maalaus vuodelta 1899 Henryk Sienkiewiczistä." src="https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/2/29/Henryk_Sienkiewicz_1905.jpg/75px-Henryk_Sienkiewicz_1905.jpg" decoding="async" width="75" height="106" srcset="https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/2/29/Henryk_Sienkiewicz_1905.jpg/113px-Henryk_Sienkiewicz_1905.jpg 1.5x, //upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/2/29/Henryk_Sienkiewicz_1905.jpg/150px-Henryk_Sienkiewicz_1905.jpg 2x" data-file-width="280" data-file-height="396" />
ellauri196.html on line 521: Kuinka alhaista historian vääristelyä. Jos tämä ei ole lukijoiden tietoista harhaanjohtamista ja Israelin mustamaalausta, niin mitä sitten?
ellauri210.html on line 1085: Dalí valitsi maalaustensa aiheiksi sellaisia, joita hän piti spirituaalisina ja pyrki paljastamaan niissä olevia piileviä voimia. Hän uskoi, että kaikissa esineissä on tällaisia voimia ja halusi vangita ne maalauksiinsa ja itselleen niitä maalaamalla. Tätä edisti hänen kiinnostuksensa atomipommiin, joka oli hänen mielestään erityisen mystinen ja voimakas. Käyttämällä klassismia Dalí pyrki käyttämään hyväkseen sen realismia päästäkseen lähemmäksi kaikissa substansseissa olevaa henkisyyttä, ja siksi lähemmäksi ylhäisyyttä. Maalaus on ensimmäinen, jossa hän käytti klassismia tällä tavalla ja siinä ennakoitiin muita teemoja, joita Dalín kiinnostus henkisyyteen toi myöhemmin mukanaan, kuten levitointi ja painovoiman neutralisointi.
ellauri210.html on line 1095: Vuonna 2009 The Guardianin taidekriitikko Jonathan Jones luonnehti maalausta ”kitschixi ja sokeeraavaxi”, mutta huomioi maalauksen olevan ”hyvässä tai huonossa, luultavasti kaikkein kestävin visio ristiinnaulitsemisesta, joka on maalattu 1900-luvulla." Siinä on vähän tollasta uimahypyn tunnelmaa.
ellauri238.html on line 361: Vaikka Bernhardt olikin pääasiallisesti teatraalinen julkimo, hän päästi monenlaisia ääniä erilaisissa produktioissa. Eräs varhaisimmista oli levyttäminen Thomas Edisonin kotona New Yorkin -vierailulla 1880-luvulla. Monialaisena Benhardt harrasti teatterin lisäksi myös kuvataiteita, kuten maalausta ja kuvanveistoa, sekä mallintöitä. Lisäksi hän julkaisi kirjoja ja näytelmiä. Hän kuoli 78-vuotiaana tekojalkaisena poikansa Ambrosen syliin.
ellauri246.html on line 491: Näiden tekstien tärkein ominaisuus on keksi, kun nykyaikainen elämä herättää keisarillisen Rooman kuvan. Historian merkitys on rakenteissa olennaisina eikä Decorumissa, Brodski korostaa. Hän kirjoittaa muinaisen Rooman runouden kasvoista "hopea latina" aikakaudella ja luo juhla joulua yhdessä maakunnassa. Erilliset maalaukset on kirjoitettu kuin maalaus. Työskentelyä ei yleensä ole kritisoitu, se on täynnä lasi-tyhjiä silmiä ja parittomis kenkiä, vanhoja silmien matelijoita ja syljennuolijoita eliitin kuvernöörin edessä.
ellauri247.html on line 493: Hän ei mennyt enää kalliin taiteilijan ateljeehen ja unohti pian koko asian. Puoli vuotta myöhemmin han meni erääseen taidenäyttelyyn. Seinällä oli valtava, 21 metrin pituinen Vernetin historiallinen maalaus, joka esitti Adb-el-Kaderin leirin valtausta. Sen edessä tungeksi sankka ihailijajoukko jotka hahatellen osoittivat jotain hahmoa. Paroni meni myös tarkastelemaan kuvaa.
ellauri272.html on line 777: Heti ovella huomaa, ettei olla ihan tavallisessa kodissa. Eteisessä on Eero Järnefeltin maalaus. Se on Kihlmanin isoisän muotokuva.
ellauri276.html on line 328: Sanasto on sekä ylevää, vanhentunutta (alien) että puhekieltä. Suurin osa riimeistä on verbaalisia, lisäksi runoilija käyttää verbien katkaisemattomia muotoja, mikä lisää teoksen samankaltaisuutta kananlaulun ja eeposen kanssa: käveli ylös, lyötiin. Sanojen toistot partikkeleilla korostavat surullista intonaatiota: kuulla jotain, itseäni, jotain juureen asti, pala jostain. Metafora, allegoria: maasta kaivaa kultaa. Värimaalaus: vihreä, pinkki, musta. Runoilija käyttää deminutiivisia sanojen päätteitä, kuten kansanperinnössä, esimerkiksi saduissa, on tapana osoittaa, kuinka lähellä kyntäjän kipu on hänelle: aamunkoitto, talonpoika, talonmies, kruchinushka, lapset.
ellauri282.html on line 416: Thomas Merton syntyi Pradesissa, Pyrénées-Orientalesissa, Ranskassa 31. tammikuuta 1915 walesilaista alkuperää oleville vanhemmille: Owen Mertonille, Euroopassa ja Yhdysvalloissa toimivalle uusiseelantilaiselle taidemaalarille, ja Ruth Jenkins Mertonille, yhdysvaltalaiselle kveekerille ja taiteilijalle. He olivat tavanneet maalauskoulussa Pariisissa. Hänet kastettiin Englannin kirkossa isänsä toiveiden mukaisesti. Mertonin isä oli kyllä usein poissa poikansa lapsuudessa.
ellauri283.html on line 315: 800-luvun puolivälistä 1100-luvun puoliväliin Christian Nubia koki kultakautensa, jolloin sen poliittinen valta ja kulttuurinen kehitys saavuttivat huippunsa. Vuonna 747 Makulatuuri tunkeutui Egyptiin, joka kuului tuolloin parahultaisesti taantuville Umayyadeille ja teki niin jälleen 960 - luvun alussa, kun se työntyi pohjoiseen Akhmimiin asti. Makurialla säilyi läheiset dynastiset siteet Alodiaan, mikä ehkä johti kahden valtakunnan väliaikaiseen yhdistämiseen yhdeksi valtioksi. Keskiaikaisten nubialaisten kulttuuria on kuvattu " afrobysanttilaiseksi ", ja "afrikkalaisen" komponentin merkitys kasvaa ajan myötä. Myös arabien vaikutuksen lisääntyminen on havaittu. Valtion organisaatio oli erittäin keskitetty perustuen 6. ja 7. vuosisadan bysanttilaiseen byrokratiaan. Taide kukoisti keramiikkamaalausten ja erityisesti seinämaalausten muodossa. Noobit kehittivät kielelleen oman aakkoston, Old Noobin, joka perustui koptilaisiin aakkosiin, mutta käytti myös kreikkaa, koptia ja arabiaa. Naiset nauttivat ihanasti korkeasta yhteiskunnallisesta asemasta: heillä oli mahdollisuus saada koulutusta, he voivat omistaa, ostaa ja myydä maata ja käyttivät usein omaisuuttaan kirkkojen ja kirkkomaalausten lahjoittamiseen. Jopa kuninkaallinen perintö oli matrilineaarista, jopa kuninkaan sisaren poika oli laillinen perillinen!
ellauri288.html on line 274: ”Sofi Oksasen häiritsevä, mukaansatempaava romaani Purge. ..on järkytys. Vuonna 1992 sijoittuva Purge sijoittuu vuodelle 1992, kun Berliinin muurin purkamisen turmeltumaton iloinen optimismi on vain kolme vuotta, ja Purge jatkaa sumutusta osoittaakseen, kuinka vuosikymmeniä kestänyt mustamaalaus vääntää entisen Neuvostoliiton ihanneyhteiskunnasta rikollisuuden ja julmuuden leimaaman yhteiskunnan. Oksanen käsittelee tätä laajempaa teemaa tiukassa, epäsovinnaisessa rikosromaanissa, jota välittävät kauhistuttavat hiljaisuudet, häpeälliset paljastukset ja vastenmieliset läheisyydet (mm. runkun popsinta). Korvaamalla historian fiktiolla (kuin veroilmoituxessa henkilökohtaisella tasolla), Oksanen… tekee pelkän selviytymisen kustannukset sairaan käsin kosketeltavaksi… Sekä noirin että satujen herättäminen Purgessa on koukuttavaa luettavaa.” NPR, Yhdysvallat
ellauri294.html on line 384: Hollywoodin ohjaajat käyttivät hänen maalauksiaan lähdemateriaalina näkemyksensä muinaisesta maailmasta elokuvissa, kuten DW Griffithin Suvaitsemattomuus (1916), Ben Hur (1926), Cleopatra (1934), ja ennen kaikkea Cecil B. DeMillen eeppinen remake Kymmenestä käskystä (1956). Todellakin, Jesse Lasky Jr. , The Ten Commandmentsin toinen käsikirjoittaja, kuvaili, kuinka ohjaaja tavallisesti levitti Alma-Tadema-maalausten vedoksia ilmaistakseen lavastussuunnittelijoilleen haluamansa ilmeen. Oscar-palkitun roomalaisen eepos Gladiator suunnittelijat käyttivät Alma-Tademan maalauksia keskeisenä inspiraation lähteenä. Alma-Tademan maalaukset olivat myös inspiraationa Cair Paravelin linnan sisustukseen vuoden 2005 elokuvassa The Chronicles of Narnian: The Lion, the Witch and the Wardrobe . Ei siis mikään turha jäbä!
ellauri299.html on line 85: Voi himskatti miten Topol on mahduttanut kaikki antisovjet kaunansa jo romaaninsa avauslukuihin. Pitäisikö Topolin Ukrainan olojen mustamaalaus ottaa todesta? Ei se ainakaan ollut enää siellä omin silmin näkemässä perestroikan kurjuutta 1988 tai niillämain. Raisa Gorbachova pelkää floridalaista ennustajaeukkoa, joka ennustaa sille ja karttaozaiselle Mishalle väkivaltaista loppua.
ellauri300.html on line 672: Oliko Jeesus juutalainen? Tämä Perean mestarina tunnetun espanjalaisen taiteilijan 1400-luvun lopun maalaus kuvaa karitsan viimeistä ehtoollista, happamatonta leipää ja viiniä – kaikki elementit Seder-juhlasta, jota vietetään juutalaisen pääsiäisjuhlan ensimmäisenä yönä. Se, oliko viimeinen ehtoollinen pääsiäisseder, on yksi asia, jonka tutkijat ovat nostaneet esiin löytäessään juutalaisen Jeesuksen. Keilapallopää rahapussi kädessä on tietysti Juudas Iskariot. Onko parraton juhlavieras Magdalan Maria vaiko Jeesuxen "first lady" Antonio, apostoli Johannes?
ellauri300.html on line 677: Paul ja orjatyttö. Tässä öljymaalauksessa apostoli Paavali heittää "pythonin hengen" orjatytöstä, jonka hän tapaa Filippissä. Perustuu episodiin Apostolien tekojen luvusta 16 Raamatussa, maalaus vuodelta n. 1860 ja näkyy Rooman Pyhän Paavalin basilikan ulkopuolella. Paavali on lainannut tähän kuvaan Pietarilta tupeeta.
ellauri308.html on line 483: Ukraina on täynnä Henrykin pazaita, varsinkin Lwiw. Hänen teoksiaan myös moitittiin liian pelkistetyiksi. 20. vuosisadan puolalainen kirjailija ja dramaturgi Witold Gombrowicz kuvasi Sienkiewiczia ensiluokkaiseksi toisen luokan kirjailijaksi. Vasily Rozanov kuvaili Quo Vadista, ettei se ole taideteos, vaan kuin karkea tehdastekoinen maalaus. Anton Tšehov kutsui Sienkiewiczin kirjoitelmia oksettavan äiteliksi ja tökeröiksi. Kuitenkin Puolan kirjallisuushistorioitsija Henryk Markiewicz kirjoitti Polski słownik biograficznyssä (Puolalaisten elämäkertojen sanakirjassa) artikkelin Sienkiewiczista (1997). Markiewicz kuvaa Sienkiewiczia puolalaisen proosan mestariksi ja puolalaisen historiallisen fiktion eturivin kirjailijaksi ja samalla kansainvälisesti parhaiten tunnetuksi puolalaiseksi kirjailijaksi. Haha LOL, kiitos Hollywoodin.
ellauri309.html on line 1055: Mikki ei tajua maalaustaiteesta enempää kuin lehmä uudesta veräjästä. Kaikkea ei voi saada edes mielikuvitushenkilöstä.
ellauri317.html on line 168: Zaporogit kirjoittavat pilkkakirjettä Turkin sulttaanille (ven. Запорожцы пишут письмо турецкому султану, Zaporožtsy pišut pismo turetskomu sultanu) on ukrainalaisen taidemaalarin Ilja Repinin öljyvärimaalaus. Sen tyyli on realismi ja laji historiamaalaus. 1400-luvulla Dneprin alajuoksulle tulleet kasakkayhdyskunnat vahvistivat puolustustaan ja muodostivat linnoituksia. Etelä-Ukraina joutui Venäjän valtapiiriin 1700-luvulla, kun sen hallitsijat ryhtyivät määrätietoisesti laajentamaan valtakuntaansa etelään pyrkien Osmanien valtakunnan ja sille uskollisten kaanien poistamiseen Mustanmeren pohjoisrannoilta. Alueella asui riippumattomia kasakkayhdyskuntia, muun muassa Zaporižžjan, Donin ja Kubanin kasakat. Zaporižžja (ven. Zaporožje) viittaa Dneprin alajuoksulla ennen sijainneiden kynnysten (porog) eli suurten koskien takaiseen alueeseen, ja sen kasakoihin viitataan zaporogeina (ven. zaporožets).
ellauri317.html on line 187: Repinin maalaus viittaa tarinan mukaan vuonna 1676 sattuneeseen historialliseen tapahtumaan, jossa zaporogit lähettivät Osmanien valtakunnan sulttaani Mehmed IV:lle vastauskirjeen tämän vaadittua heitä antautumaan osmanien alaisuuteen, vaikka kasakat olivat voittaneet turkkilaiset taistelussa. Ei pie sotkea Pugazovin kapinaan 100v myöhemmin, josta kz. albumia 377.
ellauri322.html on line 314: Joseph Wrightin muotokuvat maisema-asetelmissa ovat meille tuttuja, hänen istujansa huokuvat terveyttä ja hehkua, pukeutuvat hienoihin ja täyteläisiin väreihin liittyviin vaatteisiin – materiaalit, jotka ovat hänen tyylinsä tunnusmerkki ja jotka viittaavat hänen istujiensa mukavuuteen ja vaurauteen. Tämä maalaus, ei kuitenkaan ole suoraviivainen muotokuva, vaan kohtaus kirjallisuudesta. Maria on surullinen hahmo Laurence Sternen teoksesta A Sentimental Journey (julkaistu 1768). Hän on menettänyt järkensä rakastajansa hylkäämisen jälkeen, ja maaseudulla vaeltaessaan Parson Yorick tapaa hänen matkallaan Ranskan halki. Akuutteja tunteita täynnä olevat romaanit ja runous olivat suosittuja 1700-luvun lopulla. Maalaessaan traagista sankaritarta Wright seurasi tätä nykyajan suuntausta, jossa melankoliset hahmot löytävät lohtua luonnosta.
ellauri345.html on line 424: Roomalaiset voivat kumota tämän kysymyksen suunnitellun lain. Jos ei tunnista sen pakottavaa luonnetta, romaanin ydin jää epäselväksi. Sillä tätä moraalisen äänen hiljaisuutta ei voida ymmärtää yksilöllisyyden piirteenä, kuten tunteiden mykistettyä kieltä. Se ei ole ihmisen rajoissa oleva kohtalo. Tämän hiljaisuuden myötä illuusio on asettunut kuluttavalla tavalla jaloimman olennon sydämeen. Ja tämä muistuttaa oudolla ikääntyessään mielisairaaseen menehtyneen Minna Herzliebin vaikenemista. Kaikki sanaton toiminnan selkeys on ilmeistä ja todellisuudessa itsensä säilyttävien sisäinen minä ei ole yhtä hämärtynyt kuin muiden. Pelkästään päiväkirjassaan Ottilien ihmiselämä näyttää vihdoinkin sekoittuvan. Kaikki heidän kielellisesti lahjakas olemassaolonsa löytyy yhä enemmän näistä hiljaisista kirjoituksista. Mutta he myös rakentavat vain muistomerkkiä jollekulle, joka kuoli. Hänen paljastavansa salaisuudet, jotka kuoleman yksin pitäisi paljastaa, tottunut ajatukseensa poismenosta; ja osoittamalla elävien hiljaisuutta he ennakoivat myös heidän täydellisen hiljaisuutensa. Illuusio, joka hallitsee kirjailijan elämää, tunkeutuu jopa hänen henkiseen, etäiseen tunnelmaan. Sillä jos päiväkirjan vaarana on, että se paljastaa liian aikaisin muistin idut sielusta ja estää sen hedelmien kypsymisen, silloin sen täytyy välttämättä tulla tuhoisaksi siellä, missä vain henkinen elämä ilmaistaan siinä. Ja kuitenkin lopulta kaikki sisäisen olemassaolon voima tulee muistista. Vain hän takaa sielunsa rakkauden. Tämä henkii Goethen muistoa: ”Oi, sinä olit menneitä aikoja Siskoni tai vaimoni." Ja niin kuin sellaisessa liitossa kauneus itse säilyy muistona, niin se on kukkiessaankin merkityksetön ilman sitä. Tästä todistavat Platonin Phaidroksen sanat: "Joka on tuore vihkimisestä ja on yksi niistä joka näki siellä paljon tuonpuoleisessa elämässä, joka nähdessään jumalalliset kasvot, jotka jäljittelevät hyvin kauneutta tai fyysistä muotoa, hämmästyy aluksi, muistaa tuolloin kokemansa ahdistuksen, mutta sitten kun hän lähestyy sitä, hän tunnistaa sen luonteen ja palvo häntä kuin jumalaa, koska muisti on nostettu kauneusajatukseen ja näkee sen seisovan varovaisuuden vieressä pyhällä maalla." Ottilienin olemassaolo ei herätä sellaista muistoa, hänessä kauneus todella jää ensimmäinen ja olennainen asia. Kaikki heidän myönteinen "vaikutelmansa" syntyy vain ulkonäöstä; Lukuisista päiväkirjasivuista huolimatta hänen sisäinen olemuksensa pysyy suljettuna, suljempana kuin mikään Heinrich von Kleistin naishahmoista. Tämän näkemyksen myötä Julian Schmidt kohtaa vanhan kritiikin, joka sanoo oudolla varmuudella: "Tämä Ottilie ei ole todellinen runoilijan hengen lapsi, vaan syntinen luomus Mignonin ja vanhan Masaccion tai Giotton kuvan kaksoismuistossa. «. Itse asiassa Ottilienin hahmossa maalaus on ylittänyt eeppisen runouden rajat. Sillä kauneuden esiintyminen olennaisena sisältönä elävässä olennossa on materiaalin eeppisen ympyrän ulkopuolella. Ja silti hän on romaanin keskipisteessä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. « Ottilienin olemassaolo ei herätä sellaisia muistoja, kauneus on hänessä todellakin ensimmäinen ja olennainen asia. Kaikki heidän myönteinen "vaikutelmansa" syntyy vain ulkonäöstä; Lukuisista päiväkirjasivuista huolimatta hänen sisäinen olemuksensa pysyy suljettuna, suljempana kuin mikään Heinrich von Kleistin naishahmoista. Tämän näkemyksen myötä Julian Schmidt kohtaa vanhan kritiikin, joka sanoo oudolla varmuudella: "Tämä Ottilie ei ole todellinen runoilijan hengen lapsi, vaan syntinen luomus Mignonin ja vanhan Masaccion tai Giotton kuvan kaksoismuistossa. «. Itse asiassa Ottilienin hahmossa maalaus on ylittänyt eeppisen runouden rajat. Sillä kauneuden esiintyminen olennaisena sisältönä elävässä olennossa on materiaalin eeppisen ympyrän ulkopuolella. Ja silti hän on romaanin keskipisteessä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. « Ottilienin olemassaolo ei herätä sellaisia muistoja, kauneus on hänessä todellakin ensimmäinen ja olennainen asia. Kaikki heidän myönteinen "vaikutelmansa" syntyy vain ulkonäöstä; Lukuisista päiväkirjasivuista huolimatta hänen sisäinen olemuksensa pysyy suljettuna, suljempana kuin mikään Heinrich von Kleistin naishahmoista. Tämän näkemyksen myötä Julian Schmidt kohtaa vanhan kritiikin, joka sanoo oudolla varmuudella: "Tämä Ottilie ei ole todellinen runoilijan hengen lapsi, vaan syntinen luomus Mignonin ja vanhan Masaccion tai Giotton kuvan kaksoismuistossa. «. Itse asiassa Ottilienin hahmossa maalaus on ylittänyt eeppisen runouden rajat. Sillä kauneuden esiintyminen olennaisena sisältönä elävässä olennossa on materiaalin eeppisen ympyrän ulkopuolella. Ja silti hän on romaanin keskipisteessä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä.
ellauri348.html on line 298:
ellauri350.html on line 103: Hra Z:n elämän tärkeät faktat, jotka osuvat yhteen Kohutin elämän kanssa, ovat seuraavat: Hän oli ainoa lapsi, hänen äidillään oli samanlaisia luonteenpiirteitä kuin Else Kohutilla, mukaan lukien kiinnostus maalausta ja runoutta ja toisten tökkimistä kohtaan. Isä oli poissa muutaman vuoden, ennen kuin poika oli viisivuotias, tarina hiihtolomasta ja hotellista on samanlainen kuin Kohutin oma elämä. Romaani Tomin sedän mökki luettiin hänelle varhaisessa iässä. Siellä on leiriohjaaja, joka muistuttaa Kohutilla nuorena ollutta tuutoria. Vanhemmat olivat kaukana toisistaan. Jotkut yksityiskohdat ovat kuitenkin hieman muuttuneet. Z:n isä istuu pienessä bändissä ja laulaa heidän kanssaan, vaikka todellisuudessa Felix Kohut oli taitava pianisti.
ellauri350.html on line 292: Muuten hän ansaizi runoilijaxi aika kivasti. Hän omisti kaksi kotia Winston-Salemissa Pohjois-Carolinassa ja "herrallisen brownstonen" Harlemissa , joka ostettiin vuonna 2004 ja joka oli kuin Eskin Bulevardin asunto täynnä hänen "kasvavaa kirjastoaan" kirjoja, joita hän keräsi kautta elämän, vuosikymmenien ajalta kerättyjä taideteoxia ja hyvin varustetut keittiöt. The Guardian -lehden kirjoittaja Gary Younge kertoi, että Angeloun Harlemin kodissa oli useita afrikkalaisia seinävaatteita ja hänen maalauskokoelmansa, mukaan lukien useiden jazztrumpetistien maalaukset, Rosa Parksin akvarelli ja Faith Ringgoldin teos nimeltä "Maya's Quilt Of Life".
ellauri351.html on line 233: Julkaisunsa jälkeisinä vuosina The Body Keeps the Score – sen kansi, jossa on Matissen maalaus – on tullut terapeuttien toimistoihin, Instagramin ruudukkoihin ja ihmisten yöpöytään. "Se yhdisti minulle niin monia pisteitä", sanoi yksi van der Kolkin kollegoista Traumatutkimussäätiössä. Verkkoarvostelijat jakoivat samanlaisia paljastuksia. "Ymmärrän sen nyt", yksi lukija julkaisi Redditissä. "En ole yksi rikkinäinen, viallinen muukalainen, joka on sijoitettu vieraaseen perheeseen vieraalla planeetalla, olen lapsi, jota ei ole nähty, kuultu tai hoidettu." Erään toimittajan lisäksi van der Kolk muistelee: ”Kukaan meistä ei odottanut tätä, että se kiipeäisi ja kiipeäisi ja kiipeäisi. Olen edelleen ymmälläni."
ellauri359.html on line 171: Blakella oli elämänsä aikana vain yksi näyttely, jonka hän ripusti veljensä kangaskaupan yläkertaan kesällä 1809 Lontoossa. Näyttelystä julkaistiin vain yksi arvostelu, jonka Megan Hunt kirjoitti The Examineriin. Hän valitti huonosti ymmärrettävistä allegorioista ja turhanpäiväisistä yrityksistä esittää sekä ruumista että sielua, tahroista, läiskistä ja sekasotkuisesta hölynpölystä. Kirjoittaja väitti, että Blake ei osaa piirtää ja että esillä olevat kuusitoista maalausta ovat ”vain penikkatautisten aivojen kuohahduksia” ja Blake itse ”epäonninen mielisairas”, joka kärsii ”häikäilemättömästä turhamaisuudesta”. ”Silmä näkee enemmän kuin sydän tietää", puolusteleixe Blake.
ellauri384.html on line 197: Ostin Tammiston Kontista Hellerin kovakantisen Kuvittele tätä (Picture this). Se tarkastelee satiirin varjolla ihmisen olemassaolon perusdikotomioita. Teos hyppää Ateenan kulta-ajalta 1600 -luvun Hollantiin ja Amerikan valtakunnan nousuun; hyppäämällä Aristotelesta Rembrandtiin, Sokrateen ja takaisin Helleriin ja jopa Jimmy Carteriin. Niitä (paizi Jimmyä) yhdistää yksi maalaus: Rembrandt van Rijnin Aristoteles miettimässä Homeroksen rintakuvaa. Sen on jenkit ryövänneet Uuden Amsterdamin Metropolitan-museoon.
ellauri390.html on line 204: Vuonna 1857 hän julkaisi ensimmäiset teoksensa. Hänen kommunikointitaitonsa erottui, hän oli lahjakas puhuja; harjoitti musiikkia ja maalausta; hänestä tuli kirjallisuuspiirien säännöllinen jäsen, tapasi D. I. Pisarevin, A. A. Grigorjevin, F. M. Dostojevskin, M. M. Dostojevskin y.m. kirjailijoita. Osallistunut erilaisten aikakauslehtien julkaisemiseen. Vuonna 1861 hän meni naimisiin näyttelijätär V. D. Hrynyovan kanssa. Vuosina 1865-1866 hän oli Varsovan vankityrmien tutkimuskomission kirjallinen jäsen. Vuonna 1867 hän matkusti Volgaa pitkin.
ellauri401.html on line 199: Kevätkesällä Pekka oli kesänvietossa Puujalan Kartanossa ja tutustui Kartanon naapurissa asuvaan Oskariin. Pekka oli tuttavuuden alkaessa 16-vuoden ikäinen, ja Oskar oli häntä vuotta nuorempi. Heitä yhdisti rakkaus taiteeseen. Kumpikin harrasti maalausta. Oskarin ja Pekan välille syntyi läheinen ystävyys, jossa toverukset käyttivät toisistaan nimiä Elias ja Andreas. Ystävyys oli melko lievä ilmaisu, sillä elokuussa 1892 Oskar kirjoitti, että hän rakastaa Pekkaa hellimmällä sydämellä ja lähetti hänelle ”tuhannen tuhatta suuteloa”. – Poikarakkaudesta siinä oli kyse, kadetraaleista ja puuvillaisista vöistä.
ellauri401.html on line 205: Koulun jälkeen kesällä Pekka tuherteli taiteiden parissa. Kirja I förlekens paradis kertoi kovasta ponnistuksesta ja luomisen tuskasta. Pekka kokeili myös muotokuvamaalausta ja maalasi alkukesästä nakukuvan Amanda Ylöstalosta. Amanda piti ainakin kuvan tekijästä ja kutsui häntä käymään heidän maatilallaan Turun lähelle. Pekka lähetti tauluja myös kotiin. Isän mielestä erityisen hyvä oli Puujalan kartanoa esittävä maalaus. Mimmy-täti puolestaan kiitti Andreasta juhlakunnossa esittävästä upeasta uimaripojan kuvasta.
ellauri419.html on line 155: Ranskantunnilla piti kuvailla joku maalaus niin että muutkin tunnistavat sen.
xxx/ellauri010.html on line 883: Krooninen ikävystyneisyys. “Tavallinen elämä on tuskastuttavaa. Postimerkkeily tai posliininmaalaus ei nappaa”, kuvailee Lauerma.
xxx/ellauri075.html on line 349: Tälläsiä konvoluutteja (asiakirjakoteloita) mäkin tässä pukerran. Benjaminin jouzenlaulu ‘Historian käsitteestä’ moittii valistusta ja kapitalistista käsitystä historiasta edistyxenä. Melankolisesti se analisoi 20. vuosisataa, sotkee teologista ja messianistista soopaa marxistisen materialismin teleologisoivaan soppaan. Benjaminin mielestä heikompien lyttäys ei ole mikään emergency, se on normitoimintaa. Kleen Angelus Novus (Benjaminin omistama maalaus) oli siitä kiva. No se onkin aika lailla Waltun näkönen.
xxx/ellauri124.html on line 662: lehtijutut Hymyssä ("Rohkea tanssiryhmä vain vartalomaalaus yllään",
xxx/ellauri124.html on line 830: Kullervo Koivisto päätti päivänsä pornokuvaajana vuonna 2011 Brande Arts -galleriassa järjestettyyn Oman elämänsä stuntti -näyttelyyn. Valokuvanäyttelyyn Koivisto oli valinnut kuvia, joilla oli oma tarinansa. Kuvat eivät valitettavasti sisältäneet kovaa pornoa. Näyttelyn harvinaisuuksiin kuuluivat muun muassa ensimmäinen mallikuva Angelika Kalliosta, kuvia ex-missi Tarja Smurasta ja Marika Hakalasta, sekä kuva räystäsperseisestä Lilli Suomalaisesta alastonmallina. Näyttelyssä oli esillä myös Rasputin-elokuvan kuvauksista otettuja kuvia ja Penthousessa 1980-luvulla maailmalle levinneitä kuvia, joissa Xena-niminen nainen poseeraa niukassa lähitaisteluasussa (pikkarit) jäällä Laajasalon edustalla. Näyttelyn päätteeksi taiteiden yönä huutokaupattiin esillä olleiden töiden vedokset. Huutokaupan meklarina toimi Kauko Röyhkä, ja siitä saaduilla rahoilla lahjoitettiin maalaus- ja piirustustarvikkeita helsinkiläisille päiväkodeille. Hyi-huutoja Distant Burpille! Siinä kanssa paha setämies.
xxx/ellauri125.html on line 660: Botticellin kuuluisimpia teoksia ovat kaksi suurta mytologia-aiheista maalausta Kevät ja Venuksen syntymä. Botticelli työskenteli suuren osan elämästään Medici-suvun palveluksessa Firenzessä ja osallistui muun muassa Sixtuksen kappelin freskojen maalaukseen. Tunnettujen mytologisten maalausten ohella hän maalasi alttaritauluja, useita madonnankuvia ja uransa loppuvaiheessa synkän dramaattisia uskonnollisia aiheita. Sillä oli skilliä vaikka mihin. Jäätävää. Helmi peri mummilta ja faffalta Bocellin Venus-julisteen luonnollista kokoa. Mahtaako olla enää tallella.
xxx/ellauri126.html on line 823: Tuija Vajaapakka on vuonna 1967 Hämeenlinnassa syntynyt tamperelainen muija. Hän on opiskellut Viita-akatemiassa runoa ja proosaa. Esikoisrunokokoelmansa Lasimaalaus (Gummerus 2003) jälkeen Vajaapakka on kirjoittanut useita romaaneja ja runokokoelmia, joista jokunen on julkaistukin.
xxx/ellauri130.html on line 231: