ellauri096.html on line 621: Uuskeynesiläinen taloustiede on makrotaloudellisen ajattelun koulu, joka kehitettiin sodanjälkeisenä aikana John Maynard Keynesin kirjoituksista . Ryhmä taloustieteilijöitä (erityisesti John Hicks , Amedeo Modigliani ja Paul Samuelson ) yritti tulkita ja virallistaa Keynesin kirjoituksia ja syntetisoida neoklassisten taloustieteen mallien kanssa . Heidän työstään on tullut tunnetuksi uusklassinen synteesi ja luotu mallit, jotka muodostivat uuskeynesiläisen taloustieteen perusajatukset. Nämä ideat hallitsivat valtavirran taloutta sodanjälkeisenä aikana ja muodostivat makrotaloudellisen ajattelun valtavirran 1950-, 1960- ja 1970-luvuilla. Tapahtui joukko tapahtumia, jotka ravistelivat uuskeynesiläistä teoriaa 1970-luvulla, kun stagflaatio ja Milton Friedmanin kaltaisten monetaristien työ kyseenalaistivat uuskeynesiläisiä teorioita. Tuloksena olisi joukko uusia ideoita tuomaan keynesiläiseen analyysiin työkaluja, jotka kykenevät selittämään 1970-luvun taloudelliset tapahtumat. Seuraava suuri keynesiläisen ajattelun aalto alkoi yrittämällä antaa keynesiläiselle makrotaloudelliselle päättelylle mikrotaloudellinen perusta. (Objektivirhe) Nämä uudet keynesiläiset auttoivat luomaan " uuden uusklassisen synteesin ", joka muodostaa tällä hetkellä makrotaloudellisen teorian valtavirran. Uuden keynesiläisen koulun syntymisen jälkeen uuskeynesiläisiä on joskus kutsuttu "vanhoihin keynesiläisiin". Uuskeynesiläinen taloustiede - https://fi.qaz.wiki/wiki/Neo-Keynesian_economics
ellauri096.html on line 623: Nämä uuskeynesiläiset katsoivat työsopimuksia yleensä palkkatartunnan (tai palkka-altistuxen) lähteinä työttömyyden tasapainomallien luomiseksi. Heidän ponnistelunsa (tunnetaan uusklassisena synteesinä ) johtivat IS–LM-mallin kehittämiseen ja muihin Keynesin ideoiden muotoiluihin. Tämä henkinen ohjelma tuottaisi lopulta monetarismia ja muita versioita Keynesin makrotaloudesta 1960-luvulla. Uuskeynesiläinen taloustiede - https://fi.qaz.wiki/wiki/Neo-Keynesian_economics
ellauri096.html on line 625: Keynesiläisen päättäjän teoreettisen laitteen toinen pääosa oli Phillips-käyrä . Tämä käyrä, joka oli pikemminkin empiirinen havainto kuin teoria, osoitti, että työttömyyden lisääntynyt työllisyys merkitsi inflaation nousua. Keynes oli vain ennustanut, että työllisyyden kasvu aiheuttaisi korkeamman hinnan, ei korkeamman inflaation . Tällöin ekonomisti voisi käyttää IS–LM-mallia ennustamaan esimerkiksi, että rahan tarjonnan kasvu nostaisi tuotantoa ja työllisyyttä - ja sitten Phillips-käyrän avulla ennustaa inflaation kasvua. Keynesianismin vaikutuksen vahvuuden voi nähdä ekonomistien aalto, joka alkoi 1940-luvun lopulla Milton Friedmanin kanssa . Sen sijaan, että he hylkäsivät makrotalouden mittaukset ja makrotalouden mallit, he omaksuivat tekniikat, joissa koko taloutta pidetään kysynnän ja tarjonnan tasapainossa, mutta toisin kuin keynesiläiset - he väittivät, että "syrjäyttämisen" vaikutukset saisivat aikaan tai riistäisivät finanssipolitiikan sen positiivisesta vaikutuksesta. Sen sijaan on keskityttävä rahapolitiikkaan, jonka varhaiset keynesiläiset jättivät suurelta osin huomiotta. Monetaristinen kritiikki työnsi keynesiläisiä kohti tasapainoisempaa näkemystä rahapolitiikasta ja innoitti Keynesian teorian tarkistusaallon. 1950-luvulla julkisen vallan kohtalainen kysyntä johti teollisuuden kehitystä ja finanssi- ja rahapolitiikan suhdannepolitiikan käyttöä ja saavutti huippunsa 1960-luvulla, jolloin monille keynesiläisille tuntui, että vauraus oli nyt pysyvää. Vuoden 1973 öljyshokin ja 1970-luvun taloudellisten ongelmien myötä moderni liberaali taloustiede alkoi kuitenkin suosiota. Tänä aikana monet taloudet kokivat "stagflaatiota ": korkea ja kasvava työttömyys yhdistettynä korkeaan ja nousevaan inflaatioon, mikä on ristiriidassa Phillips-käyrän ennusteen kanssa. Stagflaatio tarkoitti, että sekä ekspansiivista (taantuman vastaista) että supistavaa (inflaation vastaista) politiikkaa oli sovellettava samanaikaisesti, mikä oli selvää mahdotonta. Tämä ongelma johti klassisempaan analyysiin perustuvien ideoiden nousuun, mukaan lukien monetarismi, tarjontapuolen taloustiede ja uusi klassinen taloustiede. Tämä tuotti "poliittisen sidoksen" ja keynesiläisen talouden konsensuksen romahtamisen, mikä johti uuden klassisen makrotalouden ja uuden keynesianismin kehitykseen. Seuraavien vuosikymmenien aikana nämä kaksi koulua kokoontuisivat luomaan uuden uusklassisen synteesin, joka muodostaa nykypäivän valtavirran perustan. Uuskeynesiläinen taloustiede - https://fi.qaz.wiki/wiki/Neo-Keynesian_economics
ellauri437.html on line 342: Keynesiläisyys on valtiokapitalismia, jossa kysynnän puutteeseen lamaantunutta markkinataloutta piiskataan uuteen nousuun valtion velanotolla ja yleisillä töillä. Uuskeynesiläiset ja monetaristit suosittavat ilmaista rahaa eli seteleiden tulostamista. Yleensäkin tulonsiirtoa verorahoista havenoteilta haveille.
ellauri437.html on line 349: Keskeisin makrotaloustieteilijöiden ryhmä, joka on ottanut roolia viime vuosien keskustelussa, ovat niin kutsutut uuskeynesiläiset taloustieteilijät. Uuskeynesiläisyys on yksinkertaisesti määriteltynä sellainen makrotaloustieteen suuntaus, joka hyväksyy John Maynard Keynesin näkemyksen kapitalistisen rahatalouden alikysyntätilanteesta (laiskat ja köyhät kuluttajat eivät osta tarpeeksi), mutta pitää sitä aina väliaikaisena ja siksi melko vähäisenä ongelmana. Pidemmän päälle tämän katsannon mukaan talous kuitenkin löytää automaattisesti suotuisan tasapainotilan. Kuitenkin joissain olosuhteissa alikysyntätilannetta kannattaa yrittää talouspolitiikalla, ennen kaikkea rahapolitiikalla mutta äärimmäisissä oloissa myös finanssipolitiikalla, helpottaa.
ellauri437.html on line 392: Keskeiset uuskeynesiläiset keskustelijat viime vuosina ovat olleet entinen Obaman talousneuvonantaja ja nykyinen Harvardin yliopiston professori Lawrence Summers sekä entinen IMF:n pääekonomisti Olivier Blanchard. Käytännössä kahdestaan nämä kaksi suurta makromiestä, kuten Claudia Sahm on keskeisiä makrotaloustieteen vaikuttajia kutsunut, ovat kääntäneet makrotieteellisen ja -poliittisen keskustelun suunnan vuoden 2015 jälkeen. Heidän suuri ajatuksensa on ollut kaksijakoinen. Ensinnäkin kapitalistinen talous on ajautunut sekulaariseen stagnaatioon eli pitkittyneeseen taantumaan, joka johtuu ennen kaikkea kysyntätekijöistä (negatiivisen reaalikoron keskustelu. Negatiivinen reaalikorko kannustaa vähentämään säästämistä ja lisäämään kulutusta ja investointeja. Kun raha on kallista, sitä pihdataan sukankärkeen säästöinä.) Toiseksi valtioiden velkakestävyys on arvioitu aiemmin liian tiukaksi, koska matalien korkojen olosuhteissa hidaskin kasvu riittää vakauttamaan valtion velkasuhteen (niin sanottu g > i keskustelu). Näistä olosuhdetulkinnoista Summers, Blanchard ja muut uuskeynesiläiset ovat sitten johtaneet selkeän politiikkajohtopäätöksen: finanssipolitiikan on aktivoiduttava ja valtioiden on kulutettava enemmän velaksi, jotta sekulaarisen stagnaation tilasta päästään viimein ylös.
ellauri437.html on line 394: Aiempien vuosien määränneistä politiikkasuosituksista, joissa pelkästään rahapolitiikkaa on pidetty riittävänä talouden vakauttamisen välineenä, uuskeynesiläinen irtiotto 2010-luvun lopulla oli selkeä. Uuskeynesiläiset muovaamassa keskuspankkikapitalismia! Itse olen yhdistänyt havaitun uuskeynesiläisen myllytyksen kapitalismin institutionaalisen kehityksen analyysiin. Jos jatkossa on mahdollista ajatella, että keskuspankkien rinnalla myös valtioiden finanssipolitiikka ja alijäämäinen kulutus ovat hyväksyttyjä talouspolitiikan muotoja, on mahdollista että finanssipolitiikkaa käytännössäkin aktivoidaan. Köyhille taas tukia, kouluruokaa ja julkisia töitä. Silloin rahapolitiikan ei enää tarvitse kantaa kaikkea vastuuta kapitalistisen talouden rakenteiden kannattelusta. Voidaankin alkaa puhua uudestaan sellaisesta valtiokapitalismista, jota todistimme edellisen kerran ehkä joskus toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä.
ellauri437.html on line 396: Kun koronakriisi iski, näytti todellakin siltä, että uuskeynesiläiset vaikutusvaltaiset makromiehet olivat tehneet tehtävänsä ja aivan kaikki talouskeskustelussa olivat sitä mieltä, että valtioiden ja keskuspankkien on kriisissä avattava kaikki mahdolliset hanat. Jos joku oli vielä pitänyt keynesiläisyyttänsä vakan alla, vuoden 2020 ensimmäisellä puoliskolla kaikki hurrasivat valtiokapitalismin puolesta. Tässä ei tietysti ollut siinä mielessä mitään yllättävää, että myös globaalin finanssikriisin alkuhetkillä keynesiläisyys teki lyhyen paluun. Nyt kuitenkin hyppy elvytykseen näytti vieläkin vaivattomammalta, mihin jo aiempina vuosina tapahtunut makroajattelun käännös saattoi oleellisesti vaikuttaa. Julistin itsekin useammassa haastattelussa ja artikkelissa, että nyt valtio on tehnyt paluun, eikä tätä voi enää mikään pysäyttää. Kun uuskeynesiläiset makromiehetkin ovat messissä!
8