ellauri019.html on line 170: Poika tuonelta palasi, tuli miesnä hiljaisena,
ellauri107.html on line 565: »Peppy, äitini sanoi kuunneltuaan uutiseni hiljaisena, »Peppy, älä pahastu, mutta minun täytyy sanoa siinä naisessa on jotakin vikaa. Eikö olekin? »Hän on yli kolmekymmenvuotias, isäni sanoi. »Hän on kaksikymmentäyhdeksänvuotias. Ja sinä olet täyttänyt vasta kaksikymmentäkuusi,
ellauri141.html on line 381: inter verba cadit lingua silentio? putoo hiljaisena leualle?
ellauri152.html on line 139: Se tuli sisään, ja intohimoisesti, silmät puolikiinni, se liitti huulet muhun ja meidän kielet kääntyivät… Semmoista pusua en ollut koskaan saanut. Se seisoi mua vasten, hiljaisena ja halukkaana. Mun polvi työntyi vähitellen sen kuumain reitten väliin jotka aukesi kuin teron edessä. Mun käsi eziskeli kiivaasti sen paidan alla, sen ruumis väliin kiemurteli, väliin jäykistyi. Se viitto silmillään petiin päin; mutta me ei saatu bylsiä ennen häämenoja, ja lopetettiin aika äkkiä.
ellauri244.html on line 259: Minusta tuntuu että kaikki kazovat minua siis meitä. Me olemme pikku narsisteja punaisessa veneessä, purjehdimme keltaisella merellä. Olin alkanut pitää miehestä hiljaisena, hauraana ja hienhajuisena. Silloin olen selvästi yläkynnessä. Olen tanakka, punakka ja rivakka. Inhottava julma Harri tappaa väpelösti kutuhaukea. Se on sexikästä. Hopeinen muna lipoo limaisesti alahuuliani. Harri luki innoissaan "pappa" Hemingwayn novelleja. Luki se Henry Milleriäkin. Hyvä vaan että Harri sai metrotunnelissa kylmää kyytiä. Hauen laulu katkes lyhyexi.
ellauri275.html on line 233: Tänä hetkenä, hiljaisena ja surullisena, Ja väkivaltainen ja epäinhimillinen, -
ellauri323.html on line 283: kerran hiljaisena kuin ilma Shakespearen päivänä
xxx/ellauri175.html on line 494: Hän nousi ylös kiroilevana, kalpeana ja hiljaisena tuskan vallassa. Sitten hän istuutui jälleen, lausumatta sanaakaan ja lykkäämättä kaikkea päättäväisyyttä.
xxx/ellauri208.html on line 597: Oli biologian tunti. Opettaja oli kipeänä. Katsoimme luontodokumenttia mangusteista, mankeloidun rotan näköisistä pikkupedoista. Mangustit kiipesivät päivälevon jälkeen paskanhajuisista koloistaan Serengetillä tai jossain muussa afrikkalaisen viranomaiskorruption perslävessä. Mangustit asettuivat pesäkummulle takajaloilleen, kaulaansa kurkottaen, mietteliäinä, mustin silmänympäryksin, muistuttaen Karhukoplan veljenpoikia, ja tuijottivat tasangolla törmäileviä villieläinlaumoja tiiviinä ryhmänä kuin eloonjäämistaistelun tuomitseva demarikomitea. Pörröiset vauvamangustit huojuivat evoluution keskellä unisina ja paahteen tylsistyttäminä, kurttuisin kulmin, ja lysähtelivät kumoon. Tytöt huokailivat. Ihania, ihan kuin ihmisiä, he kuiskivat luokassa, jonka ikkunoiden eteen oli vedetty pimennysverhot. Ja olivathan mangustit ihania, kun niitä katsoi oikealla tavalla, ihmisestä käsin, kun niiden mittana käytti ihmistä. Minä satuin vilkaisemaan ympärilleni muiden keskellä, edessäni pulpetilla viisisormiset käteni, näin lähellä häämöttävät kasvot, jotka tuijottivat sinertävä ruutua ja kuuntelivat lukijan eläytyvää puhetta. Ajattelin: Ihan kuin mangusteja. Palleani jännittyi. Minua huimasi. En saanut katsetta tarkennettua. Luokan tuttuus katosi, ja ihmisten. Ylle tulvahti pimeä, jota ei valaissut mikään oppivelvollisuus. Pimeä nieli seinien topografiset kartat. Pimeän kosketuksesta styroxinen Unkarin väestöpyramidi mureni ja tuprusi ryhmätyötaulun tähtikarttaan. Ikkunalaudalle lokeroidut Pahtavaaran malminäytteet putosivat paperimassakuun näkymättömälle puolelle Moskovanmereen, tyhjiin pyyhkiytyivät kansantuotteen kasvua osoitta graafit. Nicaragualaisen pihvilihan vientireitit ja uhanalaisen oselotin levinneisyysalue. Suurten jokisuistojen murtovesialueet huuhtoivat mennessään lasikaapin jyrsijät ja formaliiniin säilötyn kyyn ja violettisuonisen lehmänsilmän. Minä istuin sen katoamisen keskellä, hiljaisena, pyörteessä, kahdeksantoistavuotiaana, selitykset kadottaneena, ylettömän todellisuudentunnun vallassa, kun pimeään hävisi kaikki minkä olin uskonut jonain päivänä tietäväni. Jäljellä oli tunteikas olentolauma tuijottamassa sinertävää utua. Huh, ajattelin. Se pyyhki yli väkivalloin. Käteni vapisivat, korvani soivat. Vähitellen pelko lakkasi. Puristin kämmenillä poskiani. Ajattelin, että sen täytyi olla aivojen verenkiertohäiriö. Ajattelin olevani poikkeusyksilö. Jos sille yrittäisi antaa nimen, sen täytyisi olla taitoa olla tietämättä mitään.
9