His earliest volume of verse was published in 1889, and its slow-paced and lyrical poems display debts to Edmund Spenser, Percy Bysshe Shelley, and the poets of the Pre-Raphaelite Brotherhood.

Jästi diggas nuorempana Shelleytä ja Blaken hyypiötä. Size lanseerasi Jorasangon Shelleyn likasangon länteen kääntämällä sitä lällysti. Hankki molemmille noopelit. Yhtä huonoja koulussa oli molemmat:
ellauri054.html on line 527: Browning´s early career began promisingly, but collapsed. The long poems Pauline (1833) and Paracelsus (1835) received some acclaim, but in 1840 the difficult Sordello, which was seen as wilfully obscure, brought his poetry into disrepute. His reputation took more than a decade to recover, during which time he moved away from the Shelleyan forms of his early period and developed a more personal style.
ellauri054.html on line 537: Browning kuzuu lemppariaan kalpeanaama Shelleytä avuxi. Sekavaa guelfi-gibelliinihäsläystä, Sordello istuu vaan takahuoneessa ja ajattelee leidi Palmaa. Alkaa elvixen munaa pitempi takautuma.
ellauri095.html on line 396: Lapsena Dante Gabriel Rossetti alkoi taidemaalarixi ja kuvitti kirjallisia aiheita varhaisissa piirustuksissaan. Häntä opetettiin kotona saksaksi ja hän luki saxaxi Raamattua, Shakespearea, Goethen Faustia, Arabian yötä, Dickensiä sekä Sir Walter Scottin ja Lord Byronin runoutta. Päättyään koulusta hän opiskeli historiallisen taidemaalari Ford Madox Brownin luona, josta tuli myöhemmin hänen lähin elinikäinen ystävänsä. Hän jatkoi myös hämärämiesten runouden lukemista – Poe, Shelley, Coleridge, Blake, Keats, Browning ja Tennyson - ja aloitti vuonna 1845 käännökset italialaisesta ja saksalaisesta keskiaikaisesta runoudesta. Vuosina 1847 ja 1848 Rossetti aloitti useita tärkeitä varhaisia ​​runoja - Siskoni uni, Siunattu Damozel, Morsiamen alkusoitto, Marian muotokuvasta, Ave, Jenny, Dante Veronassa, Viimeinen tunnustus ja useita sonetteja, joissa hänestä tuli lopulta oikea asiantuntija.
ellauri097.html on line 498: liikkui ml molempia Shelleyjä.
ellauri118.html on line 386: His output was thirty-six books and 1,500 poems. [I got more than 2000 by now! Well most of mine are prose, to be honest.] His writing presented Kentucky scenes in a language echoing Percy Bysshe Shelley and John Keats. He soon earned the nickname the "Keats of Kentucky". He was popular enough that, by 1900, he told the Louisville Courier-Journal that his income from publishing poetry in magazines amounted to about $100 a month.
ellauri133.html on line 589: Aika moukkamaisia, Austenia lukuunottamatta, joka moukan mielestä on romcomia. No tavallaanhan se onkin, muttei siinä kaikki! Frankenstein on Maryn avainromaani Percy Shelleystä. Loput infantiilit äijä"klassikot" löytyy myös leffana, kuvitettuina ja piirrettynä leffana. Tota Austen cartoonia en ollut ennen nähnyt. Kertaalleen tää moukka on vielä lisäx lukassut:
ellauri133.html on line 606: Hotelliin muuttavat Jackin mukana tämän vaimo Buffy (Susan Shelley) sekä poika Danny (Ilkka Lipsanen). Danny puhuu itsekseen mielikuvitusystävälleen Tonylle (Tony Robbins), joka asuu hänen suussaan. Tony näyttää Dannylle "asioita" ja on varoittanut häntä hotellista.
ellauri197.html on line 643: Hetkonen, kekäs on tää auringon tallaaja sitten? Joku toinen runoseppo, oiskoon Percy Bysshe Shelley kyseessä? Roope haluis olla yhtä kuuluisa kuin se, mutta ehkä sittenkin mieluummin toimisi sen henkkoht katamiittinä. Vaikee päättää kyllä. No joo, tän välipuhelun päätyttyä, takaisin toimitukseen muusalle.
ellauri197.html on line 649: By the age of 12, Browning had written a book of poetry, which he later destroyed for want of a publisher. After attending one or two private schools and showing an insuperable dislike of school life, he was educated at home by a tutor, using the resources of his father's library. By 14 he was fluent in French, Greek, Italian and Latin. He became an admirer of the Romantic poets, especially Shelley, whom he followed in becoming an atheist and a vegetarian (and a bisexual). At 16, he studied Greek at University College London, but left after his first year. His parents' evangelical faith prevented his studying at either Oxford or Cambridge University, both then open only to members of the Church of England. He had inherited substantial musical ability through his mother, and composed arrangements of various songs. He refused a formal career and ignored his parents' remonstrations by dedicating himself to poetry. He stayed at home until the age of 34, financially dependent on his family until his marriage. His father sponsored the publication of his son's poems. Varsinainen vanhapiika, neiti-ihminen.
ellauri197.html on line 651: In March 1833, "Pauline, a Fragment of a Confession" was published anonymously by Saunders and Otley at the expense of the author, Robert Browning, who received the money from his aunt, Mrs Silverthorne. It is a long poem composed in homage to the poet Shelley and somewhat in his style. Originally Browning considered Pauline as the first of a series written by different aspects of himself, but he soon abandoned this idea. The press noticed the publication. However, it sold no copies. Mill oli oikeassa, narsistista jaaritusta.
ellauri198.html on line 350: Harold Bloom reads the poem as a "loving critique" of Shelley, and describes Roland as questing for his own (Bloom's) failure.
ellauri198.html on line 691: In March 1833, "Pauline, a Fragment of a Confession" was published anonymously by Saunders and Otley at the expense of the author, Robert Browning, who received the money from his aunt, Mrs Silverthorne. It is a long poem composed in homage to the poet Shelley and somewhat in his style. Originally Browning considered Pauline as the first of a series written by different aspects of himself, but he soon abandoned this idea. John Stuart Mill, however, wrote that the author suffered from an "intense and morbid self-consciousness". Later Browning was rather embarrassed by the work.
ellauri198.html on line 747: Vaikeinta on Bloomin ymmärtää, mikä nalli napsahtaa Rolandille värsyssä XXIX. Bloom raahaa kekoon askeesia, metaforia ja metaleepsistä, mutta tokko niistä on tässä mitään apua. Täytyypä vilkaista Bloomin vinkkaamia runoja Keats: The Fall of Hyperion ja Shelley: The Triumph of Life. Onko nekin jotain smuttia? (Kz alempaa.)
ellauri198.html on line 755: Ei vaan Browning imuskelee kolleegansa Shellyn schollya, Harold täsmentää. The consensus among critics has long been that in his youth Browning had a great enthusiasm for Shelley, an enthusiasm clearly apparent in Pauline and Paracelsus, but abruptly extinguished in Sordello. Generally speaking, it would seem that Browning's ardent enthusiasm for Shelley the poet ends with Sordello in 1840, just as his respect for Shelley the man ends in 1856, with the discovery that he had abandoned his first wife. Any evidence for a lapse of his disaffection in later life seems effectively countered by Browning's own testimony in a letter written in 1885 to F. J. Furnivall, refusing the presidency of the newly formed Shelley Society: “For myself, I painfully contrast my notions of Shelley the man and Shelley, well, even the poet, with what they were sixty years ago, when I only had his works, for a certainty, and took his character on trust.” With these highlights of the relationship, most Browning critics and biographers terminate the discussion.
ellauri198.html on line 757: Eli siis Childe Harold tuumii että Browning ampuu tässä jalkaan Browningia, eli sitä versiota izestään joka jäljitteli Shellyä, ja esittelee izestään nyt parannetun painoxen, joka näpelöi vain sen omaa solmua. Tää on niinkö parodia Shelleyn Ode to West Windistä, tai muistakin sen tunteellisista pläjäyxistä. Sellaseen ei Roope enää rupia. Vittuun Tennysonin Ulysses, Wordsworthin Excursion, Byronin Childe Harold (no sekin), Shelleyn Alaston ja Prinssi Athanasios. Haistakoon paskan samantien myös Yeaz, jolle kummitteli nämä Shelleyn rivit:
ellauri198.html on line 766: (Siis mitä? Kazo alempaa, äijä oli täysi seko joka ei sietänyt izenäisen Eiren kelttimäistä touhua.) Harold siteeraa jotain toista synkkää tornia Shelleyllä, ja pyörittelee tätä torniaihetta aika pitkästyttävästi muutenkin. Robert Zimmermannillakin oli joku vahtitorni jo v 1967, mutta siitä Harold tuskin piittasi, kuinka se olis arvannut että sillä tulis pitkän päälle toinen noobeli? Browning haukkuu Shelleytä subjektiivisexi ja izeään se kehuu objektiivisexi. Paskapuhetta. Pointixi jää oliko Rolandin tornissa ikkunoita. Ei ollut.
ellauri198.html on line 770: Browning on Haroldista hienompi kuin Shelley koska se on vielä hullumpi ja solipsistisempi, kuin Roope Ankka jonka Andien hullu mies mieluusti tunnusti izeään vielä hullummaxi. Kaikki runoilijat puhuu munista, mutta vain Browning koittaa "pistää" nelikulmaisia pyöreisiin reikiin.
ellauri198.html on line 792: Hizi täähän on Pia Pipsukan markkinointimixiä. Uusi tuote pääsee markkinoille vaan jonkun vanhan reppuselässä, mainoxissa pitää väittää että kyseessä on uusi kokonaan parannettu painos kaikkien tuntemasta ja rakastamasta vanhasta. Cokis-Pepsi, McDonalds-Burger King, DelMonte-Heintz, Windows-Apple, McDonnell-Boeing, BMW-Mercedes, Shelley-Browning, etc. etc.
ellauri198.html on line 794: Roland is not mediated by his precursors; they do not detach him from history so as to free him in the spirit. The Childe's last act of dauntless courage is to will repetition, to accept his place in the company of the ruined. Roland tells us implicitly that the present is not so much negative and finite as it is willed, though this willing is never the work of an individual consciousness acting by itself. It is caught up in a subject-to-subject dialectic, in which the present moment is sacrificed, not to the energies of art, but to the near-solipsist's tragic victory over himself. Roland's negative moment is neither that of renunciation nor of the loss of self in death or error. It is the negativity that is self-knowledge yielding its power to a doomed love of others, in the recognition that those others like Shelley. more grandly had surrendered knowledge and its powers to love, however illusory. Or, mos simply, Childe Roland dies, if be dies, in the magnificence of a belatedness that can accept itself as such. He ends in strengh because his vision has ceased to break and deform the world, and has begun to turn its dangerous strength upon is own defense. Roland is the Kermit modem version of a poet-as-hero, and his sustained courage to weather his own phantasmagoria and emerge into fire is a presage of the continued survival of strong poetry.
ellauri198.html on line 828: Yeats kept his sixth-grader occultist badge away from his poems, which are simple enough to be understood by sixth-graders, unlike Blake and Shelley, but like his rhyming predecessor Keats. Even so, Yeats’s visionary and idealist interests were more closely aligned with those of Blake and Shelley than with those of Keats, and in the 1899 collection The Wind among the Reeds the occult symbolism rears its ugly head in several poems.
ellauri198.html on line 894: The Triumph of Life was the last major work by Percy Bysshe Shelley before his death in 1822. The work was left unfinished. Shelley wrote the poem at Casa Magni in Lerici, Italy in the early summer of 1822. He modelled the poem, written in terza rima, on Petrarch 's Trionfi and Dante 's Divine Comedy. Siinäkin on julkkixia jossain helvetissä. Kesken jäi. Gäsp.
ellauri219.html on line 869: Percy Bysshe Shelley, English poet (1792-1822).
ellauri222.html on line 814: helley Percy">Ozymandias
ellauri222.html on line 815: Shelley, Percy Bysshe (1792-1822)
ellauri222.html on line 832: Shelley ilmeisesti kirjoitti tämän sonetin Marlow'ssa ystävällisessä kilpailussa Horace Smithin kanssa, jonka oma samanniminen sonetti julkaistiin 1. helmikuuta 1818, myös The Examinerissa , nro. 527, s. 73:
ellauri222.html on line 852: Ozymandias (/ˌɒziˈmændiəs/ oz-ee-MAN-dee-əs; real name Adrian Alexander Veidt) is a fictional anti-villain in the graphic novel limited series Watchmen, published by DC Comics. Created by Alan Moore and Dave Gibbons, named "Ozymandias" in the manner of Ramesses II, his name recalls the famous poem by Percy Bysshe Shelley, which takes as its theme the fleeting nature of empire and is excerpted as the epigraph of one of the chapters of Watchmen. Ozymandias is ranked number 25 on Wizard's Top 200 Comic Book Characters list and number 21 on IGN's Top 100 Villains list. No, wait, Ozymandias was a Greek name for the pharaoh Ramesses II (r. 1279–1213 BC), derived from a part of his throne name, Usermaatre. In 1817, Shelley began writing the poem "Ozymandias", after the British Museum acquired the Younger Memnon, a head-and-torso fragment of a statue of Ramesses II, which dated from the 13th century BC. Earlier, in 1816, the Italian archeologist Giovanni Battista Belzoni had "removed" the 7.25-short-ton (6.58 t; 6,580 kg) statue fragment from the Ramesseum, the mortuary temple of Ramesses II at Thebes, Egypt. The reputation of the statue fragment preceded its arrival to Western Europe; after his Egyptian expedition in 1798, Napoleon Bonaparte had failed to acquire the Younger Memnon for France. Although the British Museum expected delivery of the antiquity in 1818, the Younger Memnon did not arrive in London until 1821. Shelley published his poems before the statue fragment of Ozymandias arrived in Britain, and the view of modern scholarship is that Shelley never saw the statue, although he might have learned about it from news reports, as it was well known even in its previous location near Luxor.
ellauri222.html on line 854: The book Les Ruines, ou méditations sur les révolutions des empires (1791) by Constantin François de Chassebœuf, comte de Volney (1757–1820), first published in an English translation as The Ruins, or a Survey of the Revolutions of Empires (London: Joseph Johnson, 1792) by James Marshall, was an influence on Shelley. helley had explored similar themes in his 1813 work Queen Mab. Typically, Shelley published his literary works either anonymously or pseudonymously, under the name "Glirastes", a Graeco-Latin name created by combining the Latin glīs ("dormouse") with the Greek suffix ἐραστής (erastēs, "lover", vitut se on mikään suffixi!); the Glirastes name referred to his wife, Mary Shelley, whom he nicknamed "dormouse". Unikeon köyrijä. Mäuschen, sanoi Percy Marylle niikö Pikin kreikkalainen poikaystävä, setämäinen Kleomenis.
ellauri263.html on line 604: Nuoruudessaan Blavatsky oli liikkunut radikaaleissa liberaalis-nationalistisissa piireissä, mutta hänellä ei ilmeisesti ollut koskaan mitään selkeää yhteiskunnallis-poliittista linjaa, paizi toi vähän saatanallinen feminismi (käytännössä vaikkei ehkä teoriassa). Lucifer represents life, though, progress, civilization, liberty, independence. Lucifer is the Logos, the Serpent, the Savior. H. P. Blavatsky’s influential The Secret Doctrine (1888), one of the foundation texts of Theosophy, contains chapters propagating an unembarrassed Satanism. Satan in the shape of the serpent brings gnosis and liberates womankind. Tämmösta kirkasozaista miltonilaista prometeus-saatanaa peukuttivat Miltonin lisäxi ilmeisesti myös Blake, Bakunin ja Proudhon. Sympathy for the devil. Ei ihme että kristilliset piirit vauhkosivat. Blaken saatana alkuperäisessä loistossaan on aika feministinen. Byron ja Shelley oli aikoinaan satanisteja mutta setämiehiä.
ellauri272.html on line 418: Bloom wrote: “Ammons’s poetry does for me what Stevens’s did earlier, and the High Romantics [Bloom’s term for William Blake, William Wordsworth, Samuel Coleridge, Percy Bysshe Shelley, John Keats, and Lord Byron] before that; it helps me to live my miserable life.
ellauri322.html on line 138: Konservatiivisessa reaktiossa brittiläistä radikalismia vastaan Godwinia vastaan hyökättiin, osittain hänen avioliittonsa vuoksi feministisen kirjailijan Mary Wollstonecraftin kanssa vuonna 1797 ja hänen rehellisen elämäkertansa vuoksi, kun tämä kuoli synnytyksen seurauksena. Heidän tyttärensä, joka tunnettiin myöhemmin nimellä Mary Shelley, jatkoi Frankensteinin kirjoittamista ja meni naimisiin runoilija Percy Bysshe Shelleyn kanssa. Godwin perusti toisen vaimonsa Mary Jane Clairmontin kanssa The Juvenile Libraryn, joka antoi perheen kirjoittaa omia teoksiaan lapsille (joskus käyttämällä noms de plume) sekä kääntää ja julkaista monia muita kirjoja, joista osa on pysyvästi merkittäviä. Godwinilla on ollut huomattava vaikutus brittiläiseen huumorikirjallisuuteen (Eric Linklater) ja muuhunkin kirjalliseen kulttuuriin.
ellauri322.html on line 142: Kirjaa kunnioittivat ensimmäisen sukupolven romanttiset runoilijat , kuten William Wordsworth ja Samuel Taylor Coleridge , vaikka he myöhemmin kääntyivät pois radikalismista. Kuitenkin, kuten romantiikan tutkija Andrew McCann selittää, " Percy Shelleyn töiden radikalismissa Godwinin ajattelulla oli suurin vaikutus romanttiseen liikkeeseen, ja ... Shelleyn työ oli keskeisin radikaalin tunteen elpymiselle Napoleonin sotien lopulla."
ellauri322.html on line 191: Neljä vuotta myöhemmin Godwin meni naimisiin uudelleen ja hänen uusi vaimonsa Mary Jane Clairmont toi avioliittoon kaksi omaa lastaan, joista merkittävin oli Claire Clairmont. Clairesta on muistaaxeni ohimenevästi paasattu. (Kz. albumi 14.) Wollstonecraftin tyttäret vihasivat uutta rouva Godwinia ja huomiota, jonka hän kiinnitti omaan tyttäreensä. Godwinin perheestä tuli yhä epämukavampi paikka asua jännitteiden noustessa ja velkojen kasvaessa. Teini-ikäiset Mary ja Claire pakenivat juoksemalla mantereelle Shelleyn kanssa vuonna 1814. Jäljelle jäänyt Fanny kantoi suurimman osan äitipuolensa vihasta. Hän eristettiin yhä enemmän perheestään ja kuoli itsemurhaan vuonna 1816.
ellauri322.html on line 193: William Godwin, Shelley’s father lived long enough to grow conservative and gradually let his radical views fall by the way-side, Mary Wollstonecraft did not have that chance, as she died, still a relatively young woman (38), from complications after giving birth to Mary Godwin (later Shelley).
ellauri322.html on line 229: Radikaali englantilainen filosofi William Godwin päätti: "Jos koskaan oli kirja, jonka on suunniteltu rakastuttavan pallopään kynäilijäänsä, tämä näyttää minusta siltä kirjalta." Lontoossa Godwin ja Wollstonecraft aloittivat rakkaussuhteen. Vuoden sisällä hiän oli taas raskaana, ja huolimatta heidän pahamaineisesta vastenmielisyydestään avioliittoa kohtaan, he päättivät mennä naimisiin. "Luulen, että olette maailman erikoisin aviopari", ystävä kommentoi. Wollstonecraft synnytti sitten tyttären, tulevan Mary Shelleyn, Frankensteinin ( 1818) kirjoittajan. Hiän (äiti siis) kuoli pian sen jälkeen, 38-vuotiaana.
ellauri322.html on line 264: She was rescued, again, and lived on with deadened spirit. In 1796 these "Letters from Sweden and Norway " were published. Early in 1797 she was married to William Godwin. On the 10th of September in the same year, at the ago of thirty-eight, Mary Wollstonecraft Godwin died, after the birth of the daughter who lived to become the wife of Shelley and write a blockbuster bestseller. The mother also would have lived, if a womanly feeling, in itself to be respected, had not led her also to unwise departure from the customs of the world. Peace be to her memory. None but kind thoughts can dwell upon the life of this too faithful disciple of Rousseau (except for the feminismim).
ellauri332.html on line 383: Vaikka ällön Stanley Kubrikin elokuvasovitusta pidetään klassikkona, se ei ole vailla kiistoja. King ei vain vihannut tarinansa kuvaamista näytöllä, vaan työolosuhteet kuvauksissa olivat surullisen ankarat näyttelijöille ja miehistölle. Tämä piti erityisen paikkansa Shelley Duvallin kohdalla, joka on sanonut, että hänen aikansa kuvauksissa oli "melkein sietämätöntä." Jep, niin käy, kun paat näyttelijät esittämään saman panokohtauksen yli 127 kertaa ja vedät käteen samalla!
ellauri349.html on line 193: Eva Korsisaaren ”Tule, rakkaani!” -kutsu on poimittu Raamatun Korkeasta veisusta. Kutsulla neito pyytää miestä, rakastaan kulkemaan rinnalleen. Laulujen laulun tulkinta asettuu kirjassa vedenjakajaksi. Sitä ennen Korsisaari tutkii muun muassa filosofi Platonin Pitoja, runoilija Percy Bysshe Shelleyn ja viihdekirjailija Barbara Cartlandin teoksia. Hän kutsuu niitä yhden ja saman rakkauden kuvauksiksi. Näitä kuvauksia Korsisaari lähestyy nykyfilosofi Luce Irigarayn ajatusten näkökulmasta: tärkeää on Irigarayn samuuden järjestystä kohtaan esittämä kritiikki. Korsisaaren mukaan yhden ja saman rakkaudessa toinen, yleensä nainen, on pyritty sulauttamaan toiseen, yleensä mieheen, tai rakastaja on yrittänyt työntyä rakastettuunsa. Vaihtoehtoisesti rakastavaiset ovat onnistuneet saamaan aikaan jonkin kolmannen. Valitettavasti tällainen haltuun ottava ja toisen toiseuden unohtava rakkauskuvaus on ollut hallitsevassa asemassa aina kulttuurimme kätkyestä lähtien. Tätä järjestystä Korsisaari purkaa kehittämänsä kolmen käsitteen avulla, joita hän nimittää sen ainoan oikean myytiksi, täydellistymisen myytiksi ja henkisen rakkauden myytiksi. Mutta ei näin! Vaan korkean veisun sanoin:
ellauri349.html on line 831: Sijaisnäyttelijä Shelley Michelle kertoo esittäneensä Kim Basingerin, Madonnan ja Julia Robertsin ruumiita. Hänen mukaansa sijaisnäyttelijää kohdellaan kuvauksissa kuin kana-ateriaa. ”Tuokaa rinnat, tuokaa reidet, tuokaa jalat!” Varminta on mennä sohvan taaxe kun alkaa sexikohtaus.
ellauri351.html on line 175: Ei ole yllättävää, että aiempien kirjojensa perusteella Britton ajattelee, että kirjallisuus ja teologia ovat rikkaita mielenelämän mallien lähteitä. Tämä teos sisältää mielenkiintoista uutta materiaalia myytistä mielenelämän mallina sekä Blaken, Miltonin ja Mary Shelleyn kirjoittamisesta. Britton näkee Miltonia itseään vastaan jakautuneena miehenä. De Doctrina Christianin teologin kirjoittajan piti turvautua epäilyltä, että Jumala voisi olla sadisti (tutkimuslinja, jonka Stanley Fish väittää, kulkee Paradise Lostin kautta). Mutta kadonneen Paratiisin runoilija tekee Saatanan runonsa sankariksi ja kuvaa hänet "kokona ihmisenä, joka kokee konfliktia, katumusta ja pelkoa". Saatana (erillään Miltonista) on tuhoava narsisti Herbert Rosenfeldin termein ja olemalla hänen kanssaan mielikuvituksellisesti tekemisissä Milton puolustaa itseään masentavaa melankoliaa vastaan, jonka Britton uskoo olevan hänen teologiansa ytimessä. Brittonilla on elävä käsitys siitä, mikä saavutus on elää konfliktejaan tällä tavalla. Samaan tapaan Britton lukee Blaken taivaan ja helvetin avioliittoa tutkivana sitä, mitä superminän korvaaminen omalla ihanneitsellään sisältää. Vaikuttavin kaikista on luku Mary Shelleyn Frankensteinista ("Mikä teki Frankensteinin olennosta hirviön?"). jonka Britton lukee vertauksena perinataalisen hylkäämisen ehdottomasta kauhusta sekä äidille että lapselle”.
ellauri362.html on line 153: Thomas Love Peacock (18. lokakuuta 1785 – 23. tammikuuta 1866) oli englantilainen kirjailija, runoilija ja East India Companyn virkamies. Hän oli Percy Bysshe Shelleyn läheinen ystävä ja he vaikuttivat toistensa työhön. Peacock kirjoitti satiirisia romaaneja, joissa jokaisessa oli sama perusasetus: hahmot pöydässä keskustelemassa ja arvostelemassa päivän filosofisia mielipiteitä.
ellauri362.html on line 159: Vuonna 1812 Peacock julkaisi toisen yksityiskohtaisen runon, Melankolian filosofia, ja samana vuonna tutustui Shelleyyn. Hän kirjoitti muistelmissaan Shelleystä, että hän "näki Shelleyn ensimmäistä kertaa juuri ennen kuin hän meni Tanyralliin", jonne Shelley lähti Lontoosta marraskuussa 1812 (Hogg 's Life of Shelley, vol. 2, s. 174, 175). Thomas Hookham, kaikkien Peacockin varhaisten kirjoitusten julkaisija, oli mahdollisesti vastuussa esittelystä. Se oli Hookhamin kiertävä kirjasto, jota Shelley käytti monta vuotta. Hookham oli lähettänyt The Genius of the Thamesin Shelleylle, ja Shelley Memorialsissa, s.38–40, on runoilijan 18. elokuuta 1812 päivätty kirje, jossa ylistetään Hernekukon runollisuutta, esityksen ansioita ja arvostellaan yhtä liioitellusti hänen mielestään kirjailijan harhaanjohtavaa isänmaallisuutta. Letty ja Camilla lainasivat rantakirjoja Hookhamin lainakirjastosta. Peacock ja Shelley ystävystyivät ja Peacock vaikutti Shelleyn ominaisuuksiin sekä ennen hänen kuolemaansa että sen jälkeen.
ellauri362.html on line 161: Talvella 1813 Peacock seurasi Shelleyä ja hänen ensimmäistä vaimoaan Harrietia Edinburghiin. Peacock piti Harrietista ja puolusti hänen mainettaan vanhuudessaan herjauksilta, joita levitti Jane, Lady Shelley, Shelleyn toisen vaimon Maryn miniä. Talvella 1815–1816 Peacock käveli säännöllisesti käymään Shelleyn luona Bishopgatessa. Siellä hän tapasi Thomas Jefferson Hoggin, ja "talvi oli pelkkää atticismia. Opintomme olivat yksinomaan kreikkalaisia". Samainen Hogg weti wiixeen Clairea Percyn luvalla.
ellauri362.html on line 166: Thomas Jefferson Hogg (24. toukokuuta 1792 – 27. elokuuta 1862) oli brittiläinen asianajaja ja kirjailija, joka tunnetaan parhaiten romanttisesta ystävyydestään romanttisen runoilijan Percy Bysshe Shelleyn kanssa. Hogg kasvoi Durhamin kreivikunnassa, mutta vietti suurimman osan elämästään Lontoossa. Hän ja Shelley ystävystyivät opiskellessaan University Collegessa Oxfordissa ja pysyivät läheisinä Shelleyn kuolemaan asti. Oxfordissa ollessaan he tekivät yhteistyötä useissa kirjallisissa projekteissa, jotka huipentuivat heidän yhteiseen karkotukseensa "The Necessity of Atheism" -nimisen esseen julkaisemisen jälkeen. He pysyivät hyvinä ystävinä, mutta heidän suhteensa oli joskus kireä, koska Hogg oli romanttisesti kiinnostunut lörppävittuisista naisista, jotka olivat romanttisessa suhteessa Shelleyn kanssa. Suurin osa hänen kirjoittamistaan ​​fiktioista oli huonoxi arvioitua. Hänen tunnetuin kirjallinen teoksensa oli Percy Bysshe Shelleyn elämä, runoilijan keskeneräinen elämäkerta. Vaikka kirja oli hyvin tutkittu ja maalasi selkeän kuvan Shelleystä nuorena miehenä, sitä kritisoitiin Percyn esittämisestä negatiivisesti. Kärsittyään kihdistä Hogg kuoli unissaan. Uni jäi kesken viimeinen.
ellauri362.html on line 183: Peacock nautti Mary Shelleyn avuista ja Percy Shelleyn kehuista. George Gordon, Lord Byron, löysi myös ansioita Peacockin runossa. John Keaz ei pitänyt hernekukosta, Southeystä puhumattakaan. Mary Shelleykin inhosi tahmanäppistä Hernekukkoa. Romaani Nightmare Abbey on satiiria Percyn seurakunnasta. Scythrop oli pilakuva Percystä. Hernekukko teki pilkkaa myös Coleridgestä.
ellauri362.html on line 199: Peacockin versio Shelleyn elämästä perustuu suurelta osin henkilökohtaiseen tietoon, ja useimmat tutkijat pitävät sitä objektiivisena, mutta silti varovaisena Shelleyn irrationaalisempien tekojen ja vainoharhaisten ideoiden käsittelyssä. Häntä vaivasi viimeisinä vuosinaan suolistosairaus.
xxx/ellauri010.html on line 1241: Percy Bysshe Shelley

xxx/ellauri057.html on line 1413: Lisää pensselinvetoa tulee Tatun historiallisissa romaaneissa, joista Sillinpää-biokaan ei paljon poikennut. Tatu näyttää kuumuvan erityisesti virttyneistä suurmiehistä. Ettei sittenkin ole vähän tollaista hinttipoikaa Tatussa? Elinakin sanoo Pyhän kevään johdannossa et se piti Kailasta joteskin sieluveljenä. Ja Tartussa oli kiva seukata professori Oraxen kaa. Ilmassa liiteli sellaisia nimiä kuin Shelley, Poe, Goethe, Manninen. Oras on kyllä salvukarju. Armfeltkin oli homo, bylsi Kustaa kolmatta. Vaaskivi myönsi myöhemmin et Armfeltissa kulkee omakohtaisen tilityxen salainen peruslanka. Olikohan se puuvillainen vyö. Puolivillainen ainaskin.
xxx/ellauri122.html on line 784:

'Frankenstein' by Mary Shelley