ellauri147.html on line 509: Isoisäni luki kabbalaa ja hikoili niin kovasti, että isoäidin piti antaa sille puhdas paita päivittäin. Näihin aikoihin naisen tehtävä oli synnyttää lapset, laittaa ruokaa, pestä paidat, hoitaa talous ja ansaita elatus - miehet tutkivat Tooraa. Vasta kun isoäitini ei enää jaxanut hankkia elantoa, isoisäni suostui pitkin hampain rabbixi. Mixhän jutkuäijät on niin haluttomia luopumaan uskostaan?
ellauri160.html on line 575: Jokin minussa isäni? isoisäni? ješiva-koulun opettaja piti saarnaa ja osoitti sanansa minulle: "Olet saastuttanut sielusi. Olet turmeltunut. Olet maannut Lilithin, Maamahin¹, Machlatin², Shibitan kanssa!..."
ellauri288.html on line 136: "Tila ei ollut suuri, mutta tila kuitenkin. Skafferikin oli. Ei oltu rotinkaisia." Viron metsäveljet armahdettiin Josif Stalinin kuoleman jälkeen 1952. Itsepäisestä maanviljelijästä tuli kolhoosilainen. ”Oli varmasti raskasta palata, kun omaisuus oli menetetty. Elämä alkoi ikään kuin nollasta.” "Virolaisen sukuni tragediaan kuuluu se, että isoisäni vanhempi veli värvättiin puna-armeijaan ja hänestä tuli neuvostosotilas, suuren isänmaallisen sodan sankari." Sofi Oksanen vierasti isosetäänsä lapsena.”Hän ei ollut mikään miellyttävä tyyppi. Hän oli juoppo. Ja punikki. Lapset vierastavat niitä."
ellauri288.html on line 445: 13-vuotias. Meillä ei ollut paljon kirjoja kotona: pommituksen aikana melkein kaikki paloi. Mutta äitini ja isoisäni ostivat jotain, enimmäkseen kirjoja ranskaksi ja venäjäksi - nuoruudessaan äitini asui useita vuosia Pariisissa ja työskenteli sitten ranskan opettajana. Mutta hän tiesi venäjää lapsuudesta lähtien, kuten melkein kaikki ihmiset hänen sukupolvensa, jotka saivat koulutuksensa kokonaan tai osittain venäjäksi. Siten hänen hyllyllään olivat Pushkinin, Lermontovin, Tšehovin niteet. Eräänä iltana luultavasti yksinkertaisesti siksi, ettei minulla ollut mitään tekemistä, otin Lermontovin valittuja runoja ja aloin selata sitä. Yhtäkkiä tajusin, että ymmärsin enemmän tai vähemmän lukemani. Ja sitten törmäsin runoon "Limalaiva". Luin sen ja lopetin melkein kyyneleet silmissä. Ei niinkään sympatiasta keisarin haamua kohtaan, vaan odottamattomasta tapaamisesta hengen kanssa, runouden voimalla. Tuo koira, runous, hän haukkasi minua, ja jokin minussa muuttui peruuttamattomasti. Siitä lähtien Illalla minusta tuli ensin innokas runon lukija ja sitten yritin säveltää jotain itse. Useiden vuosien ajan luin lähes yksinomaan venäläistä runoutta ja klassista proosaa.
xxx/ellauri121.html on line 218: ”Niiden papereiden perusteella, joita minä luin läpi, pidän todennäköisenä, että isoisäni on ollut osallisena. Ellei hän ole itse laukaissut asetta, niin ainakin ollut tapahtumahetkellä Seurahuoneen pihalla.”
5