ellauri112.html on line 166: »NYKYINEN MATERIALISMI» Parisissa on eräs aikakauslehti viime vuosina järjestänyt paljon harrastettuja esitelmätilaisuuksia, joissa joukko eteviä ranskalaisia tiedemiehiä ja ajattelijoita on esittänyt mielipiteitään periaatteellisista elämän ja tieteen kysymyksistä. Näin on syntynyt esitelmäsarjoja, jotka myöhemmin on julkaistu erikoisina teoksina; viimeinen näistä on äskettäin ilmestynyt nimellä »Le matérialisme actuel» (Nykyinen materialismi). Joukko Ranskan ensimäisiä nimiä luetaan tämän kirjan kansilehdellä sen tekijöinä: tunnettu filosofi Henri Bergson, mainio matemaatikko, muutamia kuukausia sitten kuollut Henri Poincaré (kirjassa oleva esitelmä on eräs hänen viimeisistä lausunnoistaan), etevä ja miellyttävä, meilläkin tunnettu kansantaloustieteilijä Ch. Gide y.m.-- Tuntuu epäilemättä vähän oudolta kuulla puhuttavan »nykyisestä materialismista». Onhan meillä juuri näinä vuosina syytä viettää varsinaisen materialismin kaksikymmenvuotista kuolinpäivää. Vuonna 1895 julisti Wilhelm Ostwald tieteellisen materialismin voitetuksi kannaksi. Ja johan jo kolmekymmentä vuotta sitäkin ennen filosofi F.A. Lange suurisuuntaisen historiallisen ja arvostelevan esityksensä kautta osoitti materialismin löyhyyden maailmankatsomuksena. Ei siis tosiaan näytä olevan syytä enää ottaa esille kysymystä materialismista ja sen »kumoamisesta». Mutta sitä eivät kirjamme tekijät tarkoitakaan tehdä. Meillä on päinvastoin edullinen tilaisuus heidän esityksiensä perustuksella tarkastella, kuinka pitkälle olemme edenneet pois varsinaisesta materialismista. Kuten toivon käyvän selville, antaa tällainen tarkastelu sangen mielenkiintoisia tuloksia. Materialismin kulmakivenä on alusta alkaen ollut atomismi eli oppi siitä, että aine on kokoonpantu jakamattomista hiukkasista. Mutta kun nämä hiukkaset ovat niin suunnattoman pieniä, ettei niitä millään tieteen nykyisellä keinolla voida havaita, on niiden olemassaolo ainakin jossain määrin jäänyt »uskon asiaksi». Merkillistä on nyt, että atomien olemassaolo nykyään, viisikymmentä vuotta materialismin kukoistuskauden jälkeen, itse asiassa lienee varmempi kuin mitä se oli silloin. Loistavassa esitelmässään esittää näet Poincaré joukon uudempia ilmiöitä, jotka vallan odottamattomalla tavalla tulevat atomi-olettamuksen tueksi, ilmiöitä, joiden kautta tiedemiehellä on tilaisuus tavallaan nähdä atomit tai molekyylit itse, joten niiden olemassaolo on varma. Miksei siis nyt materialismi esiinny riemukulussa ottamaan takaisin menetettyjä alueita? Se johtuu siitä, että atomit, nuo havainnolliset, yksinkertaiset perusainekset, joista oli niin helppo kuvailla kaikki todellisuus kokoonpannuksi ja joiden ulkopuolelle, tyhjää avaruutta lukuunottamatta, ei pitänyt jäädä mitään, ovat tykkänään menettäneet filosofisen tenhovoimansa. Mitä hyödyttää puhua atomeista jonain lopullisina, kun jokainen niistä on itsessään oma maailmansa, joka voi hajota vielä suunnattoman paljon pienempiin tekijöihin? Ja mitenkä on sitten näiden laita? Ovatko sitten ne jotain johon voidaan turvata pelkäämättä, että taas luiskahdetaan joihinkin uusiin pikku äärettömyyksiin? On paras olla niihin luottamatta. Eräät jotka ovat ryhtyneet tutkimaan niiden massaa, ovat tulleet siihen johtopäätökseen, ettei sitä olekaan olemassa. »Ei ole enää ainetta, on pelkästään reikiä eetterissä; mutta kun nämä reiät eivät voi muuttaa paikkaa järkähyttämättä niitä ympäröivää eetteriä, tarvitaan voimaa niitä liikuttamaan, ja ne näyttävät olevan inertialla varustettuja, kun tämä inertia itse asiassa kuuluu eetterille.» Nämä luonnontieteen uudemmat--toistaiseksi kai jonkunverran hypoteetiset--äärimäiset tulokset ovat väkevästi mielenkiintoisia muussakin kuin puhtaasti tieteellisessä suhteessa. Jos näet kysymme, mikä on n.s. materialismin psykologinen ydin, se salattu lähde, josta se ammentaa voimansa, niin on luullakseni vastattava: materialismi tyydyttää erästä ymmärryksemme alkuperäistä, juurtunutta mielihalua, mielikuvituksemme taipumusta pitää »esineellistä» todellisuuden käsitystä jollakin tavoin itsestään selvänä. Koetan ilmaista tämän havainnollisemmin.
ellauri112.html on line 168: * * * * * Valaisevan vertauskohdan edellisen kanssa tarjoaa eräs toinen paikka filosofisella taistelukentällä, jossa materialistit ovat taittaneet monta peistä, nim. kysymys sielun ja ruumiin suhteesta. Reaaliset tiedot aivotoiminnan ja sielunelämän suhteesta olivat materialismin kukoistuskaudella vallan mitättömät. Mutta tämä tietämättömyys peitettiin innokkailla väitteillä siitä, että »sielu» totisesti ei ole muuta kuin atomien liikettä, että aivot erittävät ajatuksia samoin kuin maksa sappea, että sielunelämä on jonkunmoista »fosforesenssia», tai mitä kaikkia lausetapoja silloin keksittiinkin. Nykyään tiedämme ainakin jotain aivotoiminnan ja sielunelämän suhteesta, tiedämme, että aivojen harmaa kuori on »tajunnan elin» siinä merkityksessä että sielunelämä on siitä välittömästi riippuvainen, vieläpä siten että ainakin alkeelliset sieluntoiminnat (aistimukset ja ruumiilliset tunteet) ovat »lokaliseeratut» tarkasti määrättyihin aivokuoren alueisiin; ja on erittäin luultavaa, että myös n.s. korkeammat sieluntoiminnat ovat sidotut määrättyihin aineellisiin tapahtumiin aivokuoressa. Tieteellinen psykologia julkilausuu tämän riippuvaisuussuhteen »psykofyysillisen parallelismin» periaatteellansa, joka on osoittautunut erinomaisen hedelmälliseksi »työ olettamukseksi» ja joka sisältää, että sielullista ilmiösarjaa vastaa joka kohdassa aineellinen tapahtumasarja aivokuoressa. Mutta kun edellinen vähän väliä kätkee, kun sitä vastoin jälkimäinen on katkeamaton, on luonnollista, että aineellinen tapahtumasarja selityksissämme pannaan sielullisen perustaksi. Tämän takia onkin fysiologisen psykologian lopullisena päämääränä, lyhyesti sanoen, koettaa selittää sielulliset ilmiöt määrätyistä aineellisista edellytyksistä. Onko tämä materialismia? Ei suinkaan, sillä metafyysillinen juopa sielullisen ja aineellisen välillä jää olemaan kuten ennenkin. Sen ylipääsemättömyyttä ei vähääkään muuta se, että vähitellen yhä tarkemmin opimme tietämään, mitä aivokuoren kohdan kiihoitusta ja minkä asteista, minkä luontaista kiihoitusta kukin sielullinen ilmiö vastaa. On eräitten periaatteellisten filosofisten syiden takia mahdoton ajatellakin, että tämä kuilu jollakin tieteellisellä tavalla voitaisiin täyttää. Olemme tässä omituisen ristiriidan edessä. Toisella puolen on pieni, mutta vähitellen varmasti kasvava tietomme siitä lainalaisuudesta, joka vallitsee sielullisen ja aivo-toiminnan kesken, toisella puolen on suuri valtava tietämättömyytemme tämän lainalaisuuden syvemmistä perusteista ja syistä, aineen ja hengen suhteen todellisesta luonteesta. Filosofit ovat aina ponnistelleet ajatustaan tämän kysymyksen ratkaisemiseksi ja saaneet tulokseksi joukon arveluita...
ellauri112.html on line 170: --Jos mielikuvituksessamme käymme läpi kaikki käsitykset todellisuuden rakenteesta, mitä mahdollisesti tunnemme, on helppo huomata, että eräällä niistä on aivan erikoinen viehätysvoima ymmärryksellemme, johtuen sen erinomaisesta ainakin näennäisestä selvyydestä. Se on se käsitys, että mikä on olemassa on tyhjä tila ja siinä olevat ja liikkuvat kappaleet. Uudemmista ajattelijoista on varsinkin Henri Bergson koettanut ottaa selvää siitä, mihinkä tämän »esineellisen» käsitystavan viehätysvoima perustuu. Hän on sitä mieltä, että sen perusta itse asiassa on käytännöllinen, biologinen. Niiden syitten joukossa, jotka ovat vaikuttaneet, että juuri ihminen on kohonnut maapallon herraksi, on epäilemättä yhtenä kaikkein tärkeimmistä se, että ihminen, älynsä avulla, on oppinut käyttämään kiinteitä kappaleita työkaluina ja aseina. Ihmisen nimi ei pitäisi olla homo sapiens vaan homo faber, s.o. seppä (sanan laajimmassa mielessä). Mutta tästäpä syystä onkin ymmärryksemme niin syvästi ja pääsemättömästi rakastunut kiinteisiin kappaleisiin, esineellisyyden aatteeseen. Syvä vaisto, syvempi kuin logiikka ja tosiseikat, ajaa meitä kaikkialla viemään läpi tämän aatteen, ja jos tälle taipumukselle annetaan täysin vapaat kädet, on tulos ennakolta määrätty, nim. materialismi. Kun kreikkalainen Demokritos paljon yli kaksituhatta vuotta sitten loi ensimäisen atomiopin suunnitelman, toimi hänen ajatuksensa tämän »esineellisyyden» vaiston ajamana: miten luonnolliselta tuntui kuvailla, että kaikki oleva on pienen-pienistä kiinteistä kappaleista kokoonpantu, samanlaisista kuin ne joita me joka päivä kivien ja puupalojen muodossa pitelemme käsissämme ja jotka ovat meille niin tuttuja ja selviä. Ja sama vaisto elää meissä vielä tänä päivänä. Mutta harvoin on tämä vaisto saanut sen pahempaa kolausta kuin yllämainittujen luonnontieteen uudempien tulosten kautta. Siinä suhteessa on noilla tuloksilla kerrassaan vallankumouksellinen luonne. Jos ne vakiintuvat ja jähmettyvät totuuksiksi, on materialismin aika ikipäiviksi mennyt. Eihän meillä ole minkäänlaista mahdollisuutta saada mielikuvitustamme tyydyttävää, havainnollista, »esineellistä» käsitystä sellaisista suureista kuin eetteri eli painoton aine, elektronit, joilla ei ole massaa j.n.e. Ne ovat puhtaita käsitteitä, merkkejä, symboleja. Jos yritämme tehdä niistä jotain havainnollisia todellisuudenkuvia, syntyy ristiriitasia sekasikiöitä, jotka todistavat pelkästään »esineellisen» älyntaipumuksemme kömpelyyttä. Mutta samalla todistaa tämä kuinka suunnattoman pitkälle luonnonilmiöiden tieteellinen analyysi itse asiassa on mennyt. Se todellisuus, jota luonnontiede näissä uudemmissa tuloksissaan käsittelee, ei enää ole varsinaisesti aineellinen; se on kaukana meidän esineellisten käsitystapojemme saavuttamattomissa, todellisuutta, jota ei silmä näe eikä käsi kosketa, mutta jonka matemaatiset suhteet on noihin merkeillä ja symboleilla ilmaistu. Muinaiset pythagoralaiset sanoivat, kuten Aristoteles kertoo, että lukujen aineksista on koko maailmankaikkeus kokoonpantu. Mielestäni voi uusi luonnontiede nähdä edelläkävijänsä, ei materialistisessa Demokritoksessa, vaan Pythagoraassa. Samanlaiseen epähavainnolliseen, puhtaasti käsitteelliseen todellisuuden käsitykseen kuin Pythagoraalla näyttää olleen, tuntuu myös uusi luonnontiede johtavan. Ajatus on kaikki, niin lopettaa Henri Poincaré, meidän aikamme luonnontutkijoista kaiketi edustavimpia, erään aikaisemman teoksensa.
ellauri115.html on line 480: Menin sitten läpitte mielessäni eri mielipiteet joita mulla oli ollut elämäni aikana, jotkut oli uskottavampia kuin toiset, ja mun sisäinen hyväxymisleima riippui tästä uskottavuudesta. Kun olin huomannut tän, tein puolueettoman vertailun kaikkien näiden eri ideoiden välillä, ja havaizin että ensimmäinen ja yleisin niistä oli myös yxinkertaisin ja järkevin, ja että sen olis kuka tahansa hyväxynyt jos se vaan olis ollut viimeinen eikä eka. Kuvittele että kaikki sun filosofit, entiset ja modernit, olis tyhjentäneet omituiset voiman, sattuman, kohtalon, välttämättömyyden, atomien, elollisen maailman, elävän massan ja materialismin eri lajkkeiden järjestelmät.
ellauri164.html on line 68: Se on kuvissa aika dyspeptisen näköinen. Kotoisin Villanuevasta kuten Montabuanin el Zorro. Kylvettyään nuorena materialismin haaleassa ammeessa se käännähti takas katolismiin 18 vee. Joulumessussa sen sydän sai pohjakosketuxen ja se uskaisi (je crus). Varsinainen keulapropelli oli kuiteskin homo Rimbaudin Seslonki helvetissä, kuten se on usein kertonut.
ellauri260.html on line 95: Hegel oli sitten taas iso impersonalistipahis. Nuorten hegeliläisten kautta tämä persoonaton idealismin muoto muuttui pian yhtä persoonattomiksi materialismin muodoiksi, jotka huipentuivat marxilaisuuteen, joka pitää ihmisen olemusta todella kollektiivisena; persoonaton determinismi kommunismin muodossa määritteli ratkaisevasti kahdennenkymmenennen vuosisadan poliittisen totalitarismin. Muissa ajattelijoissa idealismilla oli taipumus sulautua yhä naturalistisempiin natsismin ja rasismin muotoihin, mikä synnytti kahdennenkymmenennellä vuosisadalla muita uusia poliittisia liikkeitä, jotka nostivat vaihtoehtoiset kollektiivit henkilön yläpuolelle, kuten kansallissosialismi ja fasismi.
ellauri263.html on line 600: Yleensä pidetään selvänä, että sen suosio liittyi 1800-luvun lopun materialismin ja konservatiivisen kristinuskon väliseen kilpailuun ja niiden välillä vallinneeseen pohjattomaan kuiluun. Asioita syvemmin pohtiville ei riittänyt kristillisyys, joka tuntui olevan ristiriidassa tieteen kanssa. Jos kerran hihhuloidaan tehdään se sitten kunnolla. Toisaalta mekanistis-materialistinen maailmankatsomus herätti ihmisissä turvattomuuden tunteen.
ellauri279.html on line 462: Toinen romsku kertoo tarinan etuoikeutetusta nuoresta miehestä, jonka impulssit sosiaaliseen tasa-arvoon tukahduttavat hänen perheensä historiallisen materialismin.
ellauri288.html on line 194: Länsimainen vaihtoehtoinen käsitys totuudesta (amerikkalaisten kehittämä pragmaattinen totuusmääritelmä) ei ole itsestäänselvyys maassa, jossa valtio on adoptoinut neuvostokäsitykset faktoista. Marxismi-leninismin opit eivät tunnustaneet objektiivista tai absoluuttista totuutta. Roskaa, kylläpäs tunnustivat, nimittäin historiallisen materialismin totuuden. Kirjaimellisesti kaikki tiesivät, etteivät Neuvostoliiton vaalit olleet vapaita. Siitä huolimatta vaalituloksiin suhtauduttiin kuin ne olisivat faktoja. Faktoja ne olivatkin. Ehdokasasettelu jo takasi että proletariaatin diktatuuri säilyisi. Ei siitä ollut mitään väärinkäsityxiä.
ellauri362.html on line 318: Maailma on nykyään kovin hankala paikka elää, Joel Haahtela miettii. Esimerkiksi sielu, jonka avulla ihminen voi Jumalan yhteyden löytää, on valistuksen ja materialismin myötä lähes kadonnut käsistä. ”Suosittu israelilainen kirjailija ja historioitsija Yuval Noah Harari perustelee, ettei sielua voi olla olemassa, koska se ei sovi evoluutioteoriaan, jossa kaiken olemassa olevan voi todentaa, jakaa pienempiin ja muuttuviin osiin.” Tääkö jätkä on luonnontieteilijä? Epäilee jopa darwinismia. Ihmiselle tällainen umpimaterialistinen maailma on Haahtelasta raskas ja lohduton, täynnä virzakiviä, divertikkeleitä ja umpisuolia.
ellauri362.html on line 780: Tämän ajatuksen kehittämiseksi Althusser väittää, että Marxin, Demokritoksen, Epikuroksen, Lucretiuksen, Machiavellin, Spinozan, Hobbesin, Rousseaun, Montesquieun, Heideggerin ja Derridan esittämä "satunnaisen materialismin" maanalainen filosofinen virtaus, jota tuskin tunnistetaan, on olemassa.
ellauri370.html on line 451: Chamberlain kirjoitti vastenmielisesti, kuinka "jokaisella Basuton neekerillä" voisi nyt olla brittipassi kahdella shillingillä ja kuudella pennillä. Chamberlain ennusti aivan oikein että seuraavan viidenkymmenen vuoden aikana Englannin aristokratiasta tulee vain rahaoligarkia, ilman rotuun liittyvää solidaarisuutta tai sukulaisuussuhdetta valtaistuimeen. Panimot, musteen valmistajat ja laivanomistajat istuvat nyt House of Lordsissa. Berliner Zeitung oli syystä huolissaan. Chamberlain kirjoitti usein arvostavalle ja ihailevalle Wilhelmille kertoen hänelle, että vain jalo "saksalainen henki" pelasti maailman tuhoutumasta "tursoituneen jenkki-anglo-juutalaisen materialismin toimesta".
ellauri386.html on line 471: Useita vuosia hän opiskeli Leipzigin yliopistossa ja sai länsitartunnan. Katariina ei tykännyt ja lähetti Lodun Siperiaan oppimaan. Siellä hän kirjoitti pitkän tutkielman Ihmisestä, Hänen kuolevaisuudestaan, Hänen kuolemattomuudestaan , jota kunnioitetaan [kuka kunnioitti?] yhtenä harvoista Venäjän suurista filosofisista teoksista. Siinä hän käsittelee ihmisen uskoa kuonpuoleiseen, sielun ruumiillisuutta, syntisten lopullista lunastusta ja materialismin virheitä. Usko kuolemattomuuteen on hänelle erityisen voimakas sekä uskon tekijänä että lohdutuksena elämän vaikeuksien keskellä.
xxx/ellauri075.html on line 349: Tälläsiä konvoluutteja (asiakirjakoteloita) mäkin tässä pukerran. Benjaminin jouzenlaulu ‘Historian käsitteestä’ moittii valistusta ja kapitalistista käsitystä historiasta edistyxenä. Melankolisesti se analisoi 20. vuosisataa, sotkee teologista ja messianistista soopaa marxistisen materialismin teleologisoivaan soppaan. Benjaminin mielestä heikompien lyttäys ei ole mikään emergency, se on normitoimintaa. Kleen Angelus Novus (Benjaminin omistama maalaus) oli siitä kiva. No se onkin aika lailla Waltun näkönen.
xxx/ellauri178.html on line 265: Tämä korjattu, laaja todellisuuskuva voisi poistaa esteet henkilökohtaisen uskonelämän tieltä ja korjata materialismin tuottamat kulttuurin rappeutumat. Erityisesti on korostettava, että Laurikainen piti tieteen menetelmiä ja saavutuksia suuressa arvossa, mutta hän näki selvästi sen rajoittuneisuuden todellisuuden tulkkina – ”tieteellä on rajansa” muodostui siten hänen motokseen.
15