ellauri014.html on line 925: Kolmikolla kävi ikäviä vieraita, sen jälkeen niillä oli kiva aamu à l'anglais: kolme menee piiloon, ei kukaan etsi, ollaan hiljaa keskenään ja viihdytään. Juppajju. Semmoisia luppohetkiä oli Tedillä myös Ralphin kaa. Monitoinikamu. No ei vaitiskaan, komento takaisin, siinähän pyörii Jullen kakrut koko ajan jaloissa. Paitti ei ne ole häiriöxi, ne on täysin äiti aurinkoisen lumoissa kuin Rikun pojat, kuiskivat vaan hiljaa ettei äiti hurjistu.
ellauri043.html on line 100:
ellauri050.html on line 151: Olen varma että sulle tulee vastauxia -ne kuiskivat sun omassa päässäsi. Joka tapapaukauxessa, valize asioita jotka keventävät sydäntäsi ja ilostuttaa, niin kyllä elon rypyt siitä vähitellen suoristuvat.
ellauri111.html on line 768: Ivan ja Aljoosha on Dosto Ankan korvissa kuiskivat 2 pikkuankkaa. Aljooshalla (superego) on yöpaita rinkula ja siivet, Ivanilla (id) punainen vartalosukka jossa reikä pyrstölle, hiilihanko häntä sekä sarvet. Kirjoitelman nimellinen pahis on jesuiitta, joka on yhtä paha kuin Topeliuxen vastaava, ellei pahempi. Siis Aljooshan mielestä, Ivan ei ota kantaa, e-e-e-e-ei ko-ko-kommentoi.
xxx/ellauri010.html on line 1089: Salot kuiskivat kieltä jumalten,

xxx/ellauri081.html on line 428: Arne Alligaattorista tuli mieleen Aarne Ranta. Han har ingen dator han bor ju i djungeln, dvs Göteborg. Aarne Ranta ei pitänyt Aarne Alligaattorista. Huonosilmäinen ja kiltinoloinen mutta ikävä kyllä jotenkin uskovainen. Mikä pahinta, se tykkäsi thai-ruuasta. Aina piti laapustaa siihen samaan thai-ravintolaan syömään pahaa thai-ruokaa. Sen pojatkin on jostain vanhan testamentin kirjasta. Niillä oli yhden huoneen koirankoppi Nilkin kesäsiirtolassa. No tän kaiken mä oon kai jo kertonut, juolahti vaan mieleen taas. Vai olinko? Aarnen vaimo Pihla paistoi pannulla kampasimpukoita niiden keltaisen Göteborgin professoritalon kaakeloidussa teräskeittiössä. Kasarit koon mukaan seinälle ripustettuina. Pihla oli pätevämpi Aarnea, ja ehkä hyvätuloisempi myös. Aarne oli syystä siitä mustasukkainen. Nilkin keskittymisleirin virkanaiset kehui kukin izeään saunan lauteilla aika kuplixi. Siellä vallizi hiljainen mutta tiukan verinen statuskilpailu. Seija istui kylmällä alimmalla lauteella yhteiskunnan tuilla. Hänet sanottiin irti! Pihlan sisaruxet kuiskivat saunan lavoilla, tarkoittaen rouva nilkkiä, joka ei tehnyt enää muuta kuin poimi hehtolitroittain mustikoita kesällä. "Kaikki minun sisaruxeni ovat kyllä hyvissä naimisissa ja töissä, kukaan ei ole työtön," Pihla vielä teroitti. Tampereen talousalueelta terkkuja. Nilkin johdolla pelattiin Toiskan seurakunnan aidatuilla kentillä koripalloa ja lentistä. (Ne pelasivat, ei toki me.) "Rahnaa" sanoo nilkki tukka silmillä ja silmät viirussa manselaisittain luihunlaihan nenän kautta haiveniset posket viinan ahavoittamina.
xxx/ellauri208.html on line 597: Oli biologian tunti. Opettaja oli kipeänä. Katsoimme luontodokumenttia mangusteista, mankeloidun rotan näköisistä pikkupedoista. Mangustit kiipesivät päivälevon jälkeen paskanhajuisista koloistaan Serengetillä tai jossain muussa afrikkalaisen viranomaiskorruption perslävessä. Mangustit asettuivat pesäkummulle takajaloilleen, kaulaansa kurkottaen, mietteliäinä, mustin silmänympäryksin, muistuttaen Karhukoplan veljenpoikia, ja tuijottivat tasangolla törmäileviä villieläinlaumoja tiiviinä ryhmänä kuin eloonjäämistaistelun tuomitseva demarikomitea. Pörröiset vauvamangustit huojuivat evoluution keskellä unisina ja paahteen tylsistyttäminä, kurttuisin kulmin, ja lysähtelivät kumoon. Tytöt huokailivat. Ihania, ihan kuin ihmisiä, he kuiskivat luokassa, jonka ikkunoiden eteen oli vedetty pimennysverhot. Ja olivathan mangustit ihania, kun niitä katsoi oikealla tavalla, ihmisestä käsin, kun niiden mittana käytti ihmistä. Minä satuin vilkaisemaan ympärilleni muiden keskellä, edessäni pulpetilla viisisormiset käteni, näin lähellä häämöttävät kasvot, jotka tuijottivat sinertävä ruutua ja kuuntelivat lukijan eläytyvää puhetta. Ajattelin: Ihan kuin mangusteja. Palleani jännittyi. Minua huimasi. En saanut katsetta tarkennettua. Luokan tuttuus katosi, ja ihmisten. Ylle tulvahti pimeä, jota ei valaissut mikään oppivelvollisuus. Pimeä nieli seinien topografiset kartat. Pimeän kosketuksesta styroxinen Unkarin väestöpyramidi mureni ja tuprusi ryhmätyötaulun tähtikarttaan. Ikkunalaudalle lokeroidut Pahtavaaran malminäytteet putosivat paperimassakuun näkymättömälle puolelle Moskovanmereen, tyhjiin pyyhkiytyivät kansantuotteen kasvua osoitta graafit. Nicaragualaisen pihvilihan vientireitit ja uhanalaisen oselotin levinneisyysalue. Suurten jokisuistojen murtovesialueet huuhtoivat mennessään lasikaapin jyrsijät ja formaliiniin säilötyn kyyn ja violettisuonisen lehmänsilmän. Minä istuin sen katoamisen keskellä, hiljaisena, pyörteessä, kahdeksantoistavuotiaana, selitykset kadottaneena, ylettömän todellisuudentunnun vallassa, kun pimeään hävisi kaikki minkä olin uskonut jonain päivänä tietäväni. Jäljellä oli tunteikas olentolauma tuijottamassa sinertävää utua. Huh, ajattelin. Se pyyhki yli väkivalloin. Käteni vapisivat, korvani soivat. Vähitellen pelko lakkasi. Puristin kämmenillä poskiani. Ajattelin, että sen täytyi olla aivojen verenkiertohäiriö. Ajattelin olevani poikkeusyksilö. Jos sille yrittäisi antaa nimen, sen täytyisi olla taitoa olla tietämättä mitään.
7