ellauri043.html on line 6819: Kukkien repimisessä, hedelmien lyttäyxessä, lähteiden likaamisessa, naisten raiskauxessa me ollaan ihan mestareita, kohta me täytetään festareita bitch, mä voin sulle kertoo lisää, märkänä ulos ja kuivana sisään. oon aika tykki jäbä, tää on kunnon kaurkauspäivä synttäri... — koska meillä on habaa, sydäntä ja palleja.
ellauri043.html on line 6860: Mut kun mä käännyn pohjatuuleen päin, mun seiväsmezää tiheämpi corona päästää ulvonnan; mezät vapisee, joet pakenee, hedelmien palot paukahtelee, ja ruohot menee keskijakauxelle kuin juipin tukka.
ellauri058.html on line 747: Kypsien hedelmien seinän uloin, kova kerros poistetaan ja hedelmiä käytetään ihmisen hyödyksi niiden sisältämän kolokyntiinin takia.
ellauri115.html on line 695: Mä olen tietoinen sielustani; mä ihan tunnen sen ja ajattelen sitä tuon tuostakin; mä tiedän mikä sen on vaikken tiedä mitä se oikeasti on; mä en voi järkeillä asioista jota mä en tunne. Se minkä mä tiedän on että mun henk.koht. identiteetti riippuu mun muistista, ja että ollaxeni sama mun ptää muistaa et mä olin olemassa. Mä en muistaisi kuoleman jälkeen millanen mä olin elävänä ellen mä muista miltä musta tuntui ja mitä mä tein; enkä epäile että just sen muistaminen tulee olemaan hyvisten palkkio ja pahisten kidutus. Tässä maailmassa sisäinen tietoisuus uppoaa innokkaiden passiohedelmien hälinään jotka estää katumisen. Miehuuden harjoituxesta seuraava nöyryyytys ja häpeä estää näkemästä sen charmia. Mut kun vapautuneina ruumiinaistien illuusioista silmäilemme iloisina ylintä pomoa ja ikuisia totuuxia jotka siitä valuvat; kun kaikki meidän sielunvoimat on hereillä järjestyxen kauneuteen ja me ollaan täysin uppoutuneita vertaamaan sitä mitä tuli tehtyä siihen mitä olis pitänyt, niin silloin omantunnon ääni pääsee täyteen volaan nupit kaakossa; silloin puhdas riemastus joka tulee izetyytyväisyydestä, ja terävä katumus izensä nolaamisesta ratkaisee ylivoimaisella tunteella mikä tulee olemaan kunkin omavalmisteinen osa kuonpuoleisessa. Hyvä ystäväiseni, älä kysy onko siellä muita ilon tai kärsimyxen aiheita; mä en tiedä kun en ole käynyt kazomassa vielä; tää minkä mä voin kuvitella riittää mulle lohdutuxexi tässä elämässä ja saa odottamaan kärsimättömästi seuraavaa. Mä en sano et hyviä palkitaan, sillä mitä suurempaa hyvää voi tosi hyvä olento kuvitella kuin olla niinkuin kotonaan? Mut mä sanon kyllä että hyvät tulevat olemaan onnellisia, koska niiden money maker, kaiken oikeudenkäytön ylin auktoriteetti, joka on tehnyt ne tunteilemaan kykenevixi, ei ole tehnyt niitä kärsiskelemään; sitäpaizi, ne ei ole käyttäneet vääriin vapauttaan maan päällä eikä muuttaneet kohtaloaan oman vian takia; kuiteskin ne ovat kärsineet tässä elämässä ja kyllä se niille hyvitetään seuraavassas. Tää fiilis ei luota niinkään miehen ansioihin, vaan hyvän ideaan, joka näyttää musta kuuluvan jumalan peruskokoonpanoon. Mä oletan vaan että järjestyssäännöt pysyy voimassa ja että Jumala ei kuseta.
ellauri115.html on line 718: Mikä yhteys on omaneduntavoittelulla ja tällä miehuuden ihannoinnilla? Mix mä olisin mieluummin Cato joka teki seppukun kuin Caesar joka tuli, näki ja voitti? [Kaada izelles vaan JJ.] Jos viet rinnasta multa sydämmen lisäxi tän jalouden rakastamisen niin et vie vain housuja vaan myös elämänilonkin. Pikkumainen mies jossa tämmöiset herkkutunteet on tukahdutettu pahojen passiohedelmien joukossa, joka ajattelee vaan izeään ja lopulta ei rakasta kuin izeään, tällä ei ole mitään ihastumiskohtauxia, sen kylmä sydän ei enää syki riemusta risaisissa housuissa, ja ja sen silmät ei enää täytyy symmpatian makeista kyyneleistä, se ei ilahdu mistään; sillä ei ole elämää eikä tunnetta, se on jo kuollut. [But cf. "Lettu elo" alempana.]
ellauri115.html on line 756: Jos vieläpä siinä matalassa asemassa mihin meidät on asetettu tässä elämässä meidän ekat impulssit on aina hyviä, jos meidän paheet on omatekoisia, mix me valitettaisiin että ne on meidän mestareita? Mix me syytettäisiin Luojaa pahoista jotka ollaan ize luotu, ja vihollisia jotka me ollaan ize aseistettu izeämme vastaan? Äh, jätetään mies pilaamattomaxi; se huomaa olevan aina helppoa olla hyvä ja se on aina onnellinen ilman katumuspilleriä. Syylliset, jotka sanoo että ne on ajettu rikollisuuteen, on valehtelijoita yhtä paljon kuin pahantekijät; miten ne voi jättää huomiotta että niiden valittama heikkous on niiden omaa työtä; että niiden aikaisimmatkin törkeydet oli niiden oman tahdon aikaansaannosta; että toivomalla kiusauxeen lankeemista ne lopulta antaa niille perixi tahtomattaankin ja tekee niistä vastustamattomia? Epäilemättä ne ei voi enää välttyä olemasta heikkoja ilkimyxiä, mutta niiden ei tarvinnut tulla heikoxi ja ilkeixi, izepä hyppäsivät siihen siniseen maalisammioon. Doh, miten helppoa olis pitäämopo käsissä ja passiohedelmät piilossa, tässäkin elämässä, jos silloin kun tavat ei vielä olleet muodostuneet, mieli laajentumisvaiheessa, olisimme voineet pitää kiinni sellaisista jutuista kuin meidän olis pitänyt, arvostaaxemme oikein sitä mitä ei tiedetä; jos me oikeesti haluttaisiin oppia, ei vaan six että loistettaisiin toisten silmissä, vaan että meistä tulis viisaita ja hyviä ihan luonnonmenetelmällä, et me oltaisiin onnellisia maxaessamme veroja. Tästä työhuoneesta tulee ikävystyttävä ja tuskaisa, koska me ei edes yritetä sitä ennenkuin me ollaan jo paheen ruostuttamia ja passiohedelmien orjia. Meidän tuomiot ja meidän arvon mittatikut määräytyy ennenkun meillä on tietoa hyvästä ja pahasta, ja sit me mitataan kaikkia asioita tällä väärällä mittatikulla, eikä arvosteta mitään sen oikeasta hinnasta. [Joo tää on taas tätä keskustaoikeistolaista "oman onnensa seppä" sepustusta. Kylnää sit on ennustettavia!]
ellauri131.html on line 1054: Käske viimeisten hedelmien kypsyä, Befiehl den letzten Früchten voll zu sein; Ja hedelmille sano: kypsykää!
ellauri142.html on line 879: Ei yksikään ihminen maisen elämänsä aikana voi kokonaan luopua kaikesta toiminnasta. Mutta sitä, joka luopuu töidensä hedelmien palkasta, sanotaan luuserixi. Vaikkapa sisäinen elämä itsessään onkin parempi, niin ei ulkoista voi täysin välttää. Esim jos ruumiillinen apu on jossakin näyttäytynyt tarpeelliseksi, on
ellauri247.html on line 402: Moor Parkissa hänen tehtäviinsä kuului luotsata kahdeksanvuotiasta Esther Johnsonia (”Stella”) hänen opinnoissaan. Swift ei ehtinyt panna Stellaa kuin puoli vuotta, kun ensimmäiset Ménièren taudin oireet alkoivat vaivata. Ménièren tauti on sisäkorvan tauti, joka aiheuttaa kovaa päänsärkyä, huimausta, pahoinvointia ja lopulta kuuroutumisen. Tautia ei tunnettu vielä Swiftin elinaikana ja Swift kuvitteli sen johtuvan liiallisesta hedelmien syönnistä.
ellauri290.html on line 154: 1. KORKEAN LUOKAN MAATasainen tai kevyesti aaltoileva, hedelmällinen maaperä ja riittävä vesi.Intensiivinen sitrushedelmien, rehun ja vihannesten viljely296 000
ellauri290.html on line 576: "Hylätty omaisuus oli yksi suurimmista panostuksista Israelin tekemisessä elinkelpoiseksi valtioksi. Sen pinta-alan laajuus ja se, että suurin osa rajan alueista oli poissaoloomaisuutta, teki siitä strategisesti merkittävän. Vuosien 1948 ja 1953 alun välisenä aikana perustetuista 370 uudesta juutalaisesta siirtokunnasta 350 oli poissaolon omaisuutta. Vuonna 1954 yli kolmasosa Israelin juutalaisista asui poissaolevien omaisuuksissa, ja lähes kolmannes uusista maahanmuuttajista (250 000 ihmistä) asettui arabien hylkäämille kaupunkialueille. He jättivät kokonaisia ​​kaupunkeja, kuten Jaffa, Acre, Lydda, Ramleh, Beisan, Majdal; 388 kaupunkia ja kylää; ja suuri osa 94 muusta kaupungista ja kylästä, jotka sisältävät lähes neljänneksen kaikista Israelin rakennuksista. 10 000 kauppaa, yritystä ja kauppaa jätettiin juutalaisten käsiin. Toimikauden lopussa sitrushedelmien omistukset Israelin alueella olivat yhteensä noin 240 000 dunumia, joista puolet oli arabien omistuksessa. Suurimman osan arabimetsoista otti haltuunsa israelilainen poissaolevien omaisuuden säilyttäjä. Mutta vain 34 000 dunumia viljeltiin vuoden 1953 loppuun mennessä. Vuosina 1951-1952 entiset arabitarhat tuottivat puolitoista miljoonaa hedelmälaatikkoa, joista 400 000 vietiin vientiin. Ulkomaille lähetetyt arabihedelmät muodostivat lähes 10 prosenttia maan viennistä saaduista valuuttatuloista vuonna 1951. Vuonna 1949 hylättyjen arabilehtojen oliivit olivat Israelin kolmanneksi suurin vientituote sitrushedelmien ja timanttien jälkeen. Arapropertyn suhteellinen taloudellinen merkitys oli suurin vuodesta 1948 vuoteen 1963 suurimman maahanmuuton ja tarpeiden aikana. "Vuonna 1951 hylättyyn viljelymaan kuului lähes 95 prosenttia kaikista Israelin oliivitarhoista, 40 000 dunumia viinitarhoja, ja vähintään 10 000 dunumia muita hedelmätarhoja sitrushedelmiä lukuun ottamatta." "Säilytysyhteisö vuokrasi vuonna 1952 teollisiin tarkoituksiin 20 000 dunumia poissaolokiinteistöä. Kolmannes Israelin kivituotannosta toimitti 52 hänen lainkäyttövaltaan kuuluvaa arabilouhosta.


ellauri345.html on line 424: Roomalaiset voivat kumota tämän kysymyksen suunnitellun lain. Jos ei tunnista sen pakottavaa luonnetta, romaanin ydin jää epäselväksi. Sillä tätä moraalisen äänen hiljaisuutta ei voida ymmärtää yksilöllisyyden piirteenä, kuten tunteiden mykistettyä kieltä. Se ei ole ihmisen rajoissa oleva kohtalo. Tämän hiljaisuuden myötä illuusio on asettunut kuluttavalla tavalla jaloimman olennon sydämeen. Ja tämä muistuttaa oudolla ikääntyessään mielisairaaseen menehtyneen Minna Herzliebin vaikenemista. Kaikki sanaton toiminnan selkeys on ilmeistä ja todellisuudessa itsensä säilyttävien sisäinen minä ei ole yhtä hämärtynyt kuin muiden. Pelkästään päiväkirjassaan Ottilien ihmiselämä näyttää vihdoinkin sekoittuvan. Kaikki heidän kielellisesti lahjakas olemassaolonsa löytyy yhä enemmän näistä hiljaisista kirjoituksista. Mutta he myös rakentavat vain muistomerkkiä jollekulle, joka kuoli. Hänen paljastavansa salaisuudet, jotka kuoleman yksin pitäisi paljastaa, tottunut ajatukseensa poismenosta; ja osoittamalla elävien hiljaisuutta he ennakoivat myös heidän täydellisen hiljaisuutensa. Illuusio, joka hallitsee kirjailijan elämää, tunkeutuu jopa hänen henkiseen, etäiseen tunnelmaan. Sillä jos päiväkirjan vaarana on, että se paljastaa liian aikaisin muistin idut sielusta ja estää sen hedelmien kypsymisen, silloin sen täytyy välttämättä tulla tuhoisaksi siellä, missä vain henkinen elämä ilmaistaan ​​siinä. Ja kuitenkin lopulta kaikki sisäisen olemassaolon voima tulee muistista. Vain hän takaa sielunsa rakkauden. Tämä henkii Goethen muistoa: ”Oi, sinä olit menneitä aikoja Siskoni tai vaimoni." Ja niin kuin sellaisessa liitossa kauneus itse säilyy muistona, niin se on kukkiessaankin merkityksetön ilman sitä. Tästä todistavat Platonin Phaidroksen sanat: "Joka on tuore vihkimisestä ja on yksi niistä joka näki siellä paljon tuonpuoleisessa elämässä, joka nähdessään jumalalliset kasvot, jotka jäljittelevät hyvin kauneutta tai fyysistä muotoa, hämmästyy aluksi, muistaa tuolloin kokemansa ahdistuksen, mutta sitten kun hän lähestyy sitä, hän tunnistaa sen luonteen ja palvo häntä kuin jumalaa, koska muisti on nostettu kauneusajatukseen ja näkee sen seisovan varovaisuuden vieressä pyhällä maalla." Ottilienin olemassaolo ei herätä sellaista muistoa, hänessä kauneus todella jää ensimmäinen ja olennainen asia. Kaikki heidän myönteinen "vaikutelmansa" syntyy vain ulkonäöstä; Lukuisista päiväkirjasivuista huolimatta hänen sisäinen olemuksensa pysyy suljettuna, suljempana kuin mikään Heinrich von Kleistin naishahmoista. Tämän näkemyksen myötä Julian Schmidt kohtaa vanhan kritiikin, joka sanoo oudolla varmuudella: "Tämä Ottilie ei ole todellinen runoilijan hengen lapsi, vaan syntinen luomus Mignonin ja vanhan Masaccion tai Giotton kuvan kaksoismuistossa. «. Itse asiassa Ottilienin hahmossa maalaus on ylittänyt eeppisen runouden rajat. Sillä kauneuden esiintyminen olennaisena sisältönä elävässä olennossa on materiaalin eeppisen ympyrän ulkopuolella. Ja silti hän on romaanin keskipisteessä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan ​​Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. « Ottilienin olemassaolo ei herätä sellaisia ​​muistoja, kauneus on hänessä todellakin ensimmäinen ja olennainen asia. Kaikki heidän myönteinen "vaikutelmansa" syntyy vain ulkonäöstä; Lukuisista päiväkirjasivuista huolimatta hänen sisäinen olemuksensa pysyy suljettuna, suljempana kuin mikään Heinrich von Kleistin naishahmoista. Tämän näkemyksen myötä Julian Schmidt kohtaa vanhan kritiikin, joka sanoo oudolla varmuudella: "Tämä Ottilie ei ole todellinen runoilijan hengen lapsi, vaan syntinen luomus Mignonin ja vanhan Masaccion tai Giotton kuvan kaksoismuistossa. «. Itse asiassa Ottilienin hahmossa maalaus on ylittänyt eeppisen runouden rajat. Sillä kauneuden esiintyminen olennaisena sisältönä elävässä olennossa on materiaalin eeppisen ympyrän ulkopuolella. Ja silti hän on romaanin keskipisteessä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan ​​Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. « Ottilienin olemassaolo ei herätä sellaisia ​​muistoja, kauneus on hänessä todellakin ensimmäinen ja olennainen asia. Kaikki heidän myönteinen "vaikutelmansa" syntyy vain ulkonäöstä; Lukuisista päiväkirjasivuista huolimatta hänen sisäinen olemuksensa pysyy suljettuna, suljempana kuin mikään Heinrich von Kleistin naishahmoista. Tämän näkemyksen myötä Julian Schmidt kohtaa vanhan kritiikin, joka sanoo oudolla varmuudella: "Tämä Ottilie ei ole todellinen runoilijan hengen lapsi, vaan syntinen luomus Mignonin ja vanhan Masaccion tai Giotton kuvan kaksoismuistossa. «. Itse asiassa Ottilienin hahmossa maalaus on ylittänyt eeppisen runouden rajat. Sillä kauneuden esiintyminen olennaisena sisältönä elävässä olennossa on materiaalin eeppisen ympyrän ulkopuolella. Ja silti hän on romaanin keskipisteessä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan ​​Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan ​​Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan ​​Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä.
ellauri360.html on line 49: Alain Robbe-Grillet syntyi vuonna 1922 Saint-Pierre-Quilbignonissa, joka on nykyään osa Brestiä. Hänen isänsä oli insinööri, joka omisti pienen tehtaan. Hänen vanhempansa olivat ateisteja ja äärioikeiston kannattajia. Hän opiskeli Institut National d'Agronomie -koulussa, mutta hänen opinnot keskeytettiin, kun hänet värvättiin väkisin Saksan miehityksen alla sorviksi saksalaiselle tankkitehtaalle. Sodan jälkeen hän työskenteli agronomina, erikoisalana trooppisten hedelmien viljely (kuten Don Jaimella, jonka lukija tuntee toisellakin nimellä, eli Zorron nimellä), mukaan lukien loitsut ulkomailla. Hän kuitenkin sairastui eikä palannut ammattiinsa, vaan aloitti kokopäiväisen kirjoittamisen. Vuonna 1957 hän meni naimisiin Catherine Rastakianin kanssa , näyttelijän, joka on myös julkaissut romaaneja. Hän kirjoitti ensimmäisen romaaninsa vuonna 1948, mutta se julkaistiin vasta vuonna 1978. Vuonna 1951 hänen ensimmäinen julkaistu romaaninsa – Les Gommes (Pyyhekumit) – voitti palkinnon ja hän pystyi tekemään uran kirjailijana.
xxx/ellauri304.html on line 218: Kertoessaan historiaa Jumalan ja Israelin lasten välisestä suhteesta, Megillat Shir Hashirim on täynnä kuvia Eretz Yisraelin henkeäsalpaavista maisemista, jotka maahanmuuttajia kohtasivat. Metaforat perustuvat sen luonnonilmiöihin, sen kasveihin ja villieläimiin. Viittaukset tehdään gaselliin ja peuroihin, hevoseen, kyyhkysiin, korppeihin, kyyhkysiin, kettuihin, leijoniin ja leopardeihin. Tietyt paikat mainitaan, kuten Ein Gedi, Giladin, Snirin ja Chermonin vuoret sekä esinahka- ja saapaskukkulat, aavikot, purot ja viinitarhat – jotka kaikki ovat olennaisia osia Israelin maisemaa. Lisäksi on mainittu kaksikymmentäkolme kasvityyppiä Shir Hashirimissa, sisältäen erilaisia mausteita, ruusuja, pähkinöitä, omenoita ja klassista "maitoa ja hunajaa", muttei Jaffa-appelsiineja, joista vientituotteista maa on hyvin tunnettu. Lisäksi suurin osa seitsemästä Israelille ainutlaatuisesta lajista mainitaan Shir Hashirimissä. Kommenttimme korostaa joidenkin näiden hedelmien ja Israelin kansan genitaalien välisiä yhtäläisyyksiä.
14