ellauri026.html on line 657: > Herakleitosta on pidetty yhtenä värikkäimmistä Sokratesta edeltäneistä filosofeista. Häntä on pidetty jopa ihmisvihaajana, sillä hänen filosofiansa oli kaikkea muuta kuin populistista. Hänen ajatteluaan sävyttää ylikriittinen suhtautuminen ihmisiin, ja osan elämästään hän elikin yhteiskunnasta eristäytyneenä.

ellauri046.html on line 578: Aristoxenos valituissa paloissa sanoo et Myson oli ihmisvihaaja kuten Timon ja Ademantos. Se hihitti izexeen kuin Klamydian kapteeni ja kysyttäessä mitäs ilostelet kun ketään ei ole mailla halmeilla sanoi just sitä.
ellauri054.html on line 223: Poikasena hän luultavasti tapasi askeettisen dominikaanimunkin, radikaalin ihmisvihaajan nimeltä Girolamo Savonarola. Heidän ystävyytensä kesti loppuiän (31v?). Piko sai äkkinäisen arsenikkimyrkytyxen, Savonarola joutui ansionsa mukaan roviolle, paholaisen pannuun paistumaan.
ellauri063.html on line 372: Kuten tavallista, on viisainta olettaa, että kirjan keskeiset henkilöt, siis Mika, Pekka, Alita Rima, Tuomas Kyy jne ovat kaikki Jaken alter egoja. Valaisevat sen kiemuraisen luonteen eri puolia. Varmaan se oikeestikin on pansatanisti eikä vaan kirjassa. Ja Jake-vihaaja, siinä mielessä siis ihmisvihaaja, jos nimittäin Jakella on voimassaolevat ihmisen paperit. Hän oli lapsesta pitäen asemoinut izensä muitten ihmisten alapuolelle, yläpuolelle, ulkopuolelle whatever, joka tapauxessa jonnekkin syrjemmälle. Syrjästäkazojan tarina. Näitä piisaa kirjallisuudessa. Ne ne usein alkaa kirjotella ystävien puutteessa. Ne on eräänlaisia narsisteja nekin, koska ne vihaa izeään etenkin kun ne näkee kuvansa muiden ihmisten kazeissa. Narsistipaasauxen luokitus on "epäonnistunut narsisti".
ellauri074.html on line 281: Erittäin hyvin sanottu. Mulle se paikka on Käpylä. Kouvola oli vaan paikka jossa kävin työaikana epäonnistumassa. Ciorania epäillään sekä fasismista että anarkismista. Sekin kuulostaa lupaavalta. Nuorempana se ehkä oli vähän fasisti, mutta se karisi sittemmin enimmäxeen pois. Sen sijaan siitä tuli erittäin onnistunut ihmisvihaaja, ihan Timon Ateenalaisen väkevyyxinen. Vaikuttaa siis oikeinkin järkevältä hessulta. Mutta luetaanpa eteenpäin.
ellauri074.html on line 299: Niinpä, mixipä. Vähän kyllä arveluttaa toi Cioranin kallistuminen kohti mystiikkaa. Se ei ole hyvää lääkettä, ja voi pahasti viedä ihmisvihaajan väärille urille.
ellauri161.html on line 269: Antti Nyölén ruoskii ankarasti aikalaisia, joiden arvot ovat hänen mielestään mädäntyneitä. Kristitty kirjailija tunnustaa kuitenkin olevansa ”huono ihmisvihaaja”. Eli siis huono apina ja ihmisvihaaja.
ellauri163.html on line 603: On kuitenkin yksi asia, jolle myös ihmisvihaajan sydän sykkii. Célimène on nainen, joka on vienyt Alcesten sydämen. Vaan onko edes Célimène lopulta Alcesten arvostuksen arvoinen? (Tähän päättyy juonipaljastus.)
ellauri247.html on line 398: Jonathan Swift (30. marraskuuta 1667 – 19. lokakuuta 1745) oli angloirlantilainen valistusajan kirjailija ja runoilija sekä anglikaanipappi. Hänet muistetaan kaikista parhaiten satiirisista allegorioistaan Gulliverin retket (1726) ja Tynnyritarina (1704). Swift tunnetaan lähinnä laajasta, noin 150 teosta käsittävästä proosatuotannostaan, mutta hän ehti myös kirjoittaa noin 280 runoa. Swift julkaisi useat teoksensa anonyyminä tai salanimen takaa. Hänen käyttämänsä teräväkielinen satiiri paheksutti monia aikalaisia, mutta myös myöhemminkin. Swift on leimattu katkeraksi ihmisvihaajaksi, joka ei nähnyt ihmiskunnassa mitään hyvää. Puolustajat taas ovat huomauttaneet, että maailma näyttää paremmalta kuin se on, kun ei näe sen todellista kehnoutta.
xxx/ellauri128.html on line 121: Chamfort palveli ensin innokkaasti Ranskan vallankumousta, työskenteli Emmanuel-Joseph Sieyès’n ja Mirabeaun kanssa, joutui sittemmin vankeuteen ja kuoli itsemurhayrityksen seurauksista. Chamfort oli kuuluisa henkevästä ja sukkelasta puhetavastaan, hän oli muuten sairaalloisen tunteikas, ylpeä ja kyyninen ihmisvihaaja. Ylen eroottisella elämällään − hän rakasti samalla kertaa neljää ylhäistä naista − hän tärveli terveytensä ja oli jo 40-vuotiaana ruumiillisesti ja henkisesti elähtänyt. Vuonna 1781 hän tuli Ranskan akatemian jäseneksi. Chamfortin teoksista murhenäytelmä Mustapha et Zéangir (1777) on täynnä liikuttavia kohtia, mutta muuten keskinkertainen. Hänen muista teoksistaan on mainittava hänen kuolemansa jälkeen ilmestynyt Pensées, maximes, anecdotes, dialogues (1803). Hänen teoksensa julkaisi Pierre-Louis Ginguené (1795, 4 nidettä) ja Pierre René Auguis (1824−1825, 5 nidettä).
10