa itse asiassa sosiaalista ja historiallista merkitystä. "Lajiemme historiassa kirja - antropologinen ilmiö ... Kirja on keino liikuttaa kokemustilaa, kun sivut käännetään. Siirrä se tulee ... Lento yleisestä nimittäjältä ... henkilön suuntaan, erityisen suuntaan. " Tästä syystä Brodskin asenne kirjallisuudelle eze on lajillemme korkein tavoite, sillä se saisi aikaan henkilökunnan muutosta julkisesta eläimestä henkilökohtaisexi. Ja kasvottoman massan hallitsijana kirjoittaja kontrastoi vapaiden yksilöiden "apoteumista", ihmisen tyhmillistymistä täydellisyydestä. Suurella voimalla ekspressoidaan, suurella voimalla, ihmisen tragedia. Kulttuurin ja taiteen rooli paljastuu itsenäisen kehityksen, itsekäyttämisen, itsensä kehittämisen kannustamiseksi. Aika omaperäistä.
ellauri277.html on line 184: Waterfieldin mukaan Gibran ei ollut "täysin sosialismin kannalla" (jonka hän uskoi pyrkivän etsimään alhaisinta yhteistä nimittäjää sen sijaan, että haettaisiin suurinta yhteistä jaettavaa apinoiden parhaimmiston kesken).
ellauri324.html on line 824: Horning pohtii, että hipsteri voisi olla "postmodernismin ruumiillistuma käytettynä voimana, joka paljastaa, mitä tapahtuu, kun pastissi ja ironia kuluttavat itsensä estetiikkana", tai se voisi olla "eräänlainen pysyvä kulttuurinen välimies hypermediatetussa myöhäiskapitalismissa, joka myy pois vaihtoehtoisia lähteitä ulkopuolisten ryhmien kehittämä sosiaalinen voima, aivan kuten Norman Mailerin esittämät alkuperäiset "valkoiset neekrot" tekivät alkuperäisille, halventavaa edeltäville "hipstereille" - mustille." Horning ehdotti myös, että hipsterien rooli voisi olla "omaksua uudet kulttuuripääoman muodot, toimittamalla ne valtavirtamediaan kaupallisessa muodossa ja riisumalla keksijiltä... voima ja kunnia". Horning väittää, että "hipsterien ongelma" on "tapa, jolla he vähentävät kaiken, mistä saatat olla utelias tai johon panostat, samaan synkäksi yhteiseksi nimittäjäksi, kuinka 'viileäksi' sitä pidetään". "vain toisena henkilökohtaisen identiteetin merkkinä". Lisäksi hän väittää, että "hipsterin määrittelee aitouden puute, myöhästymisen tunne kohtaukseen" tai tapa, jolla he muuttavat tilanteen "itsetietoiseksi kohtaukseksi, jota muut voivat tutkia ja hyödyntää".
xxx/ellauri010.html on line 248: yhteinen nimittäjä sukeltaa.
Rakkaus on pienin yhteinen nimittäjä (höh? siis 1?)
Alain Resnais
M
FUCK!
xxx/ellauri193.html on line 445: Sarjan yhteinen nimittäjä näyttää olevan että kaikki henkilöt, niin sivu kuin pää, on täysiä kusipäitä. Pahin on ize tää pohjoispohjanmaalainen poliisi joka vääntää jotain murretta suu lengollaan. Toinen yhtä paha on tää Shakespearen rouvan kaima, kolho nazi, joka on oikeastikin juuri sellainen. Prequelin päähenkilö, komisario Morse, joi liikaa, ajoi punaisella Jaguarilla eikä kestänyt veren näkemistä. Sama klisheinen fobia oli sillä hörökorvaisella autistisella kirurgilla jonka nimeä en muista. Seija muisti, Doc Martin. Se on kai jotenkin hellyttävää.
xxx/ellauri235.html on line 404: Niin myös lukijalle annetaan ymmärtää, tunteeko "sukuhenki" kertojan oman epitafinsa kautta. Jos loppujen lopuksi kaikki ovat yksin, yksinäisyyteen pätee yhteinen kuolevaisuus, ja sitä lisää myös sukulaisherkkyyden läsnäolo. Kuolevaisuus ei ole alistettu johonkin henkilökohtaisen pelastuksen tai lunastuksen suunnitelmaan. "Elegia" ei ole tässä suhteessa tavanomainen pastoraalinen elgia; se ei tarjoa lohdutusta esimerkiksi Miltonin Lycidasille(1637). Grayn runo viittaa siihen, että elegisti on itse voimaton kuoleman edessä, eikä pysty viittaamaan siihen uskonnolliseen vakaumukseen, jolla se voidaan tehdä ymmärrettäväksi. Perusteltuja ovat realisoitumattomat elämät, joista runoilijan elämä on yksi esimerkki. "Elegia" on ehkä ennen kaikkea harjoittelua tunteiden vaihteluissa: puhuja tuntee kunnioittamattomia kuolleita ja kunnioitettuja kuolleita; hän kuvittelee tiettyjä henkilöitä, joita kohtaan hän voi tuntea; hän käyttää säälittävää harhaa tunteakseen kukan "syntyneen punastumaan näkymätön"; hän tuntee "ihmiskuntaa" kohtaan; ja "sukuhengen" kautta hän tuntee itsensä. Runo harjoittaa herkkyyttä. Pimeys, jossa kertoja seisoo, on kuolevaisuuden yö, jota valaisevat vain erilaiset tunteet. Tämä sympatian yhteinen nimittäjä, teoksen " The Progress of Poesy: A Pindaric Ode" alkuEnsimmäinen kolmiosa päättyy Aphroditeen ("Cytherean päivä"), luovan voiman hahmo, joka yhdistää veden ja musiikin ("reippaat nuotit poljinrytmissä"; "ylevät, ilmassa leijuvat kädet"). Hän on uudelleen esiintuleva "Venus"Oodi keväälle ", johon osallistui, kuten Venus tuossa runossa, joukko juhlijoita: "Katso hänen lämmintä poskeaan ja kohoavaa rintaansa, liiku / nuoren Halun kukinta ja rakkauden violetti valo." "Oodi keväälle", "ruusuinen rintakehä, / ... Paljasta kauan odotetut kukat, / ja herätä purppura vuosi!"
13