ellauri112.html on line 153: Monet myöhemmät tutkijat ovat vieläkin enemmän vähentäneet olemassaolon taistelun merkitystä luonnossa. Niin esim. tunnettu ruhtinas Krapotkin eräässä teoksessa, jossa hän osoittaa, miten lukuisain eläinten pääpyrkimyksenä näyttää olevan välttää kilpailua. Luonnollinen valinta, sanoo hän, ei suinkaan vaikuta siten, että se synnyttäisi tungosta saman lajin yksilöiden kesken (kuten sen Darwinin mukaan täytyisi tehdä). Luonnollinen valinta suosii niitä eläin- ja ihmisryhmiä, jotka parhaiten osaavat välttää kilpailua. Esimerkkejä tarjoavat muuttolinnut, talvella nukkuvat imettäväiset, suunnattomia matkoja vaeltavat puhvelilaumat--kaikki koettavat, mikä milläkin tavoin, välttää ruuan vähyyttä ja siitä johtuvaa kilpailua; ja toiset ryhtyvät valtaviin ponnistuksiin saadakseen koko laumalle riittävän ravinnon. Krapotkinin mukaan luonnon antama opetus onkin: Välttäkää kilpailua, käykää liittoon keskenäiseksi avuksi! Sen on primitiivinen ihminen tehnyt. Ja se on syynä siihen, että ihminen on niin pitkällä kuin hän on. Myös uusimman biologisen tutkimuksen kesken ovat ne yksinkertaiset periaatteet, joiden kautta Darwin uskoi voivansa selittää kehityksen, siis ennen muuta »olemassaolon taistelu» paljon menettäneet tenhovoimastaan. Etevä englantilainen biologi prof. Bateson lausui Darwinin satavuotisjuhlan johdosta, että siitä huolimatta että olemme varmasti vakuutettuja kehitysopin totuudesta, täytyy lajien synnyn ja kehityksen syyt katsoa toistaiseksi tuntemattomiksi. Samaa mieltä ovat monet muut ensi luokan tutkijat, erityisesti tanskalainen prof. Johannsen, yksi uuden perinnöllisyystutkimuksen ensimäisistä auktoriteeteista. Tietysti ei »olemassaolon taistelun» tosiasiallisuutta voida kieltää. Mutta kehitykseen nähden rajoittunee sen merkitys pelkästään siihen, että se karsii pois elämänkyvyttömät oliot. Sen sijaan on siinä vaikea nähdä mitään suoranaisesti edistystä aikaansaavaa momenttia. Onhan sota hirvittävää voiman haaskausta, eihän tungos riittämättömästi varustetun elämän pöydän ympärillä voi aikaansaada muuta kuin tavatonta sen saman energian, sen positiivisen työn tuhlausta, joka toisessa tapauksessa, runsaan ravinnon ja ulkonaisen rauhan vallitessa, voitaisiin käyttää suvun edistymiseksi. Yllämainittu prof. Johannsen lausuukin: »Me löydämme suurimman määrän uusia elämäntyyppejä siellä, missä on parhaat mahdollisuudet levenemiseen ja runsaaseen ravintoon», toisin sanoin siellä, missä on pienin kilpailu. On siis kieltämätön tosiseikka, että uuden elämän-tieteen käsitys elävän luonnon tilasta ja varsinkin edistyksen edellytyksistä on tullut huomattavasti valoisammaksi. Niin epäselvää kuin kaikki vielä onkin, on Collin sitä mieltä, että saman sijan, minkä Darwin kehitysopillisessa teoriassaan antoi »olemassaolon taistelulle», tulee uudessa teoriassamme saamaan energian kasaaminen runsaan ravinnon vallitessa, jolloin jollakin meille toistaiseksi tuntemattomalla tavalla uudet edistyksensuuntaiset elimet syntyvät.
ellauri112.html on line 182: RENAN JA BERGSON (1916) Omituisuus Ranskan henkisessä elämässä ovat sen muotifilosofit. Sellainen oli aikoinaan erikoisessa määrässä Voltaire. Sellainen oli toisen keisarikunnan kukistumisen jälkeen Ernest Renan, ja sellainen on meidän päivinämme Henri Bergson. Saksassa ei mitään vastaavaa ole. Tosin sekä Kantilla että Hegelillä aikoinaan oli tavaton auktoriteetti, ja varsinkin edellinen, »der Weltzermalmer» (Heine), nautti pääteostensa ilmestymisen jälkeen jakamatonta kunnioitusta. Mutta tuohonpa platooniseen kunnioitukseen Kantin ja suuren saksalaisen yleisön lähestyminen pysähtyikin; Kant, niinkuin myös Hegel, on luoksepääsemätön muille kuin niille, jotka erikoisesti opettelevat kaikki tarvittavat taikasanat. Ainoa saksalaisista filosofeista, joka on koko kansansa nimessä puhunut, on Fichte, mutta hänenkin filosofiansa on luonteeltaan esoteerinen. Friedrich Paulsen -vainaja kertoo, mitenkä hänelle eräs virkakumppani kerskasi saksalaisen filosofian vaikeatajuisuudella, lukien tämän sille ansioksi! Tämä saksalainen »ansio» on Ranskassa vioista pahin. Mitä ranskalainen tieteellinen kirjailija ennen muuta koettaa välttää, on »le pédantisme», sillä tämä tekisi hänet ainoastaan naurettavaksi. Ranskalaiset tieteilijät ovat suuremmassa määrässä kuin saksalaiset »kirjailijoita»; he kääntyvät paljon suuremmassa määrässä laajan sivistyneen yleisön puoleen, he koettavat paljon enemmän peittää käyttelemäänsä tieteellistä koneistoa näkymättömiin, panevat enemmän painoa ajatustensa muodolliseen ilmaisuun. Sivistynyt ranskalainen on vakuutettu siitä, että »kaiken voi sanoa hyvin kirjailijain yksinkertaisella ja täsmällisellä tyylillä, että uudet ilmaisutavat, räikeät kuvat johtuvat aina sopimattomasta vaateliaisuudesta tai todellisten rikkauksiemme tuntemattomuudesta» (E. Renan & Henriette Renan, Lettres intimes, s. 33).[5] Lukiessamme Bergsonin samaan ryhmään kuin Voltairen ja Renanin on tosin huomattava, että edellinen merkitykseltään ei suinkaan kohoa jälkimäisten tasalle. Jos voi sanoa että 18. vuosisata ruumiillistui Voltairessa, on taas Renanissa edustettuina muutamia niistä piirteistä, joita pidetään viime vuosisadalle olennaisina. Näiden tyypillisten, ikäänkuin historiallisesti välttämättömien mentaliteettien rinnalla jää Bergson paljon satunnaisemmaksi ilmiöksi. Senlisäksi on hän enemmän ammattifilosofi kuin edelliset.
ellauri142.html on line 797: Tätä näkökantaansa seuraten ovat nuo tietämättömät, joiden ymmärrys (buddhi, yleisvalaistus) on vähäinen ja toiminta välinpitämätön, ihmiskunnan vihollisia ja pahennusten synnyttäjiä maailmassa. Siihen kuuluvat niin hyvin sellaiset ”filosofit”, (materialismi ja rationalismi), jotka koettavat vastustaa ja kieltää tällästä korkeampaa henkistä tuntemusta, kuin myös paavilaisuus, jonka uskonto perustuu itserakkaudelle ja pelolle; sen tähden sille on paavin oma ja kirkon etu elämän korkein päämaali (Hahaa, touché, vastapaavit).
ellauri142.html on line 807: Sadoilla toiveilla sidottuina, alttiina himolle ja vihalle, he koettavat väärillä keinoilla haalia omaisuutta (rikkauksia), yltäkylläisesti täyttääkseen turhanpäiväisiä himojaan.
ellauri342.html on line 46: Tuhansien brooklyniläisten ajatukset askartelivat nyt heidän omassa selkärangassaan. Jokainen halusi virheettömän Marilynin selän, jonka voi ujostelematta paljastaa aina neljänteen nikamaan asti. Selkärangasta oli syntynyt uusi käsite ja yleinen mielipide. Eräät kyynikot tosin väittivät, että yleinen mielipide on vain jonkun yksityisen mielipide josta kehittyy epidemia. Mutta miksi puhuisimme kyynikoista, jotka koettavat aina myrkyttää ympäristönsä epäilyllä, jotka löytävät tavarasta vain hinnan, mutta eivät arvoa ja jotka ovat monesti kyynikoita vain sen vuoksi, että ovat menneet naimisiin ensirakkautensa kanssa? Puhukaamme mie luummin tohtori Riversin praktiikasta, josta oli äkkiä tullut päivän puheenaihe ja mainio tulolähde.
xxx/ellauri166.html on line 247: Kun viholliset ryhtyvät vastauskonpuhdistuxeen, eivät ne saa mitään muuta aikaan kuin, että saavat Jumalan nauramaan. Lapset esittävät meille huvittavan näytelmän, kun he tarttuvat oljenkorteen ja, ikään kuin se olisi veitsi, koettavat sillä tappaa koiran tai sian. Kukaan meistä ei voisi myöskään olla nauramatta, jos hän näkisi narrin ottavan kepakon käteensä ja juoksevan suurella voimalla päin tornia yrittäen näin kaataa sen kumoon. Olisihan moinen hanke typerä ja turha. Sillä kun vertaat turkkilaista, paavia, piispoja, kuninkaita ja herroja ja koko saatanan valtakuntaa tähän, niin eivätkö he ole samanlaisia kuin tuo narri, joka ponnistelee kaataakseen valtavan tornin kepillä? Niinpä he esittävät Jumalalle näytelmän ja pilan. “He esittävät hänelle hupinäytelmän, kun he ovat eniten vihoissaan.” Todellisuudessa he sellaisten ajatusten ja ponnistelujen kanssa askaroidessaan eivät ole mitään muuta kuin ilveily ja, kuten me saksaksi sanomme, he ovat “Herran Jumalamme narreja”.
6