ellauri070.html on line 152: Koraanimaisesti enkelivälityksenä ihmiskunnalle annettu teksti muodostaa länsimaisen runouden historiassa käänteentekevän kielellisen ja kulttuurisen keittiösaarekkeen, joka on sukupolvien ajan muistuttanut lähes uskontoa.
ellauri118.html on line 410: ¹Aviorikos kirjallisena topoksena on ollut useankin tutkimuksen aiheena, mutta ei yhdenkään narratologisen tutkimuksen. Edelleen painavin kirjallisuustieteellinen esitys aiheesta on Tony Tannerin ambivalentin psykoanalyyttis-strukturalistinen Adultery in the Novel (1979), joka lähestyy aviorikosta sekä yhteiskunnallisena että kirjallis-kielellisenä transgressiona. Viittaan Tannerin tutkimukseen Rouva Bovarya käsittelevässä luvussa. Muut laajemmat esitykset kirjallisesta aviorikoksesta ovat tekstianalyyttisesti merkityksettömämpiä: Bill Overtonin Fictions of Female Adultery (2002) keskittyy aviorikoskirjallisuuden historiallisiin ja kulttuurisiin reunaehtoihin sekä soimaa aiempaa tutkimusta (lähinnä Tanneria) liiasta kieli- ja kerrontakeskeisyydestä; Patricia Mainardin Husbands, Wives, and Lovers (2003) on kulttuurihistoriallinen esitys aviorikoksesta taiteessa ja Overtonin tutkimusta rikkaampi esitys esimerkiksi aviorikoksen lainsäädännöllisistä ja kulttuurisista kytköksistä; niin ikään Judith Armstrongin The Novel of Adultery (1976), Naomi Segalin The Adulteress’s Child (1992) ja Maria R. Ripponin Judgement and Justification in the Nineteenth-Century Novel of Adultery (2002) sivuuttavat kerronnan kysymykset ja keskittyvät kulttuuris-poliittiseen kontekstiin ja pelkästään referentiaalisen tason temaattiseen toistoon (kuten siihen että aviorikoksesta syntyvä lapsi on mitä todennäköisimmin tyttö). Oma lukunsa ovat vielä tiettyihin aikakausiin ja kielialueisiin (esimerkiksi ranskalaiseen hoviromantiikkaan) keskittyvät tutkimukset. Näistä maininnan arvoinen on ainakin Donald J. Greinerin Adultery in the American Novel (1985), vertaileva tutkimus Updiken, Hawthornen ja Jamesin avionrikkojista. Kulttuuri- ja myyttihistoriallinen klassikko, Denis de Rougemontin L’Amour et l’Occident (1939) on myös tutkimus uskottomuusfiktioista (Tristanin ja Isolden perillisistä), sillä Rougemontilla juuri aviorikos on länsimaisen ”rakkauden rakastamisen” huipentuma, transgressiivinen olotila joka katoaa, jos siitä tehdään instituutio. Käsitys uskottomuudesta kulttuurisena rajailmiönä ja juuri siitä syystä kertomustaiteen pulppuavana lähteenä yhdistää siis Rougemontia ja Tanneria, mutta jostain syystä Tanner ei viittaa Rougemontin teokseen. Mixihän? [Heitän tähän heti sen edellä mainitun oivalluxen, että romantiikka on sitä kun panettaa muttei pääse pukille.]
ellauri216.html on line 447: 1900-luvun alun kauheat tapahtumat eivät ohittaneet Kostromaa. Jumalan Providence säilytti kuitenkin Venäjän maan suuren pyhäkön. Ikoni ei vain välttynyt teomakistien häpäisyltä, vaan myös pysyi kirkoissa koko 1900-luvun. On huomattava, että ottaen huomioon ihmeellisen "Fedorovskaya"-kuvakkeen henkisen ja kulttuurisen arvon ja sen historiallisen yhteyden Romanovien kuninkaalliseen taloon, tämä tapaus on ainutlaatuinen kirkon lähihistoriassa.
ellauri226.html on line 53: Toisaalta meillä on "America's Band", kuten Ronald Reagan kutsui Beach Boysiksi vuonna 1983, ja he ovat halukkaita osallistumaan presidentin poliittiseen teatteriin. Monille republikaaneille bändin räsy rikkauksiin -tarina ilmentää kuvitteellista konsensuspolitiikan aikaa ja yhtä aikaa amerikkalaista unelmaa, joka on valkoleipää ja viatonta. Bändi tarttui tähän tunteeseen hyvissä ajoin ennen Reaganin aikakautta, ja tämä Beach Boysin omalaatuisen kulttuurisen DNA:n kanta on tarjonnut heille tasaisia varauksia republikaanien ja konservatiivisten asioiden poliittisina maskoteina.
ellauri246.html on line 547: Venäjän expatriaattikirjallisuudelle kokonaisuudessaan historialliset ja kulttuuriset motiivit ovat ominaisia. Jos koti on pitkällä, millaista taloa on lähellä? Monille maahanmuuttajille Venäjän kulttuuri on tullut niin taloksi. Monet vetoomukset hänelle. Joskus se johtaa kulttuurisen intertextin dekonstruktioon. Siten tapahtui "Venäjän terskin" Dmitri Bysheville. Hän sanoo, että lohko onnistui näkemään, miten venäläiset ihmiset "lensi" (vallankumous, sisällissota), mutta ihmiset taas putosivat orjuuteen. "Näetkö hänet hengellisellä voimalla?" Jopa monet USSR: ssä pettävät propagandat osoittavat, osoittaa BasyShev, että Venäjällä on vanhurskaita ja vanhurskas kylä (viittaus Solzhenitsyniin ja sananlaskuun "ei ole kylää ilman vanhurskautta"). Pitäen itseään Kuisman äidin poikana Basyshev yrittää kertoa totuuden XX vuosisadasta. Jos se nyt enää ketään kiinnostaa tässä vaiheessa.
ellauri260.html on line 395: Tätä Joria peukuttaneet kaverit on voittopuolisesti jotain patakonservatiiveja tai muuten oikeistohenkisiä hörhöjä: Ludi Wittgenstein, Jöns Carlson, Sigmund Freud, TS Eliot (The Waste Basket). Belovin Sale varmaan kerta sillä oli senniminen hahmo Augiessa, ja nyt siis tää Aucken. Hiljattain The Golden Boughia on kritisoitu laajalti imperialistisena, katolisten vastaisena, luokka- ja rasistisena elementtitalona, mukaan lukien Frazerin oletukset siitä, että eurooppalaiset talonpojat, aboriginaalit australialaiset ja afrikkalaiset edustivat kivettyneitä, kulttuurisen kehityksen aikaisempia vaiheita.
ellauri274.html on line 237: 1:34:08 народами разрушение семьи культурной и национальной идентичности извращение 1:34:08 kansakuntien tuhoaminen perheen kulttuurisen ja kansallisen identiteetin vääristymisestä
ellauri284.html on line 502: Helmikuussa 2010 presidentti Barack Obama tunnusti Eastwoodin taiteiden ja humanististen tieteiden palkinnolla. Obama kuvaili Eastwoodin elokuvia "esseiksi yksilöllisyydestä, kovista totuuksista ja olemuksesta siitä, mitä tarkoittaa olla amerikkalainen". Eli kahmia paalua, ampua aseettomia ja raiskata avuttomia. Muun muassa nämä roolit ovat tehneet Eastwoodista kestävän maskuliinisuuden kulttuurisen ikonin. Elämässä on mielenkiintoisia asioita enemmän kuin mitä on aikaa niihin perehtymiseen!
ellauri330.html on line 223: Jabotinsky piti sionismia täydellisenä kulttuurisena poikkeamana juutalaisesta elämäntavasta Euroopassa ja näki uuden "heprean" radikaalina uudelleenmäärittelynä juutalaiselle kulttuurille ja arvoille tuolloin. Vuonna 1905 hän kirjoitti:
ellauri332.html on line 572: Aleksanteri on nähtävä vanhentuneena kulttuurisena
ellauri335.html on line 332: Dodi, Oikein arvattu! Poliittisesti Reijon teoksista voi lukea vasemmistoradikalismin eri aikakausien suuntausten ja muunkin herkkäuskoisuuden kritiikkiä. Mäkeä häiritsevät punavihreät ajatusmiliisit ja hänestä kulttuurisen omimisen kielto on keksitty kehnon ketamiinin vaikutuksen alaisena. Tuotantoaan Mäki on luonnehtinut yhteiskunnalliseksi satiiriksi. Kyllä naurattaa. Reiska ilmeisesti satirisoi kaikkia vähänkin vasemmistolaisia kannanottoja, mikä tekee siitä leimallisen persun. Toisaalta kukaan sen tyypeistä ei ole yhtään parempi, Vares izekin on täys paskaläjä. Mitä tästä on pääteltävä? Kenties Repa ei pidä ihmisistä yiipäänsä. Se on jos totta sentään varteenotettava asenne.
ellauri340.html on line 489: Natoporukat kyllä kovin pahastuivat kädensijan tuesta jugoslavian serbiosapuolelle ja pahexuivat sen vekutusta natopommituxista. Ei näin Petteri! Tuota et tee! Ei tipu dynypreisia ellet pane suuta heti nappiin! Amerikkalainen kääntäjä Scott Abbott (n.h.), joka matkusti Handken kanssa Jugoslavian halki, minkä jälkeen julkaistiin lukuisia esseitä, totesi, että Handke piti Jugoslaviaa "uskomattomana, rikkaana monikulttuurisena valtiona, josta puuttui sellainen nationalismi, jonka hän näki Saksassa ja Itävallassa". Abbott lisäsi, että Handke piti maan hajoamista utopian katoamisena. Just sama juttu kuin Neuvostoliiton kohalla: kun sosialismi karkotetaan maasta, natonazit tulee tilalle.
ellauri350.html on line 823: Samuel L(eroy) Jackson (s. 21. joulukuuta 1948) on yhdysvaltalainen näyttelijä. Yksi sukupolvensa tunnetuimmista näyttelijöistä, elokuvat, joissa hän on esiintynyt, ovat tuottaneet yhteensä yli 27 miljardia dollaria maailmanlaajuisesti, mikä tekee hänestä kaikkien aikojen toiseksi eniten tuloja tuottavan näyttelijän . [a] Tuoreen luokituksen mukaan hän on kaikkien aikojen eniten tuottanut näyttelijä. Vuonna 2022 hän sai Academy Honorary Award -palkinnon "kulttuurisena ikonina, jonka dynaaminen työ on resonoinut genreissä, sukupolvissa ja yleisöissä maailmanlaajuisesti". Jacksonin läpimurtoesitys oli Jules Winnfieldin roolissa Quentin Tarantinon rikosdraamassa Pulp Fiction (1994), Hän sai laajaa tunnustusta myös Jedi Mace Winduna Star Wars -esiosa-trilogiassa ( 1999–2005) ja Nick Furynä 11 Marvel Cinematic Universe -elokuvassa , alkaen Iron Manista (2008), sekä vierailijana ABC- sarjassa SHIELDin agentit.
ellauri351.html on line 181: Jokaisessa luvussa käsitellään käsitteitä, mukaan lukien superminä, toistopakko, voimaantulo ja käsitteet, kuten uhraus, katumus, vanhurskaus, anteeksiantamus ja katuminen. Vastaajat ottavat huomioon sekä ammatillisen ja kliinisen kokemuksensa että eettisen, kulttuurisen tai filosofisen taustansa pohtiessaan anteeksiannon näkökohtia ja sen vaikutuksia kliiniseen käytäntöön. Kirja on yritys avata anteeksiannon aihetta, ei tehdä eettisiä johtopäätöksiä eikä muotoilla hurskaita psykologisia käyttäytymisaksioomia. Se ottaa huomioon myös anteeksiantamattomuuden tuntemisen ja anteeksiantamattomien elinikäisen katkeruuden tai kostonhimoisen toiveen pitämisen.
ellauri378.html on line 294: Jumalan ilmoituksen synnynnäisestä voimasta skeptikot saattavat mieluummin painottaa avioliiton geneettistä vaaraa selittääkseen historiallisen ja kulttuurisen vastenmielisyytemme insestiä kohtaan – se on tiedettä, he sanoisivat loppujen lopuksi. Mutta sanon ei. Minusta painavampi paino on Jumalan Sana. Kaikki mikä saa Jumalan vapisemaan, vapisuttaa meitäkin. Jos jumala ei piittaa, ei tarvi olla moxiskaan. Kaikki meistä eivät sitä tee, emmekä aina, mutta sielumme tietää, kun jokin on rikki. But if it ain't broken, don't try to fix it.
ellauri392.html on line 875: Pyllynnuolennassa kukaan ei kuitenkaan ylittänyt professori Mark C. Tayloria, tunnettua Derrida-ryhmäläistä, joka opettaa Williams Collegessa. Kirjoittaessaan The New York Timesin yleisönosastoon, professori Taylor aloitti myös kuzumalla apuun Wittgensteinia. Ludista Derrida oli kimalainen tulitikkulaatikossa. Professori Taylor jatkaa sitten antamalla meille ystävällisemmän, lempeämmän Derridan. Mutkattomille tietämättömille – ”ihmisille, jotka ovat riippuvaisia ​​äänistä ja yöpymisistä” – Derridan teokset saattavat tuntua ”toivottoman epäselviltä”. Mutta me hienostuneet kaverit tiedämme että hänen kuuluisa mutkikas proosansa "heijastaa tiheyttä ja monimutkaisuutta, joka on ominaista kaikille suurille filosofian, kirjallisuuden ja taiteen teoksille." (Se on klisee, mutta onko se totta? Varmasti jotkut, ehkä monetkin suuret teokset ovat mahtavia selkeytensä ja yksinkertaisuutensa vuoksi, esim Raamattu tai Toora.) Professori Taylorin päätavoitteena on esittää Derrida eräänlaisena teologina Hän sanoo, että tässä epävarmassa, kiistojen repimässä maailmassa on ymmärrettävää mutta vaarallista halu "yksinkertaisuuteen, selkeyteen ja varmuuteen". Ja tämä halu, professori Taylor kertoo, "on suurelta osin vastuussa kulttuurisen konservatiivisuuden ja uskonnollisen fundamentalismin noususta ". Älähälä! Pianhan tässä George W. Bush sulautuu Osama bin Ladeniin. Kiitos Jumalalle – tai pikemminkin kiitos Derridalle, että hän on tullut opettamaan meille uskomuksen muotoa, ”joka käsittää epävarmuuden ja antaa meille mahdollisuuden kunnioittaa muita, joita emme ymmärrä”. No sitä virhettä "me" emme kyllä tee! Professori Taylorin käsissä Derrida nousee esiin messiaanisena hahmona, Martin Heideggerin, St. Franciscuksen ja Kahlil Gibranin yhdistelmänä.
ellauri392.html on line 885: Alaviite: The New Criterion on New Yorkissa ilmestyvä kuukausittain ilmestyvä kirjallinen aikakauslehti ja taiteellisen ja kulttuurisen kritiikin aikakauslehti. Siinä on osiot runouden, teatterin, taiteen, musiikin, median ja kirjojen kritiikille. Sen perustivat vuonna 1982 Hilton Kramer, entinen The New York Timesin taidekriitikko, ja Samuel Lipman, pianisti ja musiikkikriitikko. Tietysti ashkenazeja. Nimi viittaa brittiläiseen The Criterion -kirjallisuuslehteen, jota toimitti yli puolifasistinen T. S. Eliot vuosina 1922–1939. Kramer taisteli sitä vastaan, mitä hän piti vasemmistolaisena poliittisena ennakkoasenteena taidekritiikassa ja mitä hän piti esteettisenä nihilismina, joka on ominaista monille 1900-luvun työtaiteilijoille ja taidekriitikoille. Turhautuminen The New York Timesin vasemmistopolitiikkaan johti hänen eroamiseen sanomalehdestä Reaganin vuonna 1982. Hän perusti ( Samuel Lipmanin kanssa ) konservatiivisen The New Criterion -lehden , jonka toinen toimittaja ja kustantaja oli myös Kramer. Hän otti vahvasti kommunisminvastaisen kannan vuoden 2003 katsauksessaan Anne Applebaumin Gulag: A History -kirjasta . Teoksessa The Twilight of the Intellectuals (1999) hän puolusti taidekriitikko Clement Greenbergin antikommunistisia näkemyksiä. Hän teki eron modernismin ja postmodernismin välillä terävästi, viitaten postmodernismin aikakauteen "tänä ironian ja institutionalisoidun kumouksen aikakautena". Hän on asettanut tämän vastakohtana modernismista löytämiensä ihanteiden kanssa: "totuuden kurinalaisuus, rehellisyyden ankaruus". Hilton Kramer kuoli sydämen vajaatoimintaan 27. maaliskuuta 2012 Harpswellissa. Ei mikään ylläri.
xxx/ellauri103.html on line 103: Mä en ymmärrä enää YHTÄÄN -teoksessa Leena Krohn jakaa kriittisiä sivalluksia useampaan suuntaan, ja etenkin tämän hetken keskusteluilmapiiri saa osansa. Krohnin mielestä “turvallisen tilan” ja “kulttuurisen omimisen” kaltaisia ilmaisuja voidaan käyttää myös sanan- ja ajattelunvapauden kuristamiseen. Onhan meillä jo eriöitä, joissa on turvallista tilaa (ja mainoxia, ainaskin jenkeissä), ja omiminenhan on kirjailijan ominta reviiriä.
xxx/ellauri104.html on line 1177: Patriarkaalinen avioliittokäsitys liittyi, kuten todettua, laajempaan uskonnollisesti väritettyyn ihmis- ja yhteiskuntakäsitykseen. Kun tasavertaisuuteen pohjautuva avioliittokäsitys sitten murtautui esille, oli silläkin oma näkemyksellinen ja sosiaalinen kontekstinsa. Onko mitään vastaavaa todettavissa, kun laajennettu avioliittokäsitys nyt levittäytyy yhä useampiin maihin maailmassamme? Voisiko sekin olla jonkin laajemman yhteiskunnallisen ja kulttuurisen kehityssuunnan ilmaus? Mikä voisi olla sen konteksti?
xxx/ellauri120.html on line 326: Yhteyden poliittisen taantuman ja kulttuurisen alentamisen välillä (sellaisena kuin he näkivät sen) tekivät myös hänen kollegansa Peripatetic ja ystävä Aristoxenus.
xxx/ellauri356.html on line 642: Yleensä enemmän musiikin kuin sanojen kanssa Daavid antoi meille ensimmäisen elämänmerkkinsä toiputtuaan koomasta tällä haikulla nimeltä Raamattu. Näen myös kirjoittamisen eloonjäämisen globalisoituneiden Internetin käyttäjien blogeissa ja muilla foorumeilla, jotka nykyään ottavat takaisin kulttuurisen monimuotoisuuden muiston ja ovat steriilin nostalgian ja säästötoimien poliittisen ylitarjouksen tulva vastaan. – he elävät kielen äärettömyydessä heidän uusi ja mittaamaton luovuus.
xxx/ellauri356.html on line 650: Souad aloitti haastattelut sekalaisen monikulttuurisen analyyttisen psykoterapiaryhmän kanssa provosoimalla sanomalla, että hän oli "tieteellinen mieli", vahva matematiikassa ja fysiikassa-kemiassa, mutta että "vain Allah puhui totuutta ja pystyi ymmärtämään häntä". Kirjallisuus "ei merkinnyt hänelle mitään" ja hän "vihasi ranskan ja filosofian tunteja", jotka hän "ohitti niin paljon kuin mahdollista". Mutta Souad nautti tarinansa kertomisesta, joukkueen kanssa pelaamisesta kuin uuden sekoittuneen perheen kanssa, nauramisesta muiden kanssa ja itselleen. Yhteyden palauttaminen ranskan kanssa; kesyttää hänen tuhoisia impulssejaan ja kärsimyksiään kielellä. Muut teini-ikäiset osallistuivat ryhmän mukana kirjoitus- ja teatterityöpajoihin. Souad lainasi heiltä ranskaksi käännettyjen arabialaisten runojen kirjan. Hän ohittaa ranskan oppitunteja vähemmän. Ja hän puki farkut takaisin jalkaan. Mikä voitto länkkäriydelle! (Mixi Ranskaan kotoutuxen symboli on joku rapakontakaisen maanviljelijän työhaalari? Sanos se.)
xxx/ellauri376.html on line 380: Yksinkertaisella mutta poleemisesti voimakkaalla tyylillä, joka sisälsi lainauksia Cicerolta, hän tuomitsi myös venäläisen kulttuurisen jälkeenjääneisyyden ja ansaitsi siten maineen Venäjän ensimmäisenä länsimaalaisena sekä ensimmäisenä ”toisinajattelija” ja ”emigrantti”-kirjailijana. Vituperatiivisissa vastauksissaan Ivan Kamala turvautui uhriutumiseen (itsesääli lapsuudestaan).
23