ellauri012.html on line 289: Jos olisin voinut kuvitella että kirje, joka ei ollut tarkoitettu sulle, voisi joutua sun käsiisi, olisin ollut varovaisempi enkä pannut siihen mitään mikä olisi voinut herättää sussa menneiden vastoinkäymistemme muistot. Kuvasin rohkein vedoin menetyksieni sarjan ystävälle saadakseni hänet järkiinsä omasta menetyksestään. Jos olen tällä hyväntahtoisella keinolla häirinnyt sinun rauhaasi, koetan nyt kuivata nuo kyyneleet, jotka surullinen kuvaus sai sinut vuodattamaan; koetan sulauttaa oman suruni sinun suruusi, ja vuodattaa sydämeni sinun eteesi; lyhyesti, avata silmiesi eteen koko hätäni, ja sieluni salaisuuden, jonka turhamaisuuteni on tähän saakka salannut muulta maailmalta, ja jonka sinä nyt pakotat esiin minusta, huolimatta päinvastaisista päätöksistäni.
ellauri012.html on line 397: Sun kirjeen lopussa on yleistä marinaa sun onnettomuudesta ja et toivot et kuolema lopettais sun munattoman elämän. Miten noin suuri nero kuin sä ei voi nousta onnettomuuden yläpuolelle? Mitä maailma sanoisi jos ne lukis sun mulle lähettämät kirjeet? Uskoiskohan ne sun luostarielämän jaloihin tarkoitusperiin, vai ajattelisko vain että sä vetäydyit sinne nuolemaan kelliesi arpia? Mitä sun oppilaatkin sanoisi, jotka on tullut niin pitkän matkan takaa, ja pitää sun ankaria luentoja parempina kuin maallista elämää, jos ne huomais että sä ot salaa sun ex-kassiesi orja, ja samojen heikkouksien uhri joista sun säännnöt suojaa niitä? Tää Abelard, jota ne niin paljon ihailee, tää suuri johtaja, menettäisi maineensa ja siitä tulis sen oppilaiden pelle. Jos nää syyt ei riitä sua rauhoittamaan, vilkaise vähän tänne päin ja ihaile päättäväisyyttä jolla mä suljin itteni tänne ihan vaan sun pyynnöstä. Mä olin nuori kun me erottiin ja (jos mä kehtaan uskoa mitä sä aina vakuutit) oisin kelvannut kenelle tahansa. Jos mä olisin halunnut melaa keneltäkään muulta kuin just sulta, muut miehet olis mielellään lohduttaneet mua sun puutteessa. Tiedät mitä mä oon tehnyt, anteeksi että hieron tätä, mä muistelen mielelläni vieläkin sun rakkaudenvakuutuksia. Mä kuivasin sun kyynelet pusuilla, ja kun sä olit kyvytön, mä uskalsin enemmän. Voi voi, jos sä olisit rakastanut herkemmin, mun valat, mun huippuhetket, mun hyväilyt olis kyllä vakuuttaneet sut. Jos sä oisit nähnyt mun vähitellen viilenevän sulle, sulla ois ollut syytä huoleen, mut sä et koskaan saanut multa enemmän rakkautta kun sen jälkeen kun sulta meni kassit.
ellauri020.html on line 858: Se näyttää muulta vaan jos jää tuijottamaan omaa napanöyhtää.
ellauri040.html on line 359: Deleuzen filosofia on yhtä hölinää. Ero on samuutta tärkeämpää. Haha. Ihan sama, ei mitään eroa. Alun perin Deleuze omaksui eron käsitteen Bergsonilta (Bergsonismi, 1966), keltäpä muultakaan. Huuhaamies toiselta huuhaamieheltä. Todellisuus on leikkiä kahden, Anti-Oidipuksessa ”ruumis ilman elimiä” ja Mitä filosofia on? -teoksessa ”immanenssin taso” tai ”kaaosmos” (kaaosmoosi). Jo on jorinaa. Deleuze kuvasi filosofista tulkintamenetelmäänsä termillä enculage, tarkoittaen tapaansa hiipiä molo tanassa jonkun kirjoittajan peräpuoleen, "hedelmöittää" tämä takakautta ja tuottaa ruskeita jälkeläisiä, jotka ovat tunnistettavissa kirjoittajan omiksi mutta jotka ovat silti hirviömäisiä ja erilaisia. Dekonstruktiota siis, vai mitä Derrida?
ellauri045.html on line 850: Toni avaa näitä luokkia hieman narsistin näkökulmasta: Narsistit osaa kääntää päälle läsnaolon ja innoituxen ja viestivät taitavasti. Olemus on usein upea. Tosin Toniin sellainen ei vetoa. Miinusta narsisti saa izetunnosta, vaika muulta voikin vaikuttaa: izevarmuus vaihtuu salamannopeasti ärtymyxexi jos jengi ei pysy mukana. Narsistilla on hurjasti tunneälyä kun kyse on narsistin omista tunteista. Rohkeutta riittää koska muiden kohtalo ei arveluta. Ja ne on ihan aidosti omalla asiallansa. Narsistilla on siis karismaa ihan pyykkikorikaupalla. Voikin kysyä, voiko olla kunnolla karismaattinen olematta samalla aika kova narsisti. Narsistitestissä julkkisten pisteet oli suunnilleen tuplat tavisten pisteistä.
ellauri112.html on line 156: Erittäin mielenkiintoisesti osoittaa Collin, mitkä historialliset olosuhteet ja vaikutukset ovat saattaneet Darwinin niin suhteettomasti panemaan painoa »olemassaolon taistelulle» luonnossa. Hän tuo esiin tunnetun vähän ennen Darwinia esiintyneen kansantaloustieteilijä Malthusin ja hänen (paikkaansapitämättömän) väestönlisäyslakinsa, jonka mukaan väestö lisääntyy paljoa nopeammin kuin ravinto; Malthusilta on »olemassaolon taistelukin» lainattu. Edelleen on huomattava ne kokemukset, joita Darwin suurella kiertomatkallaan teki alempien rotujen surkeasta häviöstä valkoihoisten tunkeutuessa siirtomaihin. Huomattava vaikutus on myös varmaan ollut sillä hurjalla taloudellisella taistelulla, joka niihin aikoihin, suurteollisuuden syntyessä ja rajattoman kilpailun vallitessa, riehui Englannissa. Ja lopuksi on tärkeänä tekijänä huomattava Darwinin filosofisuskonnollinen katsantokanta, tuo varsinaiselta alkuperältään stoalainen teismi, joka rakastaa nähdä maailman jonkunmoisena kellokoneistona, minkä sen jumalallinen seppä kerran on virittänyt käyntiin, sitten enää sen toimintaan sekaantumatta ja antaen sen yksinkertaisten mekaanisten periaatteiden mukaan käydä suurissa piirteissä ennalta päätettyä päämäärää kohti. Lyhyesti, darwinismia ei voida lukea noihin ikuisiin totuuksiin, jotka, kuten esim. joku Newtonin gravitatsio-laki, voitaisiin lausua miltä muulta taivaankappaleelta tahansa samalla jumalallisella pätevyydellä; se kuuluu ennemminkin Ibsenin »suhteellisiin» totuuksiin, jotka »elävät korkeintaan kahdenkymmenenviiden vuoden vanhoiksi». Mutta tarkastamatta on vielä, mitä johtopäätöksiä ja opetuksia uuden elämän-tieteen kolmas, vasta alkanut kausi antaa ihmiskunnan olemiseen ja kehitykseen nähden ja mitä vaikutuksia sillä mahdollisesti jo on ollut ajan yleiseen henkiseen ilmapiiriin. Selville on ensinnäkin käynyt, että sekä »suurten tunteiden ajan» optimistinen että darwinistisen kauden pessimistinen luonnonnäkemys kumpikin ovat yksipuolisia, tai paremmin: epätieteellisiä, sillä ne ovat kumpikin jokseenkin karkeasti antropomorfistisia. Molemmat tekevät »luonnosta» jonkunmoisen olennon, joka edellisen mukaan on lapsilleen lempeä äiti, jälkimäisen mukaan niistä täydellisen välinpitämätön. Itse asiassa on elävä luonto tietysti kokoonpantu yksityisolennoista, jotka eivät suinkaan ole ehdottomasti välinpitämättömiä toisistaan. Vaikka tämä huolenpito ei ulottuisi sen pitemmälle kuin emon ja poikasten suhteeseen, olisi sittenkin tietysti väärin sanoa, että luonto on ehdottomasti välinpitämätön ja moraaliton. Ja mitä korkeammalle nousemme elävien olentojen kehityssarjassa, sitä suuremmaksi tulee huolenpito kasvavasta polvesta, sitä enemmän kasvaa yksilöitten itselaajennuksen kyky. Voimmepa sanoa, että selvin merkki elämänmuotojen edistymisestä maapallollamme on siinä, että yksityisten olentojen itsesäilytysvietti tulee yhä laajemmaksi, kunnes se yksityisissä suurissa ihmisissä sulkee sisäänsä koko ihmisyyden ja kaiken elävän. Sekä luonnon pahuus että hyvyys ovat näinollen molemmat samanlaisia mytologisia kuvitelmia; se elämänkäsitys, johon uusi elämäntiede selvästi viittaa, ei ole pessimistinen eikä optimistinen, vaan »melioristinen» (melior = parempi)--niinkuin jo Voltaire tuo sangen viisas mies lausui kuuluisissa sanoissaan: »Jos maailma on hyvä tai huono, on meidän tehtävä voitavamme, että siitä tulisi parempi».
ellauri257.html on line 133: Vapauduttuaan maaorjuudesta Karl Brjullovin järjestämillä arpajaisilla Ševtšenko opiskeli Pietarin taideakatemiassa, jossa hänen opettajanaan toimi samainen Karl Brjullov. Ševtšenko alkoi myös elättää itseään taidemaalarina ja runoilijana. Vuonna 1840 ilmestyi Ševtšenkon ensimmäinen runokokoelma Kobzar. Vuonna 1841 julkaistiin edelleen eeppinen runo Haidamaky ja vuonna 1844 balladi Hamaliia. Vuosina 1843, 1845 ja 1846 Ševtšenko teki matkoja sukulaistensa luo Ukrainaan, jossa hän sai porsasborshtshia ja vaikutteita ukrainalaisilta kirjailijoilta ja muulta älymystöltä. Ševtšenko tutustui esimerkiksi Panteleimon Kulišiin, Myhailo Maksymovytšiin ja Varvara Repninaan. Ševtšenko valmistui Pietarin taideakatemiasta vuonna 1845, ja kiertäessään samana vuonna Ukrainaa hän kirjoitti runoja, tuhri graffitilla paikallisia historiallisia maamerkkejä ja käänsi museoista kansatieteellistä aineistoa.
ellauri313.html on line 614: Byron kirjoitti Augustalle, että heprealaiset melodiat on kirjoitettu "osittain Jobsista yms. ja osittain omasta mielikuvituksestani". Ne heijastivat hänen yleistä myötätuntoaan sorrettuja kohtaan: kuten hän kerran kirjoitti: "Kreikkalaisilla on yhtä pieni mahdollisuus lunastua turkkilaisilta kuin juutalaisilla muulta ihmiskunnalta."
ellauri398.html on line 444: Samarialaisen naisen tapaus löytyy rakkauden lähettiläältä Johannexelta, keltä muultakaan.
xxx/ellauri087.html on line 920: Serenan itku panijaisissa naurattaa Junea kuin pieru kirkossa. Haju leviää mutta kukaan ei ole moxiskaan. Itku pitkästä ilosta, pieru pitkään naurannasta. Minkään maailmassa ei pitäisi olla vakavaa. Tilanne täällä on toivoton muttei vakava. Jos muulta näyttää on pieru exyxissä. Ja piru merrassa. Keskeyttäkää toimitus, kissa pieraisi. Mutta ei, hiiret hiljaisina haistelee. Muuten kissa nielaisee.
xxx/ellauri116.html on line 212: Mutta sama narsistinen virhepäätelmä löytyy Koko Hubaralta kuin koko muulta kirjailijakööriltä: Mitään ei saa mukanaan hautaan, mutta kaikki ei silti ole toivotonta. Äidit voivat nimittäin ruvea kirjailijoixi ja kirjoittaa lapsilleen kirjoja. Ja jos lapaset sattuvat selviämään hengissä isoixi saakka, lukutaitoisixi, ne voivat lukea äitinsä kirjat ja ymmärtää näitä, tulla sitä kautta kuolemattomixi.
xxx/ellauri306.html on line 141: Peter Schwartz on mustaakin mustempi juutalainen mies. Tämän maan huomattava vauraus on tulosta izekkyydestä. Se on aivan totta, kaikki on näät ryöstösaalista. Pannukakku on ryövätty muulta pallolta.
12