ellauri118.html on line 410: ¹Aviorikos kirjallisena topoksena on ollut useankin tutkimuksen aiheena, mutta ei yhdenkään narratologisen tutkimuksen. Edelleen painavin kirjallisuustieteellinen esitys aiheesta on Tony Tannerin ambivalentin psykoanalyyttis-strukturalistinen Adultery in the Novel (1979), joka lähestyy aviorikosta sekä yhteiskunnallisena että kirjallis-kielellisenä transgressiona. Viittaan Tannerin tutkimukseen Rouva Bovarya käsittelevässä luvussa. Muut laajemmat esitykset kirjallisesta aviorikoksesta ovat tekstianalyyttisesti merkityksettömämpiä: Bill Overtonin Fictions of Female Adultery (2002) keskittyy aviorikoskirjallisuuden historiallisiin ja kulttuurisiin reunaehtoihin sekä soimaa aiempaa tutkimusta (lähinnä Tanneria) liiasta kieli- ja kerrontakeskeisyydestä; Patricia Mainardin Husbands, Wives, and Lovers (2003) on kulttuurihistoriallinen esitys aviorikoksesta taiteessa ja Overtonin tutkimusta rikkaampi esitys esimerkiksi aviorikoksen lainsäädännöllisistä ja kulttuurisista kytköksistä; niin ikään Judith Armstrongin The Novel of Adultery (1976), Naomi Segalin The Adulteress’s Child (1992) ja Maria R. Ripponin Judgement and Justification in the Nineteenth-Century Novel of Adultery (2002) sivuuttavat kerronnan kysymykset ja keskittyvät kulttuuris-poliittiseen kontekstiin ja pelkästään referentiaalisen tason temaattiseen toistoon (kuten siihen että aviorikoksesta syntyvä lapsi on mitä todennäköisimmin tyttö). Oma lukunsa ovat vielä tiettyihin aikakausiin ja kielialueisiin (esimerkiksi ranskalaiseen hoviromantiikkaan) keskittyvät tutkimukset. Näistä maininnan arvoinen on ainakin Donald J. Greinerin Adultery in the American Novel (1985), vertaileva tutkimus Updiken, Hawthornen ja Jamesin avionrikkojista. Kulttuuri- ja myyttihistoriallinen klassikko, Denis de Rougemontin L’Amour et l’Occident (1939) on myös tutkimus uskottomuusfiktioista (Tristanin ja Isolden perillisistä), sillä Rougemontilla juuri aviorikos on länsimaisen ”rakkauden rakastamisen” huipentuma, transgressiivinen olotila joka katoaa, jos siitä tehdään instituutio. Käsitys uskottomuudesta kulttuurisena rajailmiönä ja juuri siitä syystä kertomustaiteen pulppuavana lähteenä yhdistää siis Rougemontia ja Tanneria, mutta jostain syystä Tanner ei viittaa Rougemontin teokseen. Mixihän? [Heitän tähän heti sen edellä mainitun oivalluxen, että romantiikka on sitä kun panettaa muttei pääse pukille.]
ellauri335.html on line 481: Mitä tulee miinaesteiden raivaamiseen, Zaluzhnyi sanoi, että paremmat sensorit, laajemmat ja vaihtelevammat miinanraivausvalmiudet ja dronejen vastainen kalusto auttaisivat Ukrainaa murtautumaan syvälle Venäjän miinaesteiden läpi.
xxx/ellauri087.html on line 260: – Luentojeni ja Pafos-seminaarieni pyrkimys on luoda tilanne, missä ihminen itse alkaa pohtia sitä, mitkä ovat hänen elämänsä laajemmat kaaret ja sydämen ääni. Mä vaan vähän siinä auttelen, annan ohjeita mitä ajatuxia izekunkin tulee pohtia.
xxx/ellauri120.html on line 416: Valentin Vaala oli tarjonnut Tapiovaaralle sankarin osaa elokuvassa Helsingin kuuluisin liikemies. Koekuvaus epäonnistui, jolloin Tapiovaara vakuuttui, että hänen paikkansa on pikemmin kameran takana. Takaa pienestä mustasta reiästä saa laajemmat näkymät. Hän onnistui närkästyttämään Suomi-Filmin Risto Orkon radioarvosteluillaan niin perusteellisesti, että ne lopetettiin vuonna 1935. Vasemmistoradikaalin mainekaan ei juuri ollut eduksi Tapiovaaran elokuvauran kehitykselle. Sitten kuvaan tulivat kirjailija Juhani Ahon poika Heikki Aho velipuolensa Björn Soldanin kera. Heikki Aho kiinnitti Nyrki Tapiovaaran ohjaamaan elokuvan isänsä kuuluisasta Juha-romaanista. Elokuva sai ensi-iltansa tammikuussa 1937. Samana vuonna Tapiovaara matkusteli Euroopassa ja kirjoitti vaikutelmistaan artikkeleita Helsingin Sanomiin ja Elokuva-aittaan. Juhaa seurasi kaksi komedia- ja kaksi draamaelokuvaa. Olikohan Heikki ja Björn homoja. Isäpappa Juhani bylsi vuoronperään Soldanin siskoxia. Ei sentään kaxosia kuten Marja Leinosen pikkuveikka.
4