contemporary “is a moving ratio of modernity, moving through the recent past and near future in a (non-linear) space.
Eli vähän vanhaa, vähän uutta, vähän lainattua, vähän sinistä. Bravo Polle! Sä teit sen! Mikä pukerrus! Tais peräpukamat olla kovilla!
Hänen uransa alkuaikojen työt olivat romanttisia ja fantasianomaisia, mitä kuvastaa hänen vuonna 1893 julkaistu kokoelmansa The Celtic Twilight (Oletko keltti ja annat suolaa). Keski-iässä hän siirtyi kohti kovempaa ja modernimpaa tyyliä, joihin hän sai innoitusta suhteestaan Ezra Poundiin ja osallistumisestaan Irlannin kansallismieliseen politiikkaan.
ellauri054.html on line 244: Roland Barthes 1915-1980 oli kova luu vielä kasarilla ja ysärillä, nyt jo luutarhassa. Strukturalisti ja semiootikko, joka lipsu sit loppupeleissä postmodernismiin päin. Niin kaukana teos ja elämä -linjasta kun olla voi. Plussana voi mainita et Rolle ei pitänyt muovista. Umberto Eco eroaa Rollesta olemalla turhan nauraja.
ellauri055.html on line 655: Kriitikko Graham Hough (lue Huff) oli japsulaisten sotavankina, inhos sittemmin modernisteja ja jenkkejä. Hough totee aivan oikein että kriitikoille ei pystytetä pazaita. Niin kuin kadunlakaisija se on kunniallinen ammatti mutta harvan unelma. Kriitikot on enimmäkseen manqué artisteja. Hyvä graahamsämpylä! Frank Kermode sitävastoin vaikuttaa hanuristilta.
ellauri058.html on line 322: Kun lukee juoxuhautaa alusta kohti loppua, iskee naamaan Hotakaisen sankarin läpeensä äklöys. Just sellanen ihminen jota en voi sietää. Täysin perseeseen potkastava persumies. Fenssaa tuvan täydeltä elektroniikkaa kellarikoppiin saakeli. Alepan kassan tissit kovettuu voi perkele. Kokeilee koko ajan omaa pulssia. Voi helvetti. Helena ja Sini. Itkee kylppärissä kun konna lahjoo leipäkoneella. Vittu tää järbä on täyshullu. Luonnevikainen, sertifioitava sekobolzi, ja lisäxi rikollista ainesta. Mä en jaxa näitä Karin iänikuisia juoxuselostuxia. Eihän tällästä paskaa lue erkkikään. Helppo uskoa et Kari kuumuu Kimi Räikkösestä. Sielun veljiä. Karin naapuri on oikeassa: tupakoivat ihmiset on vammaisia, epäonnistuneita nilviäisiä. Olevinaan modernia moniäänistä, mut kaikki eri äänet tulee samasta reijästä: joka päästä kajahtaa Karin oma koleerinen ämyri.
ellauri058.html on line 406: Kriitikoilla on yleensä tutkijan, toimittajan tai taiteilijan (tässä tapauksessa kirjailijan) tausta (Soikkeli 2007: 148). He luonnehtivat izeään mieluusti yhdeksi modernin yhteiskunnan eliitiksi. Ylevyyden portinvartijoina toimivat. Me papit nauroimme niin, sanoi kirkonvartija. Kriitikoiden arvot määräytyvät mieluummin kirjallisuusinstituution sisältä kuin laajemmasta sosiaalisesta ympäristöstä. (Niemi 1991b: 148.)
ellauri061.html on line 223: "Peter Quince at the Clavier" is a poem from Wallace Stevens's first book of poetry, Harmonium. The poem was first published in 1915 in the "little magazine" Others: A Magazine of the New Verse (New York), edited by Alfred Kreymborg. Tää on aika höyryinen runo apokryfisestä Susannasta jota setämiehet kuolaavat. Wallace Stevens (October 2, 1879 – August 2, 1955) was an American modernist poet.
ellauri061.html on line 744: Uuskritiikki oli convenient fiction modernistisetämiehille, jotka halus olla hiljaa kuin hiiret aisanylityxistä.
ellauri061.html on line 746: Haavio kielsi lukemasta runoja elämän kautta. Kirjeessään nuorelle kirjallisuusarvostelija Kai Laitiselle hän tähdensi, että moderni runo ei ole elämäkerrallista keskuslyriikkaa vaan vapaata fabulointia.
ellauri061.html on line 1426: Ei piereskellä konsertissa. Narinkkatorilla esiintyy kolmen polven miesketju: Leo Maanvilja, hänen poikansa Poika sekä pojanpoikansa Keplo. Leo on kokenut karun poikakotimenneisyyden ja Poika ylläpitää netissä vihasivustoa. Keplo yrittää olla moderni mies, joka syö horsmat, maksaa taksit ja puhuu tunteista, mutta kun tyttöystävä jättää, Keplon kantti ei kestä. Okei, samaa paskaa kuin Kari Hotakaisella.
ellauri062.html on line 301: Seuraavana tehtävänä on puurtaa vanhan ajan sporan lailla rinnan läpitte Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaari 1973 ja Jaakko Superjuonikkaan yhtä tiiliskivi Jatkosotaextra 2017. Näiden pitäs jossain suhteessa olla samixia. Jotain postpostmodernismia. Välissä on mennyt Juotikkaan koko elinikä, joka kai on samaa luokkaa tovi kuin kesti modernismin rantautua Kaivopuiston rantaan. Välillä maistellaan Walserin modernia sveiziläistä Tobleronea.
ellauri062.html on line 325: No ei. Juotikkaan kanssa tulee sama ongelma kuin Pervon: ei näitä voi kunnolla parodioida, kun ne on parodioita izekin, ne tekevät sen ize. Mä huomaan kauhuxeni nyt, että mun paasauxet onkin post-postmodernismia. Samanlaisia älyttömiä yhteydestä irrotettuja, kieli poskella kirjoitettuja sirpaleita. Varmaan nääkään hemmot ei koskaan poista mitään, kirjoittaa vaan lisää.
ellauri062.html on line 456: Loimaalla syntynyt Yli-Juonikas valmistui kirjallisuustieteen maisteriksi Turun yliopistossa. Gradun aihe oli julkisuutta kaihtava postmoderni amerikkalaiskirjailija Thomas Pynchon.
ellauri063.html on line 293: Tää oli se modernisoitu mutapainiversio Austenista, Lizzy helmat paskassa kananpyrstötukalla. Piipunrassi Darcyna. Tyhmää juoxentelua.
ellauri063.html on line 300: on aivan pelle moderni sahanvingutus. Inhottavaa hälyä. Sattuu päähän. Nono oli kiukkupää marxilainen antifasisti joka suuttui Stockhausenille kun edes se ei ymmärtäny sen merkillistä puuputusta. Johnin Lahna Helmin Kuoriainen ja Pezkun Uijuijui ateriakexejä samassa albumissa.
ellauri063.html on line 392: Vitsikkäästi nimetyt henkilöt ovat ennakkoperintöä yhdysvaltalaiselta postmodernin romaanin tunnetulta tuntemattomalta Thomas Pynchonilta, kuten myös etäännytetyn kerronnan luoma skitsoidi vaikutelma, jota teoksen sekalaisista media-alustoista lainaileva ainutlaatuisen levoton ulkoasu korostaa. Graafikko Markus Pyörälän maukkaasti taittama romaani loikkii klikkiotsikoista sanaristikkoon, nettimainoksista sarjakuvaan. ironian kruunaa runsas, psykoottinen kuvitus.
ellauri063.html on line 432: Infinite Jest is a postmodern encyclopedic novel, famous for its length and detail and for its digressions that involve endnotes (some of which themselves have footnotes). It has also been called metamodernist and hysterical realist. Wallace's "encyclopedic display of knowledge" incorporates media theory, linguistics, film studies, sport, addiction, science, and issues of national identity. The book is often humorous yet explores melancholy deeply.
ellauri064.html on line 85: Benjamin revolutionised text, image and film criticism. His essay ‘Hashish in Marseilles’ confirms that he experimented with drugs (‘under medical supervision’). He argued that reawakening the long-forgotten dreams of childhood could help recover the betrayed potential of technological progress, in the service of humanity's ‘redemption’ in this life. He collected children's books and recorded attentively the development of his son Stefan from behind the crib bars like his contemporary Piaget, especially sensation, imitation, gestures and spontaneity. This is from his celebrated modernist short pieces collection One Way Street:
ellauri064.html on line 132: Icken mielestä poliitikot on liskohumanoideja. Postmodernit kirjailijat on kampaviinereitä. Noin ihmisenä Jakesta tulee mieleen Marvin the paranoid android (ks kuva alla).
ellauri064.html on line 142: Yli-Juonikkaalla on viehättävä tapa vaihtaa rekisteriä pienillä yksityiskohdilla, ikään kuin huomaamatta outouttaa ympäristöään. Proosan perustaso on lähellä Veijo Meren kaltaisen modernistin tarkkoihin havaintoihin ja yllättäviin rinnastuksiin perustuvaa tyyliä, mutta esikielellinen, alitajuinen tyhjiö väijyy arkisen rekisterin alla ja pulppuilee välillä esiin.” – Vesa Rantama, onkiliero.
ellauri065.html on line 444: Seppälä on kirjoittanut romaaneja, novelleja ja kuunnelmia. Hänen teoksensa sisältävät useimmiten arjen ja niin sanotun tavallisen ihmisen kuvausta. Mukana voi olla ajankohtaisia yhteiskuntakriittisiä elementtejä tai esimerkiksi yksilön kokemuksia sodassa. Etenkin romaanit ovat usein rakenteellisesti kokeilevia. Seppälän kieli on modernismin perinteitä seuraten hyvin taloudellista; hän pyrkii välttämään kuvailevuutta ja metaforia. Seppälän teksteissä on lähes säännönmukaisesti synkähkö pohjavire. Osassa tuotantoa tyylilajina on musta huumori tai satiiri.
ellauri065.html on line 601: Kirjassa syytetään punavihreitä veltosta kaiken hyväksymisestä. Konservatiivien mukaan yhteiskunnalla pitää olla selkeitä arvoja ja kriteerejä. Kun tällaisia kriteerejä sitten sovelletaan, konservatiivit valittavat, että kirkkoihin ja yritysten johtokuntiin tunkeudutaan. Konstigin mukaan konservatiivit pitävät ihmisluontoa melko pysyvänä. Ihmisessä on “peto pinnan alla”, ja ihmisen “kapasiteetti pahaan on järkyttävä”. Heti seuraavalla sivulla kuitenkin kirjoitetaan, että “ihmistä ei voi ymmärtää abstraktina kokonaisuutena, koska hän on sellainen kuin on juuri siksi, että hän on syntynyt tietyssä paikassa ja ajassa”. Jälkimmäinen sitaatti voisi olla kenen tahansa postmodernin marxistin näppäimistöstä, koska siinä kiistetään pysyvä ihmisluonto ja korostetaan, että instituutiot ja yhteisöt mulkkaavat ihmisen käytöstä.
ellauri066.html on line 167: Anekdootin mukaan Hellaakoski oli viimeisinä päivinään ennen sairaalaan lähtöä valmistanut kaksi pakettia, joista toinen piti luovuttaa arkistoitavaksi ja toinen hävittää. Ensin mainitussa paketissa sanotaan olleen Hellaakosken romaanikäsikirjoitus, toisessa roskakoripaskaa. Jostakin syystä paketit menivät kuitenkin sekaisin ja viimeistelemätön romaani tuli tuhotuksi. Paperikorin sisältöä ei tulisi tyhjentää, vain kierrättää. Mistkubel on modernisti Recycle bin.
ellauri066.html on line 185: Lokaan vetäminen oli eurooppalaisten modernistien leipälaji, mutta siinäkin joukossa 23-vuotias Hellaakoski osoittautui eturivin rienaajaksi. Tämän vimmaisen suorituksensa modernismin esitaistelijana jo vuonna 1916 keski-ikäinen Hellaakoski – ilmeisesti häveliäisyyttään – piilotti 1940-luvulla.
ellauri066.html on line 187: Koulujen ja yliopistojen ja Make Eskelisen on lakattava julistamasta myöhäsyntyisen suomenkielisen modernismin muka-totuutta. Tuumaa Pettersson ruozalaiselta puolelta, jossa modernisteja sikisi jo ennen sotia, kun osasivat sukukieliä. Modernismi on sitä että salataan tunne tai ajatus, jos sellaisia on, neuvoo Patti Mulkkinen. Thykydides oli modernisti. Poliisin estetiikka: kertokaa vain mitä näitte.
ellauri066.html on line 201: Aaro modernisoi
ellauri066.html on line 203: Aaron Jääpeilin modernismia oli eze teki runosta myös graafisen kokemuspläjäyxen ihanko Yli-Juotikas sata vuotta myöhemmin. Plus ça change etc.
ellauri066.html on line 215: Aaro oli lukenut Apollinairea ja muita ranskis modernisteja. Diktoniuxen Emppu oli sen kamuja. Yllättäviä suhteita etäisten objektien välille, kuten
ellauri066.html on line 526: Susan Sontag's book Regarding the Pain of Others, published in 2003, is a study of the issue of how the pain and misfortune of some people affects others, namely whether war photography and war paintings may be helpful as anti-war tools, or whether they only serve some sense of schadenfreude in some viewers.[citation needed] Susanista mä en tiedä muuta kun että se oli Barthelmin postmodernistien henxelin selkäänpaukutuskekkereissä mukana SodexHossa kasarilla.
ellauri067.html on line 216: Painovoiman sateenkaarta pidetään Pynchonin pääteoksena, ja siihen hänen kulttimaineensa perustuu. Se on apokalyptinen teos. Sitä pidetään Herman Melvillen Moby Dickin postmodernina vastineena. Hyi.
ellauri067.html on line 491: There’s a dirty secret tucked away in Thomas Pynchon’s novels, eand it’s this: beyond all the postmodernism and paranoia, the anarchism and socialism, the investigations into global power, the forays into labor politics and feminism and critical race theory, the rocket science, the fourth-dimensional mathematics, the philatelic conspiracies, the ’60s radicalism and everything else that has spawned 70 or 80 monographs, probably twice as many dissertations, and hundreds if not thousands of scholarly essays, his novels are full of cheesy love stories.
ellauri067.html on line 537: Timpalle tyypillisiä on pienet panokohtauxet ilman edeltävää kontextia. Ei sillä ylipäänsä millään ole mitään kontextia. Se on sitä postmodernismia.
ellauri067.html on line 624: Thomas Pynchonin Kapteeni Blicero näyttää arkkityyppiseltä pahixelta: sadomasokistinen, sexuaalisesti kaikkiruokainen pederasti nazi ja mystisen 00000 V-2 raketin kexijä joka on Pynchonin postmodernin mestaripalan Painovoiman sateenkaari valkoinen valas.
ellauri069.html on line 38: Yx Barthelm New Yorkerista järkkäs ikääntyville postmodernistikamuille henxelien selkään paukutuskekkerit SodexHossa 1983. Kaikki kuzutut tulivat paizi Nipi. Nipi jänisti. Mä olin sillon Tallahasseessa, en päässyt tulemaan.
ellauri069.html on line 40: Postmodernism is the Swiss Army knife of critical concepts. It’s definitionally overloaded, and it can do almost any job you need done. This is partly because, like many terms that begin with “post,” it is fundamentally ambidextrous. Postmodernism can mean, “We’re all modernists now. Modernism has won.” Or it can mean, “No one can be a modernist anymore. Modernism is over.” People who use “postmodernism” in the first, “mission accomplished,” sense believe that modernism—the art and literature associated with figures like Picasso and Joyce—changed the game completely, and that everyone is still working through the consequences. Modernism is the song that never ends. Being postmodernist just means that we can never be pre-modernist again. People who use it in the second sense, as the epitaph for modernism, think that, somewhere along the line, there was a break with the assumptions, practices, and ambitions of modernist art and literature, and that everyone since then is (or ought to be) on to something very different. Being postmodernist means that we can never be modernist again.
ellauri069.html on line 49: Jossakin täällä on Texti (h.k.) joka tulee hajottaa osiinsa, varustaa selityxin ja huomautuxin ja masturboida (huoh) kunnes se on löysäxi rutistettu... ja mehän oletimme - natürlich! - että tämä pyhä Texti oli yhtä kuin Roketti, ... (hererohöpöhöpöä) ... meidän Tooramme. (s. 670) Tällästä pakko-oireista nikertelyä se on, postmodernismi nimittäin. Alaviitteiden alaviitteitä. Hypodermisiä hyperlinkkejä.
ellauri069.html on line 56: The one who kept them all on guard was the father, and he seems to have been a piece of work. Donald, Sr., had studied architecture at Penn, and he was a committed modernist, an acolyte of Setä Mies, Le Corbusier, Saara Aalto, and Esa Saarinen. He designed his own home, including the interiors, and if he couldn’t find something that suited his taste—a rug or a piece of furniture—he manufactured it himself.
ellauri069.html on line 78: What was he doing? Daugherty is right to claim that Barthelme conceived of himself as an heir of the modernist tradition—in particular, of Beckett. He encountered Beckett’s work for the first time in 1956, when he picked up a copy of Theatre Arts at Guy’s Newsstand, in Houston, and read the text of “Waiting for Godot.” “It seemed that from the day he discovered ‘Godot,’ Don believed he could write the fiction he imagined,” the woman who was his wife at the time, Helen Moore Barthelme, says in her memoir, “Donald Barthelme: The Genesis of a Cool Sound” (2001).
ellauri069.html on line 95: Barthelme felt that American fiction had abandoned what modernists called “the revolution of the word.” “Fiction after Joyce seems to have devoted itself to propaganda, to novels of social relationships, to short stories constructed mousetrap-like to supply, at the finish, a tiny insight typically having to do with innocence violated, or to works written as vehicles for saying no! in thunder,” he wrote in 1964, in the second issue (there would be only two) of Location.
ellauri069.html on line 111: He also believed that one of the things deadening our responses was mass culture. “I believe that’s the place artists are trying to get to, and I further believe that when they are successful, they reach it... an area somewhere probably between mathematics and religion, in which what may fairly be called truth exists.” He was an enemy of television. He was a serious jazz buff. It took him a while to become interested in rock. Daugherty is right. He was a postmodernist in the first sense.
ellauri069.html on line 444: Mut kyllä tääkin kirjoittaja on sitä mieltä, että miekkailu jättimäisillä vaahtomuovikyrvillä ja hiljaiset ja halukkaat seizentoistakesäiset neitokaiset sexialusvaatteissa ketterinä ja kurvikkaina imemässä miespäähenkilöitä joka puolelta on aika setämiesmäistä kuvastoa. Tomppa selkeesti puhuttelee miesporukoita kuvaillessaan loppumattomia märkiä uniaan. Kyllä postmodernit osaa marginalisoida naiset ihan yhtä näppärästi kuin pre. Ei tässä "samanarvoisuudesta" tai "minän hajoamisesta" loppupeleissä ole kysymys vaan vallasta. Mitä kuuluu ja kuka käskee, kuka on johtaja ja kuka pesee vessoja.
ellauri070.html on line 298: Se vie meidät hyvin pikaseen taas pois tästä kaupungista, joka muistuttaa enemmän baabelia kuin modernia suurkaupunkia. Me mennään, metelin läpi vuosimarkkinoiden kojulle, jossa yhteydessä myös ilotaloihin, missä "rahan sukupuolielin" puuhaa sopimattomuuxiaan. Lankun takana, jonka päällä oleva kirjoitus näyttää sanovan, että aidan takainen ulkopuoli on varattu kuolemaapelkäämättömille ja sen kokeneille, eli tarkoitettu niille, jotka eivät ole työntäneet kuolemaa pois elämästään (kts. tästä myös jollotuxet 1-4), törmäämme erään jolpoin hahmossa nuoreen ruinoon. Syntyy kuiva keskustelu jolpin ja ruinon välille. Jäbä seuraa sitä lyhkäsen matkaa, mutta kääntyy äkäseen takasinpäin. Jäbä arvaa sellaisen suhteen turhuuden.
ellauri072.html on line 308: Erityisen postmodernististä on neljännestä seinästä ulos kurkistelu kotisohville. Taino viideshän se töllö on, kotoa päin laskettuna, kuten Wallu huomauttaa.
ellauri073.html on line 189: Samaten, jos Wallu olis elänyt pitempään, muutkin kuin mä ois alkaneet sitä haukuskella. Oisivat huomanneet ettei ne tykänneetkään Loputtomasta läpästä, joka on täynnä muilta lainattuja "riffejä". Ne olis tajunneet että Wallacen postmodernin kikat ei olleetkaan avant-gardea, vaan johtu vaan siitä ettei se osannut pilkkusääntöjä. Ja lopulta niillekin ois selvinnyt, että Wallu vaikeni Loputtoman läpän jälkeen koska sillä ei ollut mitään sanomista. Mulla sensijaan on hurjasti tätä tämmöstä. Mun ei ikinä tarvi vaieta. Mua vituttaa vaan että Rolling Stone ja The Atlantic kirjottaa sen eikä mun runkuista.
ellauri073.html on line 193: Ize asiassa Wallun izari lopetti koko ton postmodernin höpötyxen. Sen kirjat on ihan unohdettu, ja sen katkonaisen sotkuisen tyylin on syrjäyttänyt kokonaisen aidon talentin tulvahdus. Vain jotkut Nykin kustantajaruipelot sitä julkaisikin. Internetin demokratisoitua kirjallisuuden täällä ollaan oltu mä ja mun monet kaverit luomassa ihan hienoa uutta runoutta. Eikä edes nettimeediasensorit voi suukapuloida meitä, pökäle on livahtanut ulos hammastahnatuubista! Kaikenmaailman tuhertajat pääsee nyt esiintymään nollayleisölle pilvessä. Mahtailevat konstikkaat kirjailijat on ihan hädässä. (Meidän ainoo huoli on että aika pieni osa meidän lukijoista osaa lukea. Mutta äänikirjat ja Youtube tulee onnex avuxi. Kunhan oppis kirjoittamaan vähän lyhkäsempiä juttuja. Muttei pysty, suu puhuu kuin papupata, kun sydän vuotaa yli.)
ellauri073.html on line 320: Kirjassa Immonen kehottaa elämään unelmaansa, eli “live the dream!” tässä nopeatahtisessa modernissa maailmassa, jossa ”aikaa ei koskaan tunnu olevan riittävästi”. Hän antaa erilaisia ohjeita aamukävelystä aina iltarutiinien muuttamiseen. “When you engage in a walk as a part of your morning routines, you have this good feeling, and you find it easy to purge your mind”, Immonen kirjoittaa kirjassa.
ellauri073.html on line 387: Konservatiivisimmat mennoniitat kuten staufferilaiset pukeutuvat yksinkertaisesti, suhtautuvat kielteisesti uuteen tekniikkaan ja pyrkivät eristäytymään ympäröivästä yhteiskunnasta omiksi maanviljely-yhteisöikseen. Esimerkiksi radiota ja televisiota ei hyväksytä ja autojen käyttöön saatetaan suhtautua kielteisesti, kuljetukseen saatetaan käyttää edelleen hevosta ja vaunuja. Vähemmän konservatiiviset suunnat eivät rajoita pukeutumista tai tekniikan käyttöä, ja uudistusmielisimmät hyväksyvät esimerkiksi homoseksuaaleja jäsenikseen. No jo menee modernixi. Junakin on kosheeria.
ellauri073.html on line 397: Wallace halusi päästä eteenpäin kuin Seija ja Lea Lehtisalo postmodernismin väsyttävästä ironiasta ja metafiktiosta. Sen mielestä hölmöpönttö oli tuhonnut fiktion. Kirjailijoiden pitäis panna pönttö pihalle ja pää oikeasti pukille. Ironia, pokerinaama ja naurettavuuden pelko leimaavat U.S. kulttuuria kiitos teeveen tyhmistävän vaikutuxen. Ironia ja nauru ovat hauskaa ja tehokasta, mutta niihin piiloutuu iso epätoivo ja seisahdus U.S. kulttuurissa, ja siitä tulee aloitteleville kirjailijoille no end of trouble. Wallacekin on vizailija, mutta koittaa kuitenkin tavoittaa yxityisten ihmisten elämäntuskaa virnuilevan naaman takana.
ellauri074.html on line 433: Vanha Saku ja sitä 8v vanhempi Mirkkis oli samaa mieltä että modernilla ihmisellä on
ellauri077.html on line 46: This article examines David Foster Wallace’s Infinite Jest alongside its eponymous film, arguing that they share a common purpose, but that the former succeeds where the latter fails. Coupled with a biographical and phenomenological analysis, the aim of this examination is to better understand Infinite Jest’s place in the cultural and literary movement away from post-modernism. Through the novel, Wallace seeks a cure for the postmodern malaise that is irony, which creates a distancing effect between author and reader. I argue that he collapses this distance by creating a conversation-like novel that uses sentimentality and endnotes to converse with a generation bombarded with easily consumable irony from television, advertisements, and even art. The results of this conversation are the curtailing of passive consumption of entertainment and the beginning of a new sincerity in literature, which allows for grand narratives without the unending cynicism of postmodernism.
ellauri077.html on line 54: Onko Christoffer Bartlett1 oikeassa että tää ei olekaan postmoderni romaani vaan merkkaa paluuta Dickensläisiin suuriin kertomuxiin? Tokkopa. Kyllä Wallu on aika keekoileva, ei tää mikään David Copperfield ole, vaan ihan vaan David Sikiö. Ei se mitenkään tee parastansa että lukija ymmärtäisi mitä se on ajamassa takaa. Aika postmodernia puun takaa tirkistelyä tääkin on, vaikka vähemmän kuin 2 muuta puurtamaani tiiliskiveä, Pynchon ja sen suomalainen coveri. Se on sentään kiva että Risto mätkii leffatuotantoa kunnon petkeleellä, navan alle napsuttelee suurella sukunuijalla kuin vaka vanha Wäinämöinen pani piika pikkaraista.
ellauri077.html on line 316: Se on kylä selvä että Jim ei varmaan paljon muistuta Wallun isää Jamesia. Se ei kyllä ollut mikään filmihullu postmodernisti, vaan ihan vaan vanhan koulun positivisteja. Jamesista tuttua voi kyllä olla toi kyvyttömyys viestiä. Ilmeisesti viestiminen ei ole Wallunkaan pitkä valtti, kun kokonainen sukupolvi sananselittäjiä on jäänyt riitelemään siitä mitä kirjoittaja on mahtanut tarkoittaa yli 1000:n sivun kirjalla.
ellauri077.html on line 318: Ne riitelee lähinnä siitä onko Wallu metaironinen (siis post-postmodernisti) vai vaan anti-ironinen (jonkinlainen naivisti). Soisin mielelläni että jälkimmäistä. Sentauttahan vastenmieliset miehet oli kivempi lukea kuin tää tiiliskivi, että jäi sellanen tunne että tietää millä puolella rintaa Wallun sydän on. Joo metaironia on kuolleena syntynyt ajatus, two wrongs aint gonna make one right.
ellauri077.html on line 338: Miguel de Unamuno y Jugo (29. syyskuuta 1864 Bilbao, Espanja – 31. joulukuuta 1936) oli espanjalainen esseisti, runoilija, romaani- ja näytelmäkirjailija sekä filosofi. Unamuno oli modernisti, joka häivytti eri tyylilajien välisiä eroja. Filosofina ja kirjailija hän edusti kristillistä eksistentialismia. Unamuno toimi muun muassa Salamancan yliopiston rehtorina. Hän ajoi maansa eurooppalaistumista mutta myöhemmin muutti tämän kannan jopa päinvastaiseksi. Hänen ajatteluunsa vaikuttivat Bergson, Kierkegaard ja William James.
ellauri077.html on line 458: About Existentialist Engagement in Wallace, Eggers and Foer. The novels of David Foster Wallace, Dave Eggers and Jonathan Safran Foer are increasingly regarded as representing a new trend, an 'aesthetic sea change' in contemporary American fiction. 'Post-postmodernism' and 'New Sincerity' are just two of the labels that have been attached to this trend. But what do these labels mean? What characterizes and connects these novels?
ellauri077.html on line 494: Jenkkikirjailijoilla tietty omat lehmät purivat, niille postmodernismi oli jonkinlaista irtiriuhtomista supermiehistä, John Wayneistä ja Kennedyistä ja jenkkilän maailmanlaajuisista vital interesteistä. Mikä liittyi tietysti jenkkimaailmanvallan hitaaseen murenemiseen muun maailman kiriessä kiinni vakoa. Ironia oli sit sitä että näitä asenteita pilkattiin (vaikkei suinkaan niistä luovuttu). You smile so wide it hurts. Yx jenkkifilmien vituttavimpia klisheitä on toi "nauru läpi kyynelten", on hurjan urheata kun ei näytä pahaa mieltä vaan virnuilee esim jollekulle kuolevalle lapselle tms ja valehtelee sille eze paranee. Ilo pintaan vaikka syän märkänis. Siinähän sitä on ironiaa kerraxeen. Sanoo mitä ei tarkoita eikä tarkoita mitä sanoo. Puhasta valehtelua.
ellauri077.html on line 604: Tis-mal-leen! Tässä Wallu oli aivan oikeassa. Mutta paskaa oli jauhettu jenkeissä jo ennen postmodernisteja. Yhtä eltaantuneita oli ne kolme jutkua (Belov, Malamud ja Roth). Yhtä paskiaisia oli tavallaan myös Wilt Whatman ja se Saroyan, armenialaismamu joka elvisteli puhtaaxi puleeratulla americanalla. Tai se village smithy jäbä, Hessu Långben. Ei hemmetti, ei jenkkilästä tule mitään hyvää vaikka voissa paistaisi. Ne on joko gooey tai ne on irvistelijötä. Ei ne saa naamaa peruslukemille millään.
ellauri077.html on line 636: Wallu on takuulla saanut ideoita lukijoiden kiusaamiseen äitykältä, jonka äidinkielen oppikirjat on täynna quizzeja ja knoppeja jotka pitää pikku lukijoita valveilla. Wickedly funny, thats mommy. Postmodernistit väitti että realistit huijas lukijoita ja huijas ize kahta kauheammin. Wallu, "uusi vilpitön", ojentaa kätösen ja sanoo lukijalle "trust me" kuin Walt Disneyn Aladdin. Luotathan?
ellauri077.html on line 765: Hän ehdotti, vaikka hän ei tarkentanut, myytin teoriaa Voimakas hyvän ja pahan väline modernissa historiallisessa kritiikassa. Hän loi johtopäätöksen, joka syrjäytti huonon perinteen, ja osoitti mahdollisuuden kirjoittaa historiaa alkuperäisten asiakirjojen puuttuessa alkuperäisistä rotueroista. Hän kiinnitti huomion rotuerojen valtavaan tärkeyteen ja vaikutti näiden erojen elvyttämiseen modernin historian tekijöinä. Tieteellisen rasismin vaikutusta joihinkin hänen teorioihinsa on pohdittu.
ellauri080.html on line 104: 4:5 ei mee 1:1. Miten nää sit menee? Sangviinikot on rohkeita, koleerikot äreitä, melankoliset mähiä, flegmaatikot tyyniä. No sit yli jäis toi tunnollinen/hössö piirre. Onxe sit vaan uusi? Onko se sama kun Riemastuxen anaalis-obsessiivinen/retentiivinen tai neuroottinen? Ei tunnollisuus kyl liity selkeesti kehenkään, ellei fleguihin. Mut niitä on kai löperöjäkin, niinku joku Oblomov. Onx tää piirre 5 oikeesti joku modernin työelämän artefakti? Miten jaetan vastakkaiset piirteet muille tyypeille: jos melankoliset on konstitutionaalisesti mähiä, onx kaikki muut sit seurallisia? Vai voix ne olla kumpaa vaan, ikäänkun rändöminä? Tää jää nyt vähän auki.
ellauri082.html on line 105: Despite his flaws, DFW’s death is still a great tragedy, not because people are without their god of post-post-post-postmodernism, but because his redemptive and humanistic work is now decidedly finite. Well here sure was a humanist as far as technology is concerned. His work could have beeen made infinite by adding to the end: Poles are stupid, please turn over.
ellauri083.html on line 69: Vuonna 1911, Helmi lähti Kiinasta opiskelemaan Randolf-Maconin Naisten Opistossa Lynkkauskaupungissa Virginiassa, ja valmistui Phi Beta Kappa 1914 ja oli Kappa Delta Sisariston jäsen. (Tää on kai jotain hienoa.) Vaikka se ei ollenkaan aikonut palata Kiinaan, vielä vähemmän ottaa lähetyssaarnaaja-asentoa, se äkkiä pyrki Vanhempainneuvoston Lautakuntaan kun isä kirjoitti että äiti oli vakavasti kipeä. 1914-1932, se kokeili eri lähetyssaarnaaja-asentoja äidin sijasta, mutta myöhemmin se riitautui fundamentalistien kanssa modernistipuolella, mikä johti sen erottamiseen. Ihan niinkuin Wilho Pylkkänen.
ellauri096.html on line 524: Romaani kuitenkin taiteilee onneksi Yli-Juonikkaalle uskollisesti "hulvattoman" postmodernin komedian ja karmivan kauhun rajamailla. Tunnelmointi nousee oikeuksiinsa, kun teoksen lapsipäähenkilöt pääsevät ääneen ja paljastavat karmivia tietojaan.
ellauri096.html on line 569: Mitä yhteistä on heppahulluudella ja nuivuudella? 😃 Jotain siinä pitää olla kerta Ikoska on molempia. Js mitä yhteistä on postpostmodernismilla ja mikrokefalialla? 🤨 Jotain siinäkin täytyy olla. Alkutuska on jotain peeteejargonia. Päästyään alkutuskasta Jaska lähtee ezimään rotuvihaa Ikoskan tuotannosta lukutikulla. Rotuviha on paha asia, pahempi kuin esim puukotus.
ellauri096.html on line 600: Huoh. Joko taas. Vois vaihtees olla vaikka reliable. Jaska pilkkaa Paul Austeria postmodernismista vaikka sen omat postpostmodernit paasauxet ei ole yhtään modernimpia, pikemminkin päinvastoin.
ellauri096.html on line 630: Keynesiläisen päättäjän teoreettisen laitteen toinen pääosa oli Phillips-käyrä . Tämä käyrä, joka oli pikemminkin empiirinen havainto kuin teoria, osoitti, että työttömyyden lisääntynyt työllisyys merkitsi inflaation nousua. Keynes oli vain ennustanut, että työllisyyden kasvu aiheuttaisi korkeamman hinnan, ei korkeamman inflaation . Tällöin ekonomisti voisi käyttää IS–LM-mallia ennustamaan esimerkiksi, että rahan tarjonnan kasvu nostaisi tuotantoa ja työllisyyttä - ja sitten Phillips-käyrän avulla ennustaa inflaation kasvua. Keynesianismin vaikutuksen vahvuuden voi nähdä ekonomistien aalto, joka alkoi 1940-luvun lopulla Milton Friedmanin kanssa . Sen sijaan, että he hylkäsivät makrotalouden mittaukset ja makrotalouden mallit, he omaksuivat tekniikat, joissa koko taloutta pidetään kysynnän ja tarjonnan tasapainossa, mutta toisin kuin keynesiläiset - he väittivät, että "syrjäyttämisen" vaikutukset saisivat aikaan tai riistäisivät finanssipolitiikan sen positiivisesta vaikutuksesta. Sen sijaan on keskityttävä rahapolitiikkaan, jonka varhaiset keynesiläiset jättivät suurelta osin huomiotta. Monetaristinen kritiikki työnsi keynesiläisiä kohti tasapainoisempaa näkemystä rahapolitiikasta ja innoitti Keynesian teorian tarkistusaallon. 1950-luvulla julkisen vallan kohtalainen kysyntä johti teollisuuden kehitystä ja finanssi- ja rahapolitiikan suhdannepolitiikan käyttöä ja saavutti huippunsa 1960-luvulla, jolloin monille keynesiläisille tuntui, että vauraus oli nyt pysyvää. Vuoden 1973 öljyshokin ja 1970-luvun taloudellisten ongelmien myötä moderni liberaali taloustiede alkoi kuitenkin suosiota. Tänä aikana monet taloudet kokivat "stagflaatiota ": korkea ja kasvava työttömyys yhdistettynä korkeaan ja nousevaan inflaatioon, mikä on ristiriidassa Phillips-käyrän ennusteen kanssa. Stagflaatio tarkoitti, että sekä ekspansiivista (taantuman vastaista) että supistavaa (inflaation vastaista) politiikkaa oli sovellettava samanaikaisesti, mikä oli selvää mahdotonta. Tämä ongelma johti klassisempaan analyysiin perustuvien ideoiden nousuun, mukaan lukien monetarismi, tarjontapuolen taloustiede ja uusi klassinen taloustiede. Tämä tuotti "poliittisen sidoksen" ja keynesiläisen talouden konsensuksen romahtamisen, mikä johti uuden klassisen makrotalouden ja uuden keynesianismin kehitykseen. Seuraavien vuosikymmenien aikana nämä kaksi koulua kokoontuisivat luomaan uuden uusklassisen synteesin, joka muodostaa nykypäivän valtavirran perustan. Uuskeynesiläinen taloustiede - https://fi.qaz.wiki/wiki/Neo-Keynesian_economics
ellauri096.html on line 737: 15.01.2020 tuli kuluneexi 105 vuotta Loimaan lehteä. Loimaan lehdessä miesten ja naisten tasa-arvo on kunnossa. Oma paikallinen lehti on aina seutunsa kuva. Mummokolarit ovat kolisseet tavallista vähemmän. Eläinkannan runsastuminen on pidetty kunnossa mezästämällä. Onko Loimaalla olemassa mitään varamummopalvelua? Asunto oy Karhulanmäessä on myös kuulunut outoa kolinaa. Kurkkasin ovisilmästä. Käytävällä paloi valo. Menin takaisin sänkyyn ja sammutin valot. Heräsin viime viikolla siihen kun joku rapisteli turvaketjua. Nyt on ilmennyt että joku tuo tyhjiä rutisteltuja oluttölkkejä ovemme taaxe. Vielä sisäpuolelle. Mikähän tarkoitus tässä touhussa... yhä sairaamman hurmeiseksi vajoavaa apokalypsia, kieroutunutta ja vainoharhaista, "hulvattoman" postmodernin komedian ja karmivan kauhun rajamailla. Sehän näyttää olevankin Loimaalla vaan normipäivä.
ellauri097.html on line 296: He became a literary icon, but White knew that people rarely actually read his work. He professed not to care what people thought, but he would sometimes check for copies of his novels in local libraries. He would search for dog-ears and stains, to gauge how far in the book they had read. Most people, he deduced, never finished. The Australian reading public never quite warmed to White, and nothing much has changed. My grandmother “couldn’t stand him.” I have seen my mother take up one of his novels—The Solid Mandala—and after a few moments quite literally toss it aside. White’s books are metaphysical, lyrical, high modernist, full of baroque descriptions of landscapes, and unsparing in his examination of the people who live in them. For a country besotted with kitchen-sink realism and plain-speaking larrikins, Patrick White was baffling.
ellauri097.html on line 509: Gilamesh ja Enkidu ei olleet ainoita. Muinanen Kreikka ja Rooma suosi samansukupuolista sexiä. Se on turvasexiä. Esim Herkkules ja Akillees, ja Sappho ja lättänenä Plato. Koko Aasia ja lähi-itä on täynnä hinaajia, esim kunkku Daavid ja sen Joonatan ja Tarsoxen Paavali. Kiinalaiset eivät sylkässeet kuukuppiin nekään. Aahrikassa hovimiesten Khnumhotep and Niankhkhnum hauta on vanhimpia homohautoja muinaisten faaraoiden ajalta. John Boswell (oliko sekin gay?) on kirjottanut kuinka esimodernisssa Europassa sekä katolinen ja ortodoxinen kirkko siunasi samansukupuolisia liittoja hyvin samanlaisin menoin kuin nykyiset uskonnolliset heteronormaalit häät.
ellauri098.html on line 133: genre (ylevä tragedia alatyylinen komedia supermies eepos seikkailu draama koukuttava jännäri kutkuttava dekkari herttainen satu ällö horrori imelä romanssi voimaannuttava chicklit kuiva yritelmä narsu mustelma naivi fantasia nörde "spefi" antiikkinen postnmoderni jne)
ellauri098.html on line 275: Nää roolit jaetaan joskus useampiin henkilöihin, esim lohikäärme ja sen sukulaiset, nilkki ja sen rääpät. Kääntäen hahmoja voi myös yhdistellä, esim. prinssin isä voi olla sekä lähettäjä että jonkun miekan luovuttaja. Pahis ja hero yhdistyvät harvemmin, paizi postnmodernistisissa saduissa. Prinsessa ja hero voi olla samixet nykyaikana. Silloin prinssinnakkia ei ehkä tarvita, kuten esim. Frozenissa tai uudessa Mulanissa.
ellauri099.html on line 94:
Oscar Wilde wompatti lima Pykniker ENFP - Herkkusieni
modernista.com/wp-content/uploads/2009/11/aaoscarwilde290.jpg" height="100px" />
ellauri100.html on line 1380: Derridan miälestä strukturalismin vika on että se ezi jonkinlaisia salattuja jumalallisia (transsendentaalisia hienolla sanalla) merkityxiä. Derridan mielestä kaikki on vaan samaa höttöä. Ei kirjoissa, varsinkaan postmodernistisissa, ole mitään piilossa, ei niiden jutuissa ole mitään takapuolta, ne on pelkkää pahvia.
ellauri100.html on line 1384: Yritelmässä "Kirjailijan kuolema" (1968). Barthes meinasi että pitäs tietää mitä kirjailija oli ajatellut kirjoittaessan jotakin, jotta saisi kiinni kirjan oikeasta merkityxestä. Mutta ongelmana on, ettei se hölmö välttämättä ollut ajatellut paljon paskaakaan. Niinpä ollen koko ajatus kirjan perimmäisestä selityxestä on kuolleena syntynyt ajatus, taas vaan tollanen länsimainen porvarien väärinkäsitys. Ajatus että kirjan takakanteen tai hihaan voi tai edes pitää kirjoittaa mitä kirja tahtoo sanoa on vanhanaikaisten mainosmiesten harha. Ei tuote tarvii käyttöohjetta, senkun alkaa käyttää. Riittää että kirjailija on kuuluisa ja mielellään kazeltava julkimo. Tai voihan sinne laittaa jotain ympäripyöreää kuten et "elämännälkä ajaa Giovannan Napolin syrjäkulmille, kujan pimentoihin jää pieni kiharainen pää". Tää oli jo aika postmodernia toisten mielestä, toisten mielestä Barthes ei koskaan päässyt irti strukturalistin täplistä.
ellauri101.html on line 578: Siinä missä suuria ikäluokkia on sanottu viimeiseksi moderniksi sukupolveksi, joiden elämää on leimannut jatkuva optimismi ja kehitysusko, X-sukupolvea on pidetty ensimmäisenä postmodernina sukupolvena, jonka elämää leimaa pessimismi ja epäluottamus tulevaisuuteen 1990-luvulla monia rock-yhtyeitä jopa leimattiin X-sukupolven edustajiksi ja muun muassa Nirvana-yhtyeen keulahahmoa Kurt Cobainia pidettiin sen äänitorvena.
ellauri101.html on line 672: Yhdysvaltalainen esseisti Susan Sontag liitti käsitteen camp populaarikulttuuriin vuonna 1964 julkaistussa esseessään Notes on ”Camp”. 1980-luvulla camp yleistyi kytkeytyen postmodernismiin.
ellauri106.html on line 444: Arjalaisen näköinen apostata kärsii kun sen tytär vie pommin postitoimistoon. Näin ei olisi käynyt jos se olisi saanut hasidikasvatuxen, hasidimiehen ja peruukin! Modernismi koitti nostaa apinan jumalansa oxalle, postmodernismi sahaa poikki koko oxaa. Joku shixa meinaa että Phillun pastoraali on iso läppä, mutta Lilith on varma että siinä on jotain enemmänkin. Tän ruozalaisen näköisen jutkuluopion kärsimyxet on kuin Jobilla, eli teodikeasta tässäkin on kymysys. Senkö tautta Phil oli niin kärmistynyt kun ei tullut sitä Noobelia, Sale kehno vei sen Philin nenän edestä vaikka Phil ehti kirjoittaa paljon enämpi kirjoja? Siinä on miettimistä, johtuuko se kaaoxesta vaiko siitä että Philillä on enemmän syntejä tunnollaan kuin Salella. (Sale kyllä oli täysin tunnoton.)
ellauri106.html on line 507: Roth’s plots are masked by a fundamentally conservative denial of ideology. They metaphorize the particular crises of these particular men into transcendent markers of the human condition and, in doing so, once again reinforce the “romance” of "modernization." (Whazat? Lue alempaa. Se tarkottaa talousliberalismia.)
ellauri106.html on line 526: Instead of emphasizing the moral and political consequences of modern capitalism, as had the radical social movements before it, postmodernization offers “privacy, diminished expectations, subjectivism, individuality, particularity, and localism” as alternatives to the modern’s stability and universalism.
ellauri106.html on line 531: Confident from its victory over Fascism and emboldened by the subsequent economic boom, America jelled behind what social theorist Jeffrey Alexander has called modernization or romantic liberalism. As has been the case throughout much of Roth’s career, the socio-political touchstone of his American Trilogy is the “patriotic war years” and the consensus culture that blossomed immediately afterward. “Everything was in motion,” Zuckerman says in the opening pages of American Pastoral. “The lid was off. Americans were to start over again, en masse, everyone in it together”. Reagan-propagandaa.
ellauri106.html on line 556: Before his death from congestive heart failure on Tuesday, he made no secret of his contempt for Donald Trump, was instinctively liberal in most respects, and thought of himself as a Roosevelt Democrat. Yet his political novels have a nagging MAGA aftertaste. Successful, decent, hardworking men, who in the time of our fathers would have been appreciated, are mindlessly destroyed by modern women as the embodiments of a degenerate society. Roth’s desire, ultimately, is the same as Reagan’s: an impossible return to the promised land of modernization. Not by coincidence, the final chapter of The Human Stain is titled, “The Purifying Ritual.” Puhdistuxesta kuumuu kaikki anaalis-obsessiiviset henkilöt Hitleristä Rothiin ja Sofi Oxaseen. Puhamaan! Äiitii mä oon vallmiiis! Tuu PYYHKIMÄÄN!
ellauri106.html on line 628: “Roth’s misogyny infuses everything that he writes,” according to Meg Elison, a novelist recently described by the Times as “re-examining Roth”. This is typical of the all-or-nothing approach that is popular today, where if you don’t like everything about a public figure, then you can’t like anything. (Uskokaa tai älkää tää mielipide tulee naiselta. Se oli varmaan käynyt modernin kirjallisuuskritiikin koulua.)
ellauri107.html on line 324: Rothin paras teos on Harrin mielestä Käänteiselämää (The Counterlife, 1986). Se on fantastinen postmoderni teos, joka muljauttaa tarinan ylösalaisin peräti viisi kertaa. Lopulta lukija ei voi olla varma oikeastaan mistään. Se on hienoa. Suunnilleen sama idea on Paul Austerilla teoksessaan 4 3 2 1. Se ainakin oli syvältä.
ellauri109.html on line 410: C’est en Égypte, durant le règne de Méhémet Ali Pacha, qu’une délégation française débarque en terre des pharaons dans l’intention de moderniser le pays du Nil. Parmi ses membres, y figurent Maxime Du Camp en tant que photographe, mais aussi Gustave Flaubert, qui n’a pas encore 30 ans et surtout qui n’est pas encore devenu un écrivain notoire. Sa mission au sein de la délégation reste peu claire. L’occasion pour Mohamed Taan, en prenant certaines libertés de romancier, de parler sans ambages de l’homosexualité de l’auteur de La tentation de saint Antoine…
ellauri109.html on line 509: Over time, he took on vast themes—love, lust, loneliness, marriage, masculinity, ambition, community, solitude, loyalty, betrayal, patriotism, rebellion, piety, disgrace, the body, the imagination, American history, mortality, the relentless mistakes of life—and he did so in a variety of forms: comedy, parody, romance, conventional narrative, postmodernism, autofiction.
ellauri110.html on line 183: Hannu oli epähuomiossa vienyt looran tyhjään huoneeseen. Pettyneenä se otti sieltä irti mitä sai. Oliko tämä sallimuxen johdatusta? Sponssasiko Jehova näin Hannun nussiretkeä? Hannu on moderni ateisti, mutta silti kädet hakeutuvat ristiin. Kotona odottaa uskollinen avo-Penelope.
ellauri112.html on line 390: Max Stirner, Friedrich Engelsin piirtämänä. Moderni piirros Max Stirneristä. Johann Kaspar Schmidt, paremmin tunnettu nimellä Max Stirner (25. lokakuuta 1806 Bayreuth, Saksa – 26. kesäkuuta 1856 Berliini, Saksa) oli saksalainen filosofi, joka on yksi nihilismin, nominalismin, eksistentialismin, postmodernismin ja anarkismin, anarkoindividualismin ja erityisesti egoistisen anarkismin aatteen muovaajista.
ellauri115.html on line 480: Menin sitten läpitte mielessäni eri mielipiteet joita mulla oli ollut elämäni aikana, jotkut oli uskottavampia kuin toiset, ja mun sisäinen hyväxymisleima riippui tästä uskottavuudesta. Kun olin huomannut tän, tein puolueettoman vertailun kaikkien näiden eri ideoiden välillä, ja havaizin että ensimmäinen ja yleisin niistä oli myös yxinkertaisin ja järkevin, ja että sen olis kuka tahansa hyväxynyt jos se vaan olis ollut viimeinen eikä eka. Kuvittele että kaikki sun filosofit, entiset ja modernit, olis tyhjentäneet omituiset voiman, sattuman, kohtalon, välttämättömyyden, atomien, elollisen maailman, elävän massan ja materialismin eri lajkkeiden järjestelmät.
ellauri115.html on line 653: Huomaatte: tää termi ‘substanssi’ mulla tarkoittaa sitä millä on jotain alkeellisia laatusanoja, ilman erikoisia ja toissijaisia virityxiä. Jos sit kaikki meidän tuntemat alkeelliset laatusanat voi olla samalla otuxella, riittää vaan 1 substanssi; mut jos on keskenään poissulkevia laatusanoja, niin tarvitaan niin monta substanssia kun on disjointteja luokkia. Saat miettiä tätä vähän; mun puolesta, mitä Locke ikinä sanookin, mulle riittää että aineella on vaan koko ja jaollisuus, niin mä oon vakuuttunut, että se ei voi ajatella, ja jos joku filosofi väittää että puut tuntee ja kivet ajattelee [Jalkahuomautus: Musta näyttää että moderni filosofia on kaukana siitä että kivet ajattelevat, ne on havainneet että miehet ei ajattele. Onkohan vika mussa vai? No ei, ne ei vaan huomaa luonossa muuta kuin sensitiivisiä olentoja; ja ainut ero jonka ne löytää miehen ja kiven välillä on että miehellä on niitä 2, ei vaitiskaan läppä läppä, vaan että mies on herkkä olento joka kokee sensaatioita, ja kivi on herkkä olento joka ei koe sensaatioita. Mutta jos on totta että kaikki aine tuntee, mistä löytyy tää herkkä yxikkö, mun individi ego? Onxe jokaisessa aineen mölekyylissä, vai ruumiissa jotka on mölekyylien aggregaatteja? Paanxmä tän yxeyden nesteisiin ja kiinteisiin, yhdisteisiin ja alkuaineisiin? Sä sanot että luonto koostuu yxilöistä. Mut mitä nää yxilöt sit on? Onx toi kivi tossa yxilö vai aggregaatti yksilöitä? Jos jokainen alkeellinen atomi on herkkä olento, miten mä voin käsittää sen intiimin viestinnän joka tapahtuu kun toinen apina on toisen sisällä, niin että niiden 2 egoa on sekoittuneet yhdexi? Puoleensaveto voi olla luonnonlaki jonka mysteeri on meille tuntematon; mut ainakin me tajutaan että vetovoima joka riippuu massasta ei sodi kokoa ja jaollisuutta vastaan. Voitko ajatella sensaatiota smalla tavalla? Sensitiivisillä ruumiinosilla on toki koko, jopa vaihteleva [mulla se on aika vähäinen], mutta sensitiivinen olento on 1 ja jakamaton; sitä ei voi panna kahtia, se on kokonainen tai ei mitään; sentakia herkkä olento ei ole aineellinen kappale. Mä en tiedä miten meidän materialistit ymmärtävät sen, mutta musta näyttää että samat hankaluudet jotka sai ne heittämää yli laidan ajattelun, nyt saa ne hylkäämään tunteilun; ja mä en näe mitään syytä, kun kerran eka askel on otettu, ne ei vois ottaa toistakin; mitä se niille enää maxaa? Koska ne on varmoja ettei ne ajattele, miten ne kehtaa väittää että ne tunteilevat? Turhaan se yrittää sekottaa mua ovelilla argumenteilla; mä pidän sitä vaan epärehellisenä sofistina, joka mieluummin sanoo että kivillä on tunteita kun että miehillä on sielua. [Olipa siinä kasa kökköä ajattelua, jos sitä sillä nimellä voi kuzua; pikemminkin tarkotushakuista tunteilua.]
ellauri118.html on line 242: 13 Etiketin säännöt modernille herrasmiehelle
ellauri118.html on line 809: La Princesse de Clèves est un roman de Madame de La Fayette, d´abord publié anonymement en 1678. Le roman prend pour cadre la vie à la cour des Valois « dans les dernières années du règne de Henri Second », comme l´indique le narrateur dans les premières lignes du récit. Il peut donc être défini comme un roman historique, même s´il inaugure, par bien des aspects (souci de vraisemblance, construction rigoureuse, introspection des personnages) la tradition du roman d´analyse. C´est en effet un des premiers romans dits psychologiques, ce qui contribue à sa modernité.
ellauri118.html on line 972: The show modernizes the setting with references to Uber and Craigslist.
(Mikä vitun Craigslist? Craigslist is an American classified advertisements website with sections devoted to jobs, housing, for sale, items wanted, services, community service, gigs, résumés, and discussion forums. Craig Newmark began the service in 1995 as an email distribution list to friends, featuring local events in the San Francisco Bay. Privately owned company. Property is theft.)
ellauri133.html on line 304: Houston News raportoi: Teppo Kurko on briljantti. Se oikeesti on, vaikka se on valtalinjan lemmikkikoira. Sen kirjoja pidetään modernin kirjallisuuden huippuna, niitä opetetaan (amer.) kouluissa, ja niistä on tehty blockbuster leffoja. Eipä paha tyypille jota pidettiin alux vaan keskinkertaisena kauhunväsääjänä.
ellauri135.html on line 179: Kirjassa esitetään myös Helsingin pelastuminen tuholta kenraalikuvernöörin ansioksi. Sulut ja patterit, joita tehtiin Santahaminasta (ja Matosaaresta) aina Lauttasaareen saakka eivät olleet turhanaikaisia, vaan ratkaisivat kaupungin kohtalon, kuten kerrotaan. Vieläkin tärkeämpää Suomen kannalta oli Krimin sodan jälkeinen aika, jolloin, uuden keisarin hallitessa, aloitettiin suuri modernisaatio-ohjelma, johon kuului niin talouden kohentaminen rautateiden, kanavien, sahojen ja muut teollisuuden avulla kuin myös kansansivistyksen kohottaminen.
ellauri135.html on line 186: Paradoksaalisesti Bergistä, modernisoijasta ja suomalaisuusliikkeen kannattajasta, tuli ”vihattu kenraalikuvernööri”. Asiaa selittää muun muassa hänen aktiivisuutensa: aiemmat kenraalikuvernöörit olivat antaneet suomalaisten virkamiesten huseerata rauhassa, mutta Berg sekaantui kaikkeen.
ellauri140.html on line 72: Henkilöitäkin on aivan helvetisti, päähenkilöitä 28. Iso osa naisista on hyvixiä, iso osa pahixista on naisia. Tätä voisi tehdä ärrällä korrelaation. Peppu Rothin mielestä kaikki naiset koittaa omistaa, "Useimmat naiset haluavat omistaa kaiken", hän sanoo. "He haluavat omia sinun postisi. He haluavat omia sinun kuvitelmasi. Miten sinä kehtaat nussia jotakuta muuta kuin minua? Minusta sinun pitäisi unelmoida. Mixi sinä kazelet pornoa kun minä olen kotona? He haluavat omia sen mikä mies on, Coleman. Mutta ei kenenkään omiminen ole nautinto. Nautinto on tämä että huoneessa on toinen mestaruuden tavoittelija." (Tää soopa on pantu naisoletetun suuhun, eli Faunian. Se taitaa olla tollanen puoliautomaattinen Talus, paizi vinyylistä, tai modernimmin silikoninen.)
ellauri140.html on line 232: Barry Sadler was a twenty-five year old active duty Green Beret medic in 1966 when he first performed “Ballad of the Green Berets” on The Ed Sullivan Show. The song soon reached number one in the charts and eventually sold eight million copies. Sadler’s performance and the song’s popularity celebrated The Green Berets as the ultimate example of American military prowess, bravery and commitment. It fed into a specific postwar representation of modernity that was soon to be challenged by the escalation of the war in Vietnam.
ellauri141.html on line 533: The spoof book of late Horace (it refers to contemporary politicians such as Lloyd George, gas masks, land girls, daylight saving, spiritualism, canteens and so on) which came out in 1920, was inspired by a long tradition in English literature and by Kipling’s early imitation odes and Charles Graves’s Hawarden Horace (1894) and More Hawarden Horace (1896, with a delightful introduction by T. E. Page), where felicitous modernising English versions of the Odes (and an Epode) are put in the mouth of Gladstone (251) . A[lfred] D[enis] Godley, for one, had often imagined Greek and Roman authors as still alive and commenting on nineteenth- and twentieth-century Oxford and England. (252) Kipling delighted in humorous verse. In 1917 he had enjoyed Maurice Baring’s Translations (found in a commonplace book) (253) .
ellauri141.html on line 787: « Anabase est une sorte de carrefour à l'intersection entre deux modes d'écriture : celle de l'art « classique » (ordre, harmonie plénitude) et celle de la « modernité » (désarticulation, déconstruction, voire chaos). »