ellauri037.html on line 557: Pessimistejä käsittelevässä albumissa oli jo aika paljon juoruja Sopen elämästä ja tekosista. Rupes kiinnostamaan lähemmin, oliko sillä ylipäänsä yhtään naissuhteita, muita siis kuin äiti, sisko ja hälisevä naapuri. Plus Atma, jos joku niistä oli narttu. Ja olihan sillä! vaikka kuinka paljon panopuita, vaikkei mitään oikeita suhteita. Jonkun palvelijattaren jopa veti paxuxi ja pakeni juoxujalkaa paikalta. Kazotaanpa tätä vähän lähemmin.
ellauri101.html on line 278: Oikeuspsykiatri Hannu Lauerma on kuvannut huijauksia käsittelevässä kirjassaan Sairasvyötä huijariksi ja kritisoi häntä erityisesti psykiatriaa koskevista lausunnoista, joita hän pitää vahingollisina. Sairasvyö ei ole syyttänyt Hannu Lauermaa kunnian loukkauxesta, koska siihen ei ole mihkään kohtaan sattunut. Hannuhan edistää vaan osaltaan huomiotaloutta.
ellauri118.html on line 410: ¹Aviorikos kirjallisena topoksena on ollut useankin tutkimuksen aiheena, mutta ei yhdenkään narratologisen tutkimuksen. Edelleen painavin kirjallisuustieteellinen esitys aiheesta on Tony Tannerin ambivalentin psykoanalyyttis-strukturalistinen Adultery in the Novel (1979), joka lähestyy aviorikosta sekä yhteiskunnallisena että kirjallis-kielellisenä transgressiona. Viittaan Tannerin tutkimukseen Rouva Bovarya käsittelevässä luvussa. Muut laajemmat esitykset kirjallisesta aviorikoksesta ovat tekstianalyyttisesti merkityksettömämpiä: Bill Overtonin Fictions of Female Adultery (2002) keskittyy aviorikoskirjallisuuden historiallisiin ja kulttuurisiin reunaehtoihin sekä soimaa aiempaa tutkimusta (lähinnä Tanneria) liiasta kieli- ja kerrontakeskeisyydestä; Patricia Mainardin Husbands, Wives, and Lovers (2003) on kulttuurihistoriallinen esitys aviorikoksesta taiteessa ja Overtonin tutkimusta rikkaampi esitys esimerkiksi aviorikoksen lainsäädännöllisistä ja kulttuurisista kytköksistä; niin ikään Judith Armstrongin The Novel of Adultery (1976), Naomi Segalin The Adulteress’s Child (1992) ja Maria R. Ripponin Judgement and Justification in the Nineteenth-Century Novel of Adultery (2002) sivuuttavat kerronnan kysymykset ja keskittyvät kulttuuris-poliittiseen kontekstiin ja pelkästään referentiaalisen tason temaattiseen toistoon (kuten siihen että aviorikoksesta syntyvä lapsi on mitä todennäköisimmin tyttö). Oma lukunsa ovat vielä tiettyihin aikakausiin ja kielialueisiin (esimerkiksi ranskalaiseen hoviromantiikkaan) keskittyvät tutkimukset. Näistä maininnan arvoinen on ainakin Donald J. Greinerin Adultery in the American Novel (1985), vertaileva tutkimus Updiken, Hawthornen ja Jamesin avionrikkojista. Kulttuuri- ja myyttihistoriallinen klassikko, Denis de Rougemontin L’Amour et l’Occident (1939) on myös tutkimus uskottomuusfiktioista (Tristanin ja Isolden perillisistä), sillä Rougemontilla juuri aviorikos on länsimaisen ”rakkauden rakastamisen” huipentuma, transgressiivinen olotila joka katoaa, jos siitä tehdään instituutio. Käsitys uskottomuudesta kulttuurisena rajailmiönä ja juuri siitä syystä kertomustaiteen pulppuavana lähteenä yhdistää siis Rougemontia ja Tanneria, mutta jostain syystä Tanner ei viittaa Rougemontin teokseen. Mixihän? [Heitän tähän heti sen edellä mainitun oivalluxen, että romantiikka on sitä kun panettaa muttei pääse pukille.]
ellauri118.html on line 438: Willie van Peer, kognitiotieteellisten sovellusten edelläkävijä kirjallisuustieteessä, empiirisen lukijatutkimuksen puolestapuhuja ja elitistisen formalismin ponnekas vastustaja, pohtii kirjallisia teemoja käsittelevässä artikkelissaan, miksi juuri uskottomat aviovaimot ovat kaunokirjallisuudessa alati toistuva aihe. Van Peer perusteleen aiheen (tai teeman, hän ei erottele näitä kahta käsitettä) suosiota sen emotionaalisella ja kognitiivisella potentiaalilla: moraalisen valinnan ja sen mahdollisten seurauksien luoma jännite riittää kantamaan pitkääkin kertomusta. (Van Peer 2002, 256–258.) Väitän, että kysymys on kuitenkin ennen kaikkea narratologinen: kielletyn romanssin kirjallista traditiota on pitänyt ja pitää edelleen hengissä mielten lukemisen ja konstruoimisen halu, ja nämä intohimot ovat erottamattomasti kytköksissä kerronnallisiin strategioihin. No entäs se darwinistinen tosiseikka, että poikasista 5-15% syntyy käenmunista? Eiköhän se riitä tuomaan tälle teemalle pysyvää mielenkiintoa?
ellauri310.html on line 344: ajatteli, että se näkyisi hyvin presidentin salamurhaa käsittelevässä näyttelyssä.
ellauri340.html on line 487: Vuonna 1977 Stanley Kauffmann (n.h.) arvioi A Moment of True Feeling -elokuvaa, että Handke "on tärkein uusi kirjailija kansainvälisellä näyttämöllä filmiohjaaja Samuel Beckettin jälkeen". John Updike arvosteli samaa romaania The New Yorkerissa ja oli yhtä vaikuttunut. Hän huomautti, että "hänen [Handken] tahallista intensiteettiä ja veitsen selkeyttä mieleenpainumista ei voi kiistää. Hän kirjoittaa psykologian ulkopuolelta, jossa tunteet saavat periksiantavuuden satunnaisesti kohdatuista, geologisesti analysoiduista kivistä." Tunteet kuin kivellä, takuulla. Frankfurter Allgemeine Zeitung kuvaili häntä " länsisaksalaisten kriitikoiden rakkaaksi". Hugo Hamilton totesi, että debyyttinsä jälkeen Handke "on testannut, inspiroinut ja järkyttänyt yleisöä". Hienoa. Joshua Cohen (n.h.) totesi, että Handke "komentoi yhtä sodan jälkeisen ajan suurista saksankielisistä proosatyyleistä, syvää ja nopeaa ja virran vastaista jokiretoriikkaa", kun taas Gabriel Josipovici (n.h.) kuvaili häntä, "vaikka varauksellisesti suhtautuu joihinkin hänen viimeaikaisiin teoksiinsa" yhtenä sodanjälkeisen ajan merkittävimmistä saksankielisistä kirjailijoista. WG Sebald (n.h.) sai inspiraationsa Handken monimutkaisesta proosasta. Toistamista käsittelevässä esseessä "Toisto tyylikeinona" hän kirjoitti "suuresta ja, kuten olen sittemmin oppinut, pysyvästä vaikutuksesta", jonka kirja teki häneen. "En tiedä", hän kehui, "onko kirjalliselle taiteelle erityisen merkittävä pakotettu suhde kovan raiskauksen ja ilmavan taikuuden välillä kauniimmin dokumentoitu kuin Toiston sivuilla." Karl Ove Knausgård kuvaili A Sorrow Beyond Dreams -kirjaa yhdeksi "aikamme tärkeimmistä saksaksi kirjoitetuista kirjoista mein Kampfin jälkeen, enkä puhu nyt vain omastani." Kirjaa ja sen kirjoittajaa kehuttiin myös Knausgårdin omassa taistelussani. Nää on hei muuten kaikki äijiä! All male paneeli. Epäluulot heräävät.
ellauri340.html on line 533: Yksi Handken huolellisimmista opiskelijoista 1980- ja 1990-luvuilla oli WG Sebald, joka ammensi inspiraationsa Handken flaneureista omissa hajanaisissa fiktioissaan. Toistamista käsittelevässä esseessä Sebald tunnustaa velkansa ja seuraa Handken tyylin kehitystä pitäen häntä kriittisenä rakkaana, joka myöhemmin jätettiin huomiotta, kun hänen työnsä muuttui saarekkeemmaksi. Sebald ylisti romaania sen kokemuksen alkemiallisesta muuttamisesta kieleksi, mutta totesi myös, että "korkeimmissa ulottuvuuksissa ilma on ohutta ja putoamisen vaara on suuri." Itse asiassa toisto oli varhainen merkki Handken laskeutumisesta ja hänen kiinnittymisensä Balkanille.
ellauri345.html on line 454: . Romaania käsittelevässä kirjeessään Zelter kirjoittaa Goethelle: löytyihän sulla loppuviimexi tähän tarkoitukseen sopiva kirjoitustapa, joka on kuin kirkas elementti, jonka ketterät asukkaat uivat toistensa läpi räpytellen tai tummentuen, liikkuen ylöspäin. ja alas eksymättä tai exymättä. Se, mitä Zelterin koskaan tarpeeksi arvostetulla tavalla ilmaistaan, havainnollistaa, kuinka runoilijan kaavamainen, lumoava tyyli muistuttaa lumoavaa refleksiä vedessä. Ja tyylin lisäksi se osoittaa tuon "ilojärven" merkityksen ja lopulta koko teoksen merkityksen. Aivan kuten näennäinen sielu ilmestyy epäselvästi, houkuttelee viattomalla selkeydellä ja johdattaa alas syvimpään pimeyteen, niin myös vesi osallistuu tähän outoon taikuuteen. Koska se on toisaalta musta, tumma, käsittämätön, mutta toisaalta heijastava, selkeä ja kirkastava. Tästä vesiaiheesta lähtee Benjyn sanamylly taas pyörimään:
xxx/ellauri068.html on line 320: Incubus (lat. ”päällämakaaja”). Muinaisessa Roomassa incubus oli haltija tai demoni. Keskiaikaisen mytologian mukaan incubus merkitsi miespuolista demonia, joka ahdisteli nukkuvia naisia seksuaalisessa tarkoituksessa. Noituutta käsittelevässä kirjallisuudessa incubus tarkoitti myös paholaista rakastajana. Incubuksen naispuolinen vastine on succubus ("allamakaaja"). Nyttemmin osat ovat vaihtuneet!
xxx/ellauri075.html on line 241: vakiovieras Timo Harakan juontamassa eri aiheita käsittelevässä teeveeohjelmassa.
xxx/ellauri295.html on line 328: Panin miettien että onko kateus tosiaankin ainut perisynti joka ei tunnu tekijästä mukavalta. Tuntuu se. Kuten Jönsy huomautti, Hobbesin passioiden luettelon Leviathanin sielunelämää käsittelevässä osassa kateus on miellyttävää koska siihen liittyy toivo että toisen käy hullusti. Karvas kateus muuttuu vahingoniloxi kun kikkailijaa sattuu leukaan.
xxx/ellauri329.html on line 512: Sarja tosin painottaa enemmän romantiikkaa kuin Stalinin henkilökulttia ja hirmutekoja. Sashan elämää Kalininissa käsittelevässä jaksossa oli kyllä käsikirjoittaja päästänyt mielikuvituksensa valloilleen. Rybakovin romaanitrilogiassa Varja ei lähtenyt Sashaa tapaamaan Kalininiin eikä Ljuda juossut Sashan perässä mustasukkaisuutta uhoten. Eikä Varja muuten ollut blondi vaan tummatukkainen!
xxx/ellauri363.html on line 184: historioitsija ja huuhaafilosofi Michel Foucault’n (1926 – 1984) analyysi. Eurooppalaisen vankilalaitoksen ja rangaistuskäytännön historiaa käsittelevässä teoksessaan Tarkkailla ja rangaista
xxx/ellauri388.html on line 231: Pidätyxen riskejä ei saa liioitella enempää kuin seksuaalisen kanssakäymisen vaaroja (Vänr. Molli, Libido Sexualis). 1898, s. 848, Sexualempfindung , s . 588 Myös Bloch (1908 teoksessaan Sexualleben unserer Zeit seksuaalista pidättymistä käsittelevässä luvussa) ottaa samanlaisen kannan. Hän kannattaa pidättymistä varhaisessa elämässä ja tilapäistä pidättymistä aikuisiässä. Tällainen pidättäytyminen on arvokasta, ei vain energian säilyttämisen ja muuntamisen kannalta, vaan myös sen tosiasian korostamiseksi, että elämä sisältää muita asioita, joihin on pyrittävä seksin lisäksi. Redlich (Medizinische Klinik, 1908, nro 7), tutkiessaan huolella kysymyksen lääketieteellisiä näkökohtia, ottaa myös välillisen kannan suhteessa seksuaalisen pidättymisen suhteellisiin etuihin ja haitoihin. "Voimme sanoa, että seksuaalinen raittius ei ole tila, jota tulee välttää kaikissa olosuhteissa ja hinnalla millä hyvänsä, vaikka on totta, että suurimmalle osalle terveistä aikuisista ihmisistä säännöllinen yhdyntä on edullista ja joskus jopa suositeltavaa."
14