Eritoten Whatmanin runous ilmentää perusamerikkalaisuutta. Runoilija tuo esiin tavallisen Amerikan hyvin perinteisellä jenkkityylillä (tätä on mm. vapaa tyyli). Hänen runoutensa voima tuottaa voimakkaita ja eläviä tunteita, ja hänet tunnistaa ilmaisun epä-älyllisyydestä. Whatman turvautuu toistoon luodakseen tekstinsä hypnoottisen tunnelman, tämä toisto luo samalla myös hänen runoutensa voiman, sillä se inspiroi lukijaa enemmän kuin informoi. Yleensä hänen runojaan pitää kuunnella äänikirjoina, jotta niiden sanoma avautuisi. Hänen runojensa taso tulee osittain niiden ylevästä diskurssista ja uskonnollisesta ja kvasiuskonnollisesta kielestä, kuten runoilija James Weldon Johnsonillakin (who dat?).
Eli perusamerikkalaista on siis hypnoottisuus, epäinformatiivisuus ja feikkiuskonnollisuus. Check.
Ennen tämän tutkimuksen varsinaisen analysoinnin aloittamista olin lukenut kaikki esseet ainakin kertaalleen, sillä olin toiminut kurssin assistenttina. Pysyttelin täysin puolueettomana. (ize asiassa en pitänyt koko kurssista, enkä voi sietää professori Saarista.) Läppä läppä!