ellauri045.html on line 769: Huomattava osa pamfletista on osoitettu McCloskeyn esittelemälle poliittisten mentaliteettien jaottelulle. Perinteisten vasemmisto–oikeisto ja konservatismi–reformisti jakolinjojen sijaan teoria perustuu hyveille ja mentaliteeteille. Teorian neljä erilaista poliittista mentaliteettia ovat: aristokraatti, askeetti, raataja ja porvari.
ellauri045.html on line 773: Nämä mentaliteetit myös yhdistyvät ja korruptoivat toisiaan. Esitetyt neljä mentaliteettia ovat ideaalityyppejä, jotka harvemmin esiintyvät puhtaissa muodoissaan vaan yhdistelminä, jotka eivät aina ole positiivisia. Muiden mentaliteettien korruptoimaton porvari esitetään pamfletissa eräänrlaisen ideaalina, joka joutuu muita vastaan. Erotus kulkee teorian mukaan tunnollisuuden ja harkitsevuuden kohdalla, sillä nämä omaava porvari ymmärtää, että arvo täytyy luoda työllä ja, että kulutusta ennen on tuotettava arvoa.
ellauri112.html on line 182: RENAN JA BERGSON (1916) Omituisuus Ranskan henkisessä elämässä ovat sen muotifilosofit. Sellainen oli aikoinaan erikoisessa määrässä Voltaire. Sellainen oli toisen keisarikunnan kukistumisen jälkeen Ernest Renan, ja sellainen on meidän päivinämme Henri Bergson. Saksassa ei mitään vastaavaa ole. Tosin sekä Kantilla että Hegelillä aikoinaan oli tavaton auktoriteetti, ja varsinkin edellinen, »der Weltzermalmer» (Heine), nautti pääteostensa ilmestymisen jälkeen jakamatonta kunnioitusta. Mutta tuohonpa platooniseen kunnioitukseen Kantin ja suuren saksalaisen yleisön lähestyminen pysähtyikin; Kant, niinkuin myös Hegel, on luoksepääsemätön muille kuin niille, jotka erikoisesti opettelevat kaikki tarvittavat taikasanat. Ainoa saksalaisista filosofeista, joka on koko kansansa nimessä puhunut, on Fichte, mutta hänenkin filosofiansa on luonteeltaan esoteerinen. Friedrich Paulsen -vainaja kertoo, mitenkä hänelle eräs virkakumppani kerskasi saksalaisen filosofian vaikeatajuisuudella, lukien tämän sille ansioksi! Tämä saksalainen »ansio» on Ranskassa vioista pahin. Mitä ranskalainen tieteellinen kirjailija ennen muuta koettaa välttää, on »le pédantisme», sillä tämä tekisi hänet ainoastaan naurettavaksi. Ranskalaiset tieteilijät ovat suuremmassa määrässä kuin saksalaiset »kirjailijoita»; he kääntyvät paljon suuremmassa määrässä laajan sivistyneen yleisön puoleen, he koettavat paljon enemmän peittää käyttelemäänsä tieteellistä koneistoa näkymättömiin, panevat enemmän painoa ajatustensa muodolliseen ilmaisuun. Sivistynyt ranskalainen on vakuutettu siitä, että »kaiken voi sanoa hyvin kirjailijain yksinkertaisella ja täsmällisellä tyylillä, että uudet ilmaisutavat, räikeät kuvat johtuvat aina sopimattomasta vaateliaisuudesta tai todellisten rikkauksiemme tuntemattomuudesta» (E. Renan & Henriette Renan, Lettres intimes, s. 33).[5] Lukiessamme Bergsonin samaan ryhmään kuin Voltairen ja Renanin on tosin huomattava, että edellinen merkitykseltään ei suinkaan kohoa jälkimäisten tasalle. Jos voi sanoa että 18. vuosisata ruumiillistui Voltairessa, on taas Renanissa edustettuina muutamia niistä piirteistä, joita pidetään viime vuosisadalle olennaisina. Näiden tyypillisten, ikäänkuin historiallisesti välttämättömien mentaliteettien rinnalla jää Bergson paljon satunnaisemmaksi ilmiöksi. Senlisäksi on hän enemmän ammattifilosofi kuin edelliset.
3