ellauri033.html on line 802: jotta ei vaan häviäisi pesän muistista ihan jättämättä jälkiä,

ellauri038.html on line 339: Holokaustia ei muista miesmuistista pian kukaan.

ellauri043.html on line 5758: ei ylläty tästä äänestä. Se kuulostaa siitä kaiulta sen oman ajatuxen äänestä, — vastauxelta ulkomuistista.
ellauri053.html on line 934: Eri hienoa oli lomilla kun joku runoilijanplanttu siteeras ulkomuistista eteviä runoilijoita: a youth of twenty-one, he could recite for hours freely from Virgil, Dante, Goethe, Shakespeare or Kalidas, — his favourites being Browning and Rabindranath.
ellauri069.html on line 599: Sanoo että henkilötiheys on suoraan verrannollinen ajalliseen kaistanleveyteen. Eli siis minuus riippuu muistista ja suunnitelmista. Alzeheimerilla tai pikkulapsella on minuus kortilla, koska se ei muista mitä se on tehnyt, kuka se on ja mitä piti tehdä seuraavaxi. Ei tää nyt mitään uutta ole, mäkin oon tän monasti jo maininnut jossain paasauxissa. Sixhän sielunvaelluxessa ei ole mitään itua, eikä taivaassa voi olla kovin mukavaa, koska pahoja ei muistella eikä suunnitella lisää.
ellauri074.html on line 423: Cioran lohkaisi jonkun läpän moralisteista, eli niistä jotka onnistuu puhumaan izestänsä kolmannessa persoonassa, tai jotakin. (Se lohkasi sellasenkin penseen että on hävytöntä siteerata aforistia ulkomuistista. Tai jotakin sinnepäin.)
ellauri093.html on line 507: Verlainesta on Pellissierin paasaus albumissa 33. Sehän oli Rimbaudin petikaveri, kuten selviää Rimbaud-paasauxesta albumissa 49. Verlainen runo Chanson d´autumne ei ollut vain liittoutuneiden koodisana, vaan sitä siteerasi ulkomuistista Julia Carlsonin oloinen Paula Beer, joka esitti mainiosti saxalaista Annaa elokuvassa Frantz. Pierre Niney oli aivan Maxin näköinen. Leffa oli coveri Lubitschin vanhemmasta leffasta, joka perustui Maurice Rostandin kirjaan vuodelta 1925 L'homme que j'ai tué. Se oli erinomaisen hyvä ohjelma, siit mie pidin. Vanhanaikainen juonileffa, jossa ei käynyt hyvin vaikka ei vallan huonostikaan. Hautausmaalla puut humisivat kohtalokkaasti.
ellauri093.html on line 687: Iloisena yllätyxenä laulettiin aamumuonan yhteydessä taas virsiä ja luettiin luku tai useampia vanhasta ja uudesta testamentista, samalla tavalla kuin illallakin lyhyine :) selityxineen. Sen jälkeen pastori luki seinäkalenterista päivän salasanan, johon jokaisen läsnäolijan tuli ulkomuistista liittää joku tunnari, mainiten samalla kyseessä olevan raamatunkirjan luvun ja jakeen. Lopuxi siirryttiin armoistuimen eteen, josta siunaus seurasi suojaavien siipien lailla päivän askareisiin.
ellauri097.html on line 694: Phillu Rothin homopyllynnuolija Benjy Taylor siteerasi yhtä Frostin runoa ulkomuistista. Tästä heräs epäilys oliko toi Frostkin yhtä lailla Tom of Finland miehiä kuin Phillun aseenkantaja. Ja epäilyxiä on esitetty tietysti siitäkin. Tässä yhteydessä Frostin runo "Tuft of Flowers" usein mainitaan:
ellauri110.html on line 484: Hande väsäs kirjaa Pissiliisoja autofaktiona jostain ehkä toisennimisistä hoidoista ilokaasuhoidon raitisputkessa. Koitti saada kirjaan veijarimaista juonta muttei onnannut, ilokaasu ei tehonnut. Tuli pelkkää heijarointia. "Kaivan muistista esiin vanhaa, kaikenlaista sattunutta, puutaheinää jota voisi piilottaa fiktioon." No justiinsa joo! Sit vielä jotkut arvostelee biografista menetelmää. Autofaktiota se on kaikki fiktio vaikkei kirjoitajalla olis edes ajokorttia. Peilistä ei nää miten paljon kazoja on rakastunut izeensä.
ellauri110.html on line 711: Mikä tulee olemaan kulloisenkin työn alla olevan paasauxen merkitys muille, sitä ei tekijä itse voi koskaan tietää. Mutta pelkkä työn ilo käsillä olevasta penseestä saa riittää, se on puhdasta ja työn aikana suurimmillaan. Kun lastu valmistuu, se katoaa muistista. Onnexi ne on kaikki netissä ja haku pelaa. Sitten on ryhdyttävä taas johonkin uuteen, koska mitään muuta ei paasailija voi. Näin tuntuu käyvän aina hamaan loppuun saakka.
ellauri115.html on line 695: Mä olen tietoinen sielustani; mä ihan tunnen sen ja ajattelen sitä tuon tuostakin; mä tiedän mikä sen on vaikken tiedä mitä se oikeasti on; mä en voi järkeillä asioista jota mä en tunne. Se minkä mä tiedän on että mun henk.koht. identiteetti riippuu mun muistista, ja että ollaxeni sama mun ptää muistaa et mä olin olemassa. Mä en muistaisi kuoleman jälkeen millanen mä olin elävänä ellen mä muista miltä musta tuntui ja mitä mä tein; enkä epäile että just sen muistaminen tulee olemaan hyvisten palkkio ja pahisten kidutus. Tässä maailmassa sisäinen tietoisuus uppoaa innokkaiden passiohedelmien hälinään jotka estää katumisen. Miehuuden harjoituxesta seuraava nöyryyytys ja häpeä estää näkemästä sen charmia. Mut kun vapautuneina ruumiinaistien illuusioista silmäilemme iloisina ylintä pomoa ja ikuisia totuuxia jotka siitä valuvat; kun kaikki meidän sielunvoimat on hereillä järjestyxen kauneuteen ja me ollaan täysin uppoutuneita vertaamaan sitä mitä tuli tehtyä siihen mitä olis pitänyt, niin silloin omantunnon ääni pääsee täyteen volaan nupit kaakossa; silloin puhdas riemastus joka tulee izetyytyväisyydestä, ja terävä katumus izensä nolaamisesta ratkaisee ylivoimaisella tunteella mikä tulee olemaan kunkin omavalmisteinen osa kuonpuoleisessa. Hyvä ystäväiseni, älä kysy onko siellä muita ilon tai kärsimyxen aiheita; mä en tiedä kun en ole käynyt kazomassa vielä; tää minkä mä voin kuvitella riittää mulle lohdutuxexi tässä elämässä ja saa odottamaan kärsimättömästi seuraavaa. Mä en sano et hyviä palkitaan, sillä mitä suurempaa hyvää voi tosi hyvä olento kuvitella kuin olla niinkuin kotonaan? Mut mä sanon kyllä että hyvät tulevat olemaan onnellisia, koska niiden money maker, kaiken oikeudenkäytön ylin auktoriteetti, joka on tehnyt ne tunteilemaan kykenevixi, ei ole tehnyt niitä kärsiskelemään; sitäpaizi, ne ei ole käyttäneet vääriin vapauttaan maan päällä eikä muuttaneet kohtaloaan oman vian takia; kuiteskin ne ovat kärsineet tässä elämässä ja kyllä se niille hyvitetään seuraavassas. Tää fiilis ei luota niinkään miehen ansioihin, vaan hyvän ideaan, joka näyttää musta kuuluvan jumalan peruskokoonpanoon. Mä oletan vaan että järjestyssäännöt pysyy voimassa ja että Jumala ei kuseta.
ellauri133.html on line 797: Konstan esseekokoelman nimi oli Venäjän sydänmailla. Varmaan sydäntaudin pelko sai sen pyyhkiytymään muistista. Venäläiset ovat lahjakkaita ja avosydämisiä (hui), alleviivaa Konsta (ellette sitä heti tajunneet).
ellauri135.html on line 63: Konstan esseekokoelman nimi oli Venäjän sydänmailla. Varmaan sydäntaudin pelko sai nim6en pyyhkiytymään muistista. Venäläiset ovat lahjakkaita ja avosydämisiä (hui), alleviivaa Konsta (ellette sitä heti tajunneet).
ellauri160.html on line 104: – Täytyy ihailla Poundia, joka pystyi siteeraamaan cantoissa ulkomuistista Danten Jumalaista näytelmää siellä vankileirissä. Samoin Homeroksen Odysseiaa. Niitähän hänellä ei ollut siellä ja ne menevät ihan oikein.
ellauri184.html on line 502: Nämä pöydät ovat yrjölammikoita, Jeshua siteeraa muistista Jesajaa. Puhtaus on puoli ruokaa ellei enemmän. Mutta hillize izesi, neuvoo herra isoherra Jeshuaa. Jeshuan jopi oli rakentaa, ei repiä. Vaikka kyllähän kirvesmiehet joskus purkavatkin vanhoja rakennuksia. Älkää villiintykö kaverit, pyyhkikää vaan rahanvaihtajilla pöytiä.
ellauri204.html on line 654: Rantaman mielestä subjektiivisen mielipiteen sijaan pitäisi enemmän puhua siitä, miten taide on kytköksissä elämään ja olemisen ehtoihin ja Sanoma Oy: n konstituoimasn yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Parhaimmillaan kritiikki hänen mielestään onnistuu tässä todella hyvin rintarinnan teosten arvottamisen kanssa. Voidaan, ja pitääkin puhua estetiikasta, mutta ei nykytaide palaudu valistuksen ajan tarkkoihin muotosääntöihin, Rantama tarkkanäköisesti tähdentää opiskeluajan ulkomuistista.
ellauri216.html on line 603: Imugeeni Gabriel suunnittelee Valamon saareen uutta skiittaa jonne tulee kaikkea: Jeesuxen haudan kopio, kuvuklia ja nuolukivi. Pojat eivät kehtaa edes kysyä mikä kuvuklia on. Gabriel odottaa hetken kommenttia ja menee sitten puhumaan vastaanottavaisemmille. Gabrielilla oli ollut ilo asua nuorempana Johannes Kastajan skiitassa. Siinä asui silloin Johannes Vaikenija. Imugeeni oli käskenyt sen olla hiljaa, puhui muka liian paljon. Onnexi ei ollut Johannes Yökastelija. Usein toimitamme yöllä pimeässä praavilon posmittaen ulkomuistista. Ja vielä yxi asia Kalle kuuntele nyt tarkasti: varo vale-Dimitriä! Voi tulla liiallista kiintymystä, paholainen on ovela. Mitäs sanot? Voitte olla huoleti. Elämme siveästi emmekä anna tilaisuutta nauruun.
ellauri266.html on line 398: Arkeologi Cornélius kaivaa muinaista ihmiskaupunkia. Tiedostamaton laboratoriohenkilö toistaa rodun muistista tapahtumia, jotka johtivat ihmissivilisaation kaatumiseen: ihmiset kesyttivät apinoita ja käyttivät niitä lopulta palvelijoina. Kun apinat oppivat puhumaan, aivolaiskuus valtasi ihmiset. Apinat valtasivat vähitellen ihmisten kodit ja ajoivat ihmiset leireille kaupunkien ulkopuolelle. Lopullisessa muistissa apinat hyökkäsivät viimeisen ihmisleirin kimppuun kantaen vain ruoskoja.
ellauri274.html on line 174: 1:27:23 из памяти человечества делают вид что ничего не было но этого в мире никто не 1:27:23 ihmiskunnan muistista he teeskentelevät, ettei mitään tapahtunut, mutta kenelläkään maailmassa ei ole tätä
ellauri331.html on line 700: Varastettujen sähköpostien julkaisemisen jälkeen NSA:n ilmiantaja Edward Snowden kritisoi WikiLeaksia sen laajasta tietovuodosta ja kirjoitti, että "heidän vihamielisyys jopa vaatimatonta kuratointia kohtaan on virhe". Vittu Snowden oli vain kade Assangelle. Washington Post asetti vastakkain WikiLeaksin käytäntöjen ja Snowdenin NSA:ta koskevien tietojen paljastamisen välisen eron: vaikka Snowden työskenteli toimittajien kanssa tarkistaakseen asiakirjoja (joitakin salassa, jos se vaarantaisi kansallisen turvallisuuden), WikiLeaksin "radikaalimpi" lähestymistapa sisältää polkumyynnin. "valtavista, haettavissa olevista online-välimuistista, jossa on vain vähän – jos ollenkaan - ilmeisiä yrityksiä poistaa arkaluonteisia henkilökohtaisia ​​tietoja". Washington Postin kolumnisti Anne Applebaum (jutku taas) kuvasi yksityiskohtaisesti muita Venäjän epävakautuskampanjoita Itä-Euroopan maissa.
ellauri345.html on line 424: Roomalaiset voivat kumota tämän kysymyksen suunnitellun lain. Jos ei tunnista sen pakottavaa luonnetta, romaanin ydin jää epäselväksi. Sillä tätä moraalisen äänen hiljaisuutta ei voida ymmärtää yksilöllisyyden piirteenä, kuten tunteiden mykistettyä kieltä. Se ei ole ihmisen rajoissa oleva kohtalo. Tämän hiljaisuuden myötä illuusio on asettunut kuluttavalla tavalla jaloimman olennon sydämeen. Ja tämä muistuttaa oudolla ikääntyessään mielisairaaseen menehtyneen Minna Herzliebin vaikenemista. Kaikki sanaton toiminnan selkeys on ilmeistä ja todellisuudessa itsensä säilyttävien sisäinen minä ei ole yhtä hämärtynyt kuin muiden. Pelkästään päiväkirjassaan Ottilien ihmiselämä näyttää vihdoinkin sekoittuvan. Kaikki heidän kielellisesti lahjakas olemassaolonsa löytyy yhä enemmän näistä hiljaisista kirjoituksista. Mutta he myös rakentavat vain muistomerkkiä jollekulle, joka kuoli. Hänen paljastavansa salaisuudet, jotka kuoleman yksin pitäisi paljastaa, tottunut ajatukseensa poismenosta; ja osoittamalla elävien hiljaisuutta he ennakoivat myös heidän täydellisen hiljaisuutensa. Illuusio, joka hallitsee kirjailijan elämää, tunkeutuu jopa hänen henkiseen, etäiseen tunnelmaan. Sillä jos päiväkirjan vaarana on, että se paljastaa liian aikaisin muistin idut sielusta ja estää sen hedelmien kypsymisen, silloin sen täytyy välttämättä tulla tuhoisaksi siellä, missä vain henkinen elämä ilmaistaan ​​siinä. Ja kuitenkin lopulta kaikki sisäisen olemassaolon voima tulee muistista. Vain hän takaa sielunsa rakkauden. Tämä henkii Goethen muistoa: ”Oi, sinä olit menneitä aikoja Siskoni tai vaimoni." Ja niin kuin sellaisessa liitossa kauneus itse säilyy muistona, niin se on kukkiessaankin merkityksetön ilman sitä. Tästä todistavat Platonin Phaidroksen sanat: "Joka on tuore vihkimisestä ja on yksi niistä joka näki siellä paljon tuonpuoleisessa elämässä, joka nähdessään jumalalliset kasvot, jotka jäljittelevät hyvin kauneutta tai fyysistä muotoa, hämmästyy aluksi, muistaa tuolloin kokemansa ahdistuksen, mutta sitten kun hän lähestyy sitä, hän tunnistaa sen luonteen ja palvo häntä kuin jumalaa, koska muisti on nostettu kauneusajatukseen ja näkee sen seisovan varovaisuuden vieressä pyhällä maalla." Ottilienin olemassaolo ei herätä sellaista muistoa, hänessä kauneus todella jää ensimmäinen ja olennainen asia. Kaikki heidän myönteinen "vaikutelmansa" syntyy vain ulkonäöstä; Lukuisista päiväkirjasivuista huolimatta hänen sisäinen olemuksensa pysyy suljettuna, suljempana kuin mikään Heinrich von Kleistin naishahmoista. Tämän näkemyksen myötä Julian Schmidt kohtaa vanhan kritiikin, joka sanoo oudolla varmuudella: "Tämä Ottilie ei ole todellinen runoilijan hengen lapsi, vaan syntinen luomus Mignonin ja vanhan Masaccion tai Giotton kuvan kaksoismuistossa. «. Itse asiassa Ottilienin hahmossa maalaus on ylittänyt eeppisen runouden rajat. Sillä kauneuden esiintyminen olennaisena sisältönä elävässä olennossa on materiaalin eeppisen ympyrän ulkopuolella. Ja silti hän on romaanin keskipisteessä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan ​​Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. « Ottilienin olemassaolo ei herätä sellaisia ​​muistoja, kauneus on hänessä todellakin ensimmäinen ja olennainen asia. Kaikki heidän myönteinen "vaikutelmansa" syntyy vain ulkonäöstä; Lukuisista päiväkirjasivuista huolimatta hänen sisäinen olemuksensa pysyy suljettuna, suljempana kuin mikään Heinrich von Kleistin naishahmoista. Tämän näkemyksen myötä Julian Schmidt kohtaa vanhan kritiikin, joka sanoo oudolla varmuudella: "Tämä Ottilie ei ole todellinen runoilijan hengen lapsi, vaan syntinen luomus Mignonin ja vanhan Masaccion tai Giotton kuvan kaksoismuistossa. «. Itse asiassa Ottilienin hahmossa maalaus on ylittänyt eeppisen runouden rajat. Sillä kauneuden esiintyminen olennaisena sisältönä elävässä olennossa on materiaalin eeppisen ympyrän ulkopuolella. Ja silti hän on romaanin keskipisteessä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan ​​Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. « Ottilienin olemassaolo ei herätä sellaisia ​​muistoja, kauneus on hänessä todellakin ensimmäinen ja olennainen asia. Kaikki heidän myönteinen "vaikutelmansa" syntyy vain ulkonäöstä; Lukuisista päiväkirjasivuista huolimatta hänen sisäinen olemuksensa pysyy suljettuna, suljempana kuin mikään Heinrich von Kleistin naishahmoista. Tämän näkemyksen myötä Julian Schmidt kohtaa vanhan kritiikin, joka sanoo oudolla varmuudella: "Tämä Ottilie ei ole todellinen runoilijan hengen lapsi, vaan syntinen luomus Mignonin ja vanhan Masaccion tai Giotton kuvan kaksoismuistossa. «. Itse asiassa Ottilienin hahmossa maalaus on ylittänyt eeppisen runouden rajat. Sillä kauneuden esiintyminen olennaisena sisältönä elävässä olennossa on materiaalin eeppisen ympyrän ulkopuolella. Ja silti hän on romaanin keskipisteessä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan ​​Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan ​​Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan ​​Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä.
ellauri345.html on line 557: Sitten on vielä tämä psyyke, kreikkalaisten sielu, joka meille saxalaisille on jotain muuta kuin germaaninen sielumme. Ei, psyyke on tarkkaan erotettava sielusta. Psyyke on virtuaalinen suolisto, joka sulattelee sieluun päätyviä vaikutuxia. Jos kokemus ei sula, sieluun tulee ilmavaivoja. Sielu kopsii psyyken sulattamat sisällöt keskusmuistista umpilevylle lähtiessään karulle.
ellauri348.html on line 363: Paavin runossa Eloisa tunnustaa tukahdutetun rakkauden, että hänen kirjeensä on herännyt uudelleen. Hän muistelee heidän entistä yhteistä elämäänsä ja sen väkivaltaisia seurauksia vertaamalla "nuhteeton Vestalin" onnellista tilaa omaan menneisyyden intohimon ja surun uudelleenelämiseen. Sen muisto muuttaa maiseman synkäksi "ja hengittää ruskeampaa kauhua metsään" (rivi 170). Sen mezän uumeniin. Se häiritsee hänen uskonnollisten virkojensa suorittamista, missä Abelardin kuva "varastaa Jumalani jalkoväliin" (rivi 267). Mutta koska heidän väliset suhteet ovat hänelle nyt munattomana mahdottomia, hän neuvoo hiäntä pyyhkimään hänet muististaan ja odottaa kuoleman vapautumista, kun "yksi ystävällinen hauta" yhdistää heidät (rivi 343).
ellauri371.html on line 454: Klassismin korvaaminen. Klassismi, kuten kaikki muu kuin Toora johtaa opiskelemaan muinaista historiaa, jossa on enemmän huonoja kuin hyviä esimerkkejä, korvaamme sen ohjelman ilman tulevaisuutta. Poistamme kaikki tosiasiat ihmisten muistista niiltä edellisiltä vuosisadoilta, joita emme halua muistella, jättäen vain ne, jotka ääriviivaavat kaikki goyim-hallinnon virheet. Käytännön oppi kansalaiselämästä, pakollisesta järjestelmästä, asenteesta ihmiset toisilleen, huonojen egojen välttämisestä konstikkaisia ​​esimerkkejä, jotka kylvävät pahan tartunnan ja muita vastaavia koulutusluonteisia kysymyksiä, tulee olemaan opetushuoneen ensimmäisissä tiloissa. Ohjelma laaditaan erillisen suunnitelman mukaan kaiken tiedon pänttäyxeen, yleistämättä millään tavalla opetusta. Tämä kysymyksen muotoilu on erityisen tärkeä.
ellauri434.html on line 423: Kristusromaania oli salaperäisesti syntynyt parisataa liuskaa muun työn ja sairauden väliaikoina. T. Vaaskiven mielipaikka Södertäljessä oli vanha, ikkunan ääressä oleva nahkanojatuoli, näköalana kapea, sisäjärveä muistuttava merenlahti, joka vilahteli kymmenien hedelmäpuiden ryhmyisten runkojen välistä. Hän saattoi istua sillä tavoin sateessa tuntikaudet yhtään ikävystymättä, lausuen silloin tällöin muististaan jonkin Heidenstamin, Frödingin tai Kaarlo Sarkian säkeistön. Aika rankkaa touhua. Keke kalisutti astioita keittiössä.
xxx/ellauri059.html on line 31: Belgialainen piirtäjä Francois Walthéry on piirtänyt kynä kankeana höyryävän mehukkaita herutuskuvia lentoemännästä nimeltä Natacha (suomexi Natasha). Natashan kuolaavan poikaystävän nimi oli kuinka ollakaan Walter. Alotti vuonna 1970 eli nyt on puoli vuosisataa täynnä Natasha-kuvia. Se syntyi 1946 eli samana vuonna kuin Fred Göran Karlsson. Viimeisimmät Natasha-kuvat on heikkolaatuisempia, kun 74-vuotias debauchén näköinen Walter piirtää niitä enää muistista.
xxx/ellauri154.html on line 121: Ensimmäiset 17 vuotta olivat täynnä kiusauksia. Muisto Egyptin liha- ja kalaruoista kiusasi Mariaa. Vesikin oli erämaassa tiukalla; Egyptissä hän oli juonut helmeilevää viiniä. Marian vaatteet kuluivat riekaleiksi, eikä hänellä enää ollut mitään, millä suojata itseään sen enempää päivän hehkuvalta auringolta kuin erämaan kylmiltä öiltäkään. Välillä hänen mieleensä muistui kevytmielisiä lauluja, joita hän huomaamattaan vanhasta muistista hyräili, ja entiset synnit alkoivat houkutella. Silloin hän siirsi ajatuksensa Jumalanäitiin, jota hän piti takaajanaan ja turvanaan. Heti olo helpottui, valo ympäröi hänet ja sopimattomat ajatukset katosivat. Jos himon houkutukset kävivät kestämättömiksi, Maria heittäytyi itkien tuntikausiksi maahan kasvoilleen eikä noussut ennen kuin näki Jumalanäidin lähettämän valon ilmestyvän.
xxx/ellauri175.html on line 549: Löysit itsesi maan päällä… ― vain tälle houkuttelevalle maapallolle, joka tuottaa sinulle aina pettymyksen, kuten edeltäjäsikin! ei muuta kuin tällä maan päällä, jossa luonnollisesti, muistista ja jälleen kerran puhtaasti rationaalisiksi tulleilla katseilla, nämä terveelliset ihmelapset eivät enää näytä sinusta vain tyhjiltä ja turhilta. – Sanot itsellesi: ”Nämä ovat unen asioita! hallusinaatioita!…” ― mistä minä tiedän? Ja maksamalla itsesi muutaman huolestuneen sanan painolla, vähennät ajattelemattomasti itsessäsi yliluonnollisenne tunnetta. Seuraavana aamunkoitteessa, nojaten ikkunaan, joka on auki aamun puhtaaseen ilmaan, iloisella sydämellä, tämän itsesi kanssa tehdyn epäilyttävän rauhansopimuksen vakuuttuneena, kuuntelet kaukaa elävien (toveriesi!) heräämisen ääntä. myös ja menevät asioilleen, humalassa Järkevyydestä, järjistänsä hulluina, kaikkien niiden lelulaatikoiden häikäisemänä, joilla ihmiskunnan kypsä aika astuu syksyyn.
xxx/ellauri293.html on line 371: Ludia pohditutti samantapainen jänisankkakuvio. Ludi lie nähnyt sen saxalaisessa pilalehdessä ja piirsi sen sitten zetteliin kömpelösti muistista:
xxx/ellauri357.html on line 235: