Mutta, koska mä olen rullannut loputtomassa määrässä existenssejä, jumalten hahmossa, ihmisten ja eläinten, mä kieltäydyn matkustelemasta pitempään, mä en halua enää tätä väsymystä! Mä hylkään mun ruumiin likaisen majatalon, lihasta pykätyn, veren punaaman, hirveen nahkan peittämän, täynnä säädyttömyyxiä; — ja korvauxexi mä saan lopultakin nukkua kaikista syvimmässä absoluutissa, nimittäin olemattomuudessa.
ellauri043.html on line 6491: Jälleen kerran se oli riivaaja, sen kaxinaisessa hahmossa: panon ja tuhon henkenä.
ellauri045.html on line 730: Kun Oceanic Airlinesin lento 815 putoaa saarelle, Musta-asuinen mies ilmestyy Christianin hahmossa Michaelin ja Waltin Vincent-nimiselle labradorinnoutajalle ja neuvoo tätä herättämään Jackin. Ensimmäisenä yönä savuhirviö kaataa puita viidakossa pelotellen selviytyneitä, ja toisena päivänä hirviö tappaa lennon 815 pilotin. Kolme päivää myöhemmin Locke näkee savuhirviön, mutta selviää kohtaamisesta. Jack näkee miehen isänsä Christianin hahmossa ja seuraa tätä luolaan, josta hän löytää isänsä arkun tyhjillään. Jack löytää myös kaksi ruumista, joista toisen kaulassa on nahkapussi, jossa on valkoinen ja musta kivi. Locke kutsuu ruumiita Aatamiksi ja Eevaksi. Kolme viikkoa myöhemmin savuhirviö jahtaa Jackin ryhmää ”pimeällä alueella”. Rousseau sanoo hirviön olevan turvallisuussysteemi, joka suojelee saarta. Hirviö saa Locken kiinni ja raahaa tätä kuoppaan. Jack saa otteen Locken käsistä ja Kate heittää kuoppaan dynamiittia, jolloin hirviö päästää irti Lockesta ja katoaa paikalta.
ellauri045.html on line 736: Myöhemmin Musta-asuinen mies Christianin hahmossa pitää Aaronia käsissään Clairen nähden. Myöhemmin Locke kohtaa miehen Christianin hahmossa Jacobin mökissä Clairen kanssa. Mies väittää voivansa puhua hänelle Jacobin puolesta. Mies kehottaa Johnia siirtämään saarta. Christian ilmestyy Michaelille juuri ennen pommin räjähdystä, sanoen hänen ”olevan vapaa lähtemään”. Claire tutustuu Musta-asuiseen mieheen tajuten tämän olevan ”ystävä” ja voivan olla missä muodossa tahansa. Hän auttaa Clairea selviämään Toisten hyökkäyksiltä kolmen vuoden ajan, uskotellen tälle Toisten vieneen Aaronin. Mies ilmestyy Lockelle Christianina nuhdellen tätä siitä, että tämä antoi Benin siirtää saarta. Mies opastaa Locken jäätyneen rattaan luo. Locke siirtää rattaan paikalleen pysäyttäen aikahypyt.
ellauri061.html on line 1191: Palanderin hahmossa se näyttää Varkauden (Savon siis ei Lapin) Finneganille eli etelän jolpille närhen munat kuin joku tyylikkäästi harmaantunut 007.
ellauri070.html on line 298: Se vie meidät hyvin pikaseen taas pois tästä kaupungista, joka muistuttaa enemmän baabelia kuin modernia suurkaupunkia. Me mennään, metelin läpi vuosimarkkinoiden kojulle, jossa yhteydessä myös ilotaloihin, missä "rahan sukupuolielin" puuhaa sopimattomuuxiaan. Lankun takana, jonka päällä oleva kirjoitus näyttää sanovan, että aidan takainen ulkopuoli on varattu kuolemaapelkäämättömille ja sen kokeneille, eli tarkoitettu niille, jotka eivät ole työntäneet kuolemaa pois elämästään (kts. tästä myös jollotuxet 1-4), törmäämme erään jolpoin hahmossa nuoreen ruinoon. Syntyy kuiva keskustelu jolpin ja ruinon välille. Jäbä seuraa sitä lyhkäsen matkaa, mutta kääntyy äkäseen takasinpäin. Jäbä arvaa sellaisen suhteen turhuuden.
ellauri070.html on line 309: 10. valitusvirsi liittyy 7. ja 9. älinän ylistyxiin. Tää ylistys suoritetaan valvovan enkelin siiven alla, joka kazeillaan näyttää erottavan jyvät akaniin. Vain aito on oleellista. Vain oleellinen on kestävää. Sixi enkelit astuuu kuvaan 10. ruikutuxessa. 10. valitusvirsi palaa ekojen ulinoiden ajatuxiin kuin koira oxennuxelle, et elämää leimaavat kärsimys ja kuolema. Näyttelijöiden vuosimarkkina 5. valituxesta palaa kuvaan. Me kuljetaan sen halki Tuska-Stadin lohtutorina. Kuvaan tulee taas "lapset", "lempiväiset", ja elukat koiran hahmossa, jotka "asioivat" taas "luonnossa." Oxentavat, paskantavat, kuseskelevat sinne ja bylsivät.
ellauri082.html on line 252: Elämmekö aina? (No emme tietysti, tyhmä kysymyskin. Eihän siitä muuten kannattaisi runoilla.) Kenties tietoisuus jatkuu kuoleman jälkeen? (Ken tosiaankin ties, muttei kertonut, oli kalpeana hiljaa vaan. Todennäköisesti ei.) En pelkää kuolemaa tällä elämäni hetkellä. (Joopa joo kun olen nuori, en fataalisti kipeä enkä hengenvaarassa.) Uskonko että olemme kaikki vangittuja hengellisiä olentoja? (No ei vitussa, me ollaan kaupungistuneita mezien miehiä, kieriskelemässä eläintarhan häkissä olkikupo jalkain välissä äänettömästä naurusta.) Ajattelenko että olemme ikuisia, ja vaan väliaikaisesti täällä ihmishahmossa? (Höpöhöpöä, pelkkää toiveajattelua. Meistä ei jää kuin multaa tai tuhkaläjä.) Puhuja Robert Frostin Pysähdys mezässä lumisena iltana, ja puhuja Emily Dickinsonin Kun en pysäyttänut kuolemalle eivät pelkää kuolemaa. (No sitähän ei sanota, vaikka aika tyynen rauhallisesti ne sen ottavat. Helppoahan se on runossa.) Kuolemaa voi pelottomasti kazella henkisenä, romanttisena ja kuonpuoleisena karkumatkana sielun orjuudesta ja tuskasta.
ellauri098.html on line 191: 3. KIELLON UHMAUS. Kiellon uhmaaminen tulee sattumaan Juhaa leukaan. Tää tuo roiston eli vastustajan peliin. Esim. Aatami ja Eeva, piru käärmeen hahmossa.
ellauri118.html on line 775: Discover´d in the flying Maid Näkivät pakenevan neidon hahmossa
ellauri141.html on line 305: In Epode 11, the iambist regretfully recalls to his friend Pettius his infatuation with a girl named Inachia. The latter name does not occur elsewhere in extant Latin or Greek except in the very next poem in the Gedichtbuch, where the iambist’s older (ex-)lover complains of his sexual endurance with Inachia in contrast to his impotence with her (12.14-6). The name may suggest an ethnically Greek or Argive woman, or the Greek noms de lit regularly adopted by Italian meretrices. Yet, as some (but by no means all) commentators have noted, the name also evokes Io, the daughter of Inachus, jota Zeus bylsi härän hahmossa. Eli kyllä tässäkin yhden kynäilijän mielestä on jotain impotenssin käryä.
ellauri160.html on line 618: Juutalaisessa perinteessä Lilithin uskottiin olevan siivekäs, pitkähiuksinen, viekoitteleva nainen, jolle oli alistettu 480 demonin sotaväki. Lilith liikkui öisin ja saattoi olla vaaraksi yksin nukkuville. Keskiaikaiset juutalaiset uskoivat, että Lilith voi lennellä ympäriinsä pöllön hahmossa, ja pelkäsivät, että tuo vampyyrin kaltainen demoni voi ryöstää lapsia. Lilithin oletettiin olevan lapsen kimpussa, jos lapsi hymyili sapatin tai uudenkuun yönä unissaan. Tällöin nukkuvaa lasta lyötiin kolme kertaa nenälle ja manattiin Lilith lapsesta pois.
ellauri163.html on line 712: Pullman ilmaisi hämmästyksensä siitä, mitä hän piti suhteellisen alhaisena kritiikinä hänen pimeistä materiaaleistaan uskonnollisista syistä, sanoen "Olen yllättynyt ja pettynyt siitä, kuinka vähän kritiikkiä minulla on. Harry Potter on ottanut kaikki luodit... Sillä välin olen lentänyt tutkan alla ja sanonut asioita, jotka ovat paljon kumouksempaa kuin mikään Harry-parka on sanonut. Kirjani koskevat Jumalan tappamista." Darn. (Parsia.) Toiset kannattavat tätä tulkintaa väittäen, että vaikka sarja on selvästi anticlerical, se on myös anti-teologinen, koska Jumalan kuolema on esitetty pohjimmiltaan merkityksettömänä kysymyksenä. Se on kuin ruoskisi kuollutta hevosta tai laittaisi perhosen pyörään. On paljon pahempaa imitoida Jeesusta Kristusta silmälasipäisen pojan hahmossa.
ellauri163.html on line 819: Se sanottuna, syy, miksi elokuva onnistuu ja nousee suuruuteen, lepää kuitenkin ensisijaisesti päänäyttelijä Nadine Nortierin harteilla, joka vähäisestä vuoropuhelusta huolimatta välittää suuria syvyyksiä hahmossaan, vaikka hän oli tuolloin vasta ei-ammattimainen näyttelijä. Paxuista sukista huolimatta (tai ehkä juuri sixi) hän on aivan kuolattava herkkupala. Toisaalta Jean-Claude Guilbert (ammattimainen näyttelijä, joka esiintyi myös Au Hasard Balthazarissa toisena juoppona, Arnold) on myös erittäin hyvä. Loput kipsistä ovat kiinteitä. Kriittisiä virheitä on kuitenkin runsaasti, varsinkin kun jotkut väittävät, että Mouchette on täynnä vihaa. Kyllä, voi hällä olla näennäisen vihan tekoja (heittämällä esim. likaa naispuolisille kilpailijoilleen), mutta selvästi Mouchetten luonne on herkistymisen kävelevä massa. Tämä selittäisi, miksi hän reagoi samalla tavalla kuin hän harrastaa seksiä Arsenen kanssa sen sijaan, että näkisi sen "iskevän takaisin" maailmalle.
ellauri205.html on line 57: Kun ylijumala Putin näki Ukrainan, hän alkoi himota tätä. Toteuttaakseen mielihalunsa Putin lähestyi kedolla Ukrainaa valkoisen pilven hahmossa. Putinin mustasukkainen puoliso Usa aavisti kuitenkin tilanteen ja saapui paikalle tutkimaan asiaa. Peittääkseen jälkensä Putin muutti Ukrainan valkeaksi lehmäksi, mutta näin helposti Usa ei ollut huiputettavissa. Hän pyysi mieheltään lehmää lahjaksi ja asetti sitten Naton, satasilmäisen jättiläisen, vartioimaan lehmää. Putin ei kuitenkaan luovuttanut vaan lähetti Lavrovin tappamaan jätin, minkä hän tekikin juonien jättiläisen sulkemaan kaikki sata silmäänsä yksi kerrallaan. Nyt Usa puolestaan lähetti Sauli-kiiliäisen piinaamaan Ukraina-lehmää, joka joutui pakenemaan Euroopasta Bosporinsalmen yli Aasian puolelle ja aina Kiinaan saakka. Siellä Putin palautti Ukrainan takaisin ihmishahmoonsa, ja tämä synnytti hänelle pojan, joka sai nimen Transnistria.
ellauri267.html on line 268: On melko yllättävää, että kun homolibertiiniä ezittiin, Dryden ei käyttänyt todellista hahmoa, englantilaista Stukelyä; villi urhoollinen, joka kulutettuaan jalon omaisuuden tuli italialaisen Condottierien joukon johtajaksi, joka osallistui Sebastianin palvelukseen ja itse asiassa kaatui Alcazarin taistelussa. Collier valittaa, ja erittäin hyvästä syystä, että Dryden on muftin hahmossa tarttunut tilaisuuteen pilkata ja arvostella jokaisen uskonnon pappeutta; Olen pahoillani, että hän jättää harvoin käyttämättä tilaisuuden perusteettomasti. Kohtaukset annettiin julki luultavasti, kuten kirjoittajamme itse sanoo Cleomenesissa, "yleisön barbaarisemman osan tyydyttämiseksi".
ellauri330.html on line 69: Historian Kostotar on nopeasti nostanut miekkansa ja iskenyt meidän puolestamme nazien hahmossa.
ellauri332.html on line 672: Jopa Darth Vaderin ilkeässä hahmossa on joitain juutalaisia ​​elementtejä. Hänen nimensä, Vader, on samanlainen kuin jiddishin sana "fader", joka tarkoittaa "isää". Lisäksi ajatus tuhlaajapojasta, joka kääntyy pois isästään ja muuttuu hirviöksi, on yleinen motiivi juutalaisessa kansanperinnössä. Vain kristityillä on se lälly versio, missä prodigal sonille teurastetaan ilmaisexi kariza.
ellauri345.html on line 404: Runoilija antoi Ottilielle tämän vaarallisen viattomuuden taian ja hän liittyy läheisimmin uhriin, jota hänen kuolemansa juhlii. Koska se näyttää niin viattomalta, että se ei jätä teloitusaluetta. Se ei ole puhtaus, vaan sen ulkonäkö, joka leviää viattomuudella hänen vartalonsa yli. Ulkonäön aineettomuus vie hänet pois rakastajaltaan. Samanlainen ilmeinen luonne vihjaa myös Charlotten hahmossa, joka näyttää vain täysin puhtaalta ja moitteettomalta, kun taas todellisuudessa hänen uskottomuutensa poikaystävälleen vääristää sitä. Jopa äidin ja kotiäidin ulkonäössä, jossa passiivisuus ei ole hänelle kovin tärkeää, hän näyttää varjoiselta. Ja kuitenkin vain tämän määrittämättömyyden hinnalla hänessä ilmestyy aatellisuus, joten hän ei ole erilainen kuin Ottilie, joka on ainoa illuusio varjojen joukossa.
ellauri345.html on line 408: Runoilija antoi Ottilielle tämän vaarallisen viattomuuden taian ja hän liittyy läheisimmin uhriin, jota hänen kuolemansa juhlii. Koska se näyttää niin viattomalta, että se ei jätä teloitusaluetta. Se ei ole puhtaus, vaan sen ulkonäkö, joka leviää viattomuudella hänen vartalonsa yli. Ulkonäön aineettomuus vie hänet pois rakastajaltaan. Samanlainen ilmeinen luonne vihjaa myös Charlotten hahmossa, joka näyttää vain täysin puhtaalta ja moitteettomalta, kun taas todellisuudessa hänen uskottomuutensa poikaystävälleen vääristää sitä. Jopa äidin ja kotiäidin ulkonäössä, jossa passiivisuus ei ole hänelle kovin tärkeää, hän näyttää varjoiselta. Ja kuitenkin vain tämän määrittämättömyyden hinnalla hänessä ilmestyy aatellisuus, joten hän ei ole erilainen kuin Ottilie, joka on ainoa illuusio varjojen joukossa. Aivan kuten tähän teokseen tutustumisen kannalta on oleellista etsiä avainta ei neljän kumppanin välisestä kontrastista, vaan siitä, mitä he eroavat romaanin rakastajista. Pääkertomuksen hahmoilla on vastakohdat vähemmän yksilöinä kuin pareina. Runoilija antoi Ottilielle tämän vaarallisen viattomuuden taian ja hän liittyy läheisimmin uhriin, jota hänen kuolemansa juhlii. Koska se näyttää niin viattomalta, että se ei jätä teloitusaluetta. Se ei ole puhtaus, vaan sen ulkonäkö, joka leviää viattomuudella hänen vartalonsa yli. Ulkonäön aineettomuus vie hänet pois rakastajaltaan. Samanlainen ilmeinen luonne vihjaa myös Charlotten hahmossa, joka näyttää vain täysin puhtaalta ja moitteettomalta, kun taas todellisuudessa hänen uskottomuutensa poikaystävälleen vääristää sitä. Jopa äidin ja kotiäidin ulkonäössä, jossa passiivisuus ei ole hänelle kovin tärkeää, hän näyttää varjoiselta. Ja kuitenkin vain tämän määrittämättömyyden hinnalla hänessä ilmestyy aatellisuus, joten hän ei ole erilainen kuin Ottilie, joka on ainoa illuusio varjojen joukossa. Aivan kuten tähän teokseen tutustumisen kannalta on oleellista etsiä avainta ei neljän kumppanin välisestä kontrastista, vaan siitä, mitä he eroavat romaanin rakastajista. Pääkertomuksen hahmoilla on vastakohdat vähemmän yksilöinä kuin pareina.
ellauri345.html on line 424: Roomalaiset voivat kumota tämän kysymyksen suunnitellun lain. Jos ei tunnista sen pakottavaa luonnetta, romaanin ydin jää epäselväksi. Sillä tätä moraalisen äänen hiljaisuutta ei voida ymmärtää yksilöllisyyden piirteenä, kuten tunteiden mykistettyä kieltä. Se ei ole ihmisen rajoissa oleva kohtalo. Tämän hiljaisuuden myötä illuusio on asettunut kuluttavalla tavalla jaloimman olennon sydämeen. Ja tämä muistuttaa oudolla ikääntyessään mielisairaaseen menehtyneen Minna Herzliebin vaikenemista. Kaikki sanaton toiminnan selkeys on ilmeistä ja todellisuudessa itsensä säilyttävien sisäinen minä ei ole yhtä hämärtynyt kuin muiden. Pelkästään päiväkirjassaan Ottilien ihmiselämä näyttää vihdoinkin sekoittuvan. Kaikki heidän kielellisesti lahjakas olemassaolonsa löytyy yhä enemmän näistä hiljaisista kirjoituksista. Mutta he myös rakentavat vain muistomerkkiä jollekulle, joka kuoli. Hänen paljastavansa salaisuudet, jotka kuoleman yksin pitäisi paljastaa, tottunut ajatukseensa poismenosta; ja osoittamalla elävien hiljaisuutta he ennakoivat myös heidän täydellisen hiljaisuutensa. Illuusio, joka hallitsee kirjailijan elämää, tunkeutuu jopa hänen henkiseen, etäiseen tunnelmaan. Sillä jos päiväkirjan vaarana on, että se paljastaa liian aikaisin muistin idut sielusta ja estää sen hedelmien kypsymisen, silloin sen täytyy välttämättä tulla tuhoisaksi siellä, missä vain henkinen elämä ilmaistaan ​​siinä. Ja kuitenkin lopulta kaikki sisäisen olemassaolon voima tulee muistista. Vain hän takaa sielunsa rakkauden. Tämä henkii Goethen muistoa: ”Oi, sinä olit menneitä aikoja Siskoni tai vaimoni." Ja niin kuin sellaisessa liitossa kauneus itse säilyy muistona, niin se on kukkiessaankin merkityksetön ilman sitä. Tästä todistavat Platonin Phaidroksen sanat: "Joka on tuore vihkimisestä ja on yksi niistä joka näki siellä paljon tuonpuoleisessa elämässä, joka nähdessään jumalalliset kasvot, jotka jäljittelevät hyvin kauneutta tai fyysistä muotoa, hämmästyy aluksi, muistaa tuolloin kokemansa ahdistuksen, mutta sitten kun hän lähestyy sitä, hän tunnistaa sen luonteen ja palvo häntä kuin jumalaa, koska muisti on nostettu kauneusajatukseen ja näkee sen seisovan varovaisuuden vieressä pyhällä maalla." Ottilienin olemassaolo ei herätä sellaista muistoa, hänessä kauneus todella jää ensimmäinen ja olennainen asia. Kaikki heidän myönteinen "vaikutelmansa" syntyy vain ulkonäöstä; Lukuisista päiväkirjasivuista huolimatta hänen sisäinen olemuksensa pysyy suljettuna, suljempana kuin mikään Heinrich von Kleistin naishahmoista. Tämän näkemyksen myötä Julian Schmidt kohtaa vanhan kritiikin, joka sanoo oudolla varmuudella: "Tämä Ottilie ei ole todellinen runoilijan hengen lapsi, vaan syntinen luomus Mignonin ja vanhan Masaccion tai Giotton kuvan kaksoismuistossa. «. Itse asiassa Ottilienin hahmossa maalaus on ylittänyt eeppisen runouden rajat. Sillä kauneuden esiintyminen olennaisena sisältönä elävässä olennossa on materiaalin eeppisen ympyrän ulkopuolella. Ja silti hän on romaanin keskipisteessä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan ​​Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. « Ottilienin olemassaolo ei herätä sellaisia ​​muistoja, kauneus on hänessä todellakin ensimmäinen ja olennainen asia. Kaikki heidän myönteinen "vaikutelmansa" syntyy vain ulkonäöstä; Lukuisista päiväkirjasivuista huolimatta hänen sisäinen olemuksensa pysyy suljettuna, suljempana kuin mikään Heinrich von Kleistin naishahmoista. Tämän näkemyksen myötä Julian Schmidt kohtaa vanhan kritiikin, joka sanoo oudolla varmuudella: "Tämä Ottilie ei ole todellinen runoilijan hengen lapsi, vaan syntinen luomus Mignonin ja vanhan Masaccion tai Giotton kuvan kaksoismuistossa. «. Itse asiassa Ottilienin hahmossa maalaus on ylittänyt eeppisen runouden rajat. Sillä kauneuden esiintyminen olennaisena sisältönä elävässä olennossa on materiaalin eeppisen ympyrän ulkopuolella. Ja silti hän on romaanin keskipisteessä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan ​​Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. « Ottilienin olemassaolo ei herätä sellaisia ​​muistoja, kauneus on hänessä todellakin ensimmäinen ja olennainen asia. Kaikki heidän myönteinen "vaikutelmansa" syntyy vain ulkonäöstä; Lukuisista päiväkirjasivuista huolimatta hänen sisäinen olemuksensa pysyy suljettuna, suljempana kuin mikään Heinrich von Kleistin naishahmoista. Tämän näkemyksen myötä Julian Schmidt kohtaa vanhan kritiikin, joka sanoo oudolla varmuudella: "Tämä Ottilie ei ole todellinen runoilijan hengen lapsi, vaan syntinen luomus Mignonin ja vanhan Masaccion tai Giotton kuvan kaksoismuistossa. «. Itse asiassa Ottilienin hahmossa maalaus on ylittänyt eeppisen runouden rajat. Sillä kauneuden esiintyminen olennaisena sisältönä elävässä olennossa on materiaalin eeppisen ympyrän ulkopuolella. Ja silti hän on romaanin keskipisteessä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan ​​Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan ​​Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan ​​Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä.
ellauri347.html on line 526: Jos joku sanoi että ihminen on eläin, Ontto alkoi ärtyä. Eläintenkö puolesta? Ehei. Oli se sellanen transugumanisti että oxat pois ryssänlimpusta. Size luuli että sen vanhan läskiponzon hahmossa olis jotain kaunista. Ei ollut. Peilistä näkyy vain obeesi narsisti.
ellauri349.html on line 889: Olisiko mahdollista pitää E.Saarisen luento kirkossa mainizematta isäntää, eli Jeesusta ja Jumalaa? No ei. Sokrates on enempi hengissä kuin myytti väittää. En nyt sano kenen hahmossa. Vaatimattomuuteni estää sanomasta. Sen voin sanoa, että Tiina Alahuhta-Kasko on moninkertainen Pafos-alumni. Länsimaisen filosofian historia on ilmestynyt äänikirjana. From strength to strength tässä jatketaan jos aikaa annetaano. Kirurgi Hernesniemikin on kuollut. Sen leikkaama Timo Honkela on vainaja.
ellauri367.html on line 153: Vuonna 1977 Burns teki toisen hittielokuvan, Oh, God! , näyttelee kaikkivoipaa nimiroolia laulaja John Denveriä vastaan ​​vakavana mutta hämmentyneenä supermarketin johtajana, jonka Jumala valitsee sattumanvaraisesti elvyttääkseen sanomansa. Mielikuva Burnsista merimieslakissa ja kevyessä kevättakissa drollina Kaikkivaltiaana vaikutti hänen myöhempään komediatyöhönsä, samoin kuin muiden koomikkojen työhön. Hänen kunniakseen järjestetyssä julkkisruoassa Dean Martin muokkasi Burnsin säröä: "Kun George kasvoi, kymmenen käskyä olivat Top 10 ". Burns esiintyi tässä hahmossa yhdessä Vanessa Williamsin kanssa Penthouse -lehden syyskuun 1984 kannessa, joka sisälsi Williamsin pahamaineisia alastonkuvia sekä alaikäisen pornografisen elokuvatähden Traci Lordsin ensimmäisen esiintymisen. Kannessa oleva tiivistelmä jopa ilmoitti "Voi luoja, hän on alasti!"
xxx/ellauri056.html on line 670: Sitten tuli jumalan vasaran eka kumautus. Puhelin soi ja Osmolle ilmoitettiin että teidän poikanne on kuollut. Jäi rekan alle. Osmo tiesi miltä jehovasta on täytynyt tuntua pääsiäisenä. Vaik sehän kyllä tiesi koko jutun ennalta. Osasi valmistautua. Osmo ei. Kiersi kotipihan nurmikkoa ja huusi, tämä ei voi olla totta. On se, muistutti rakas jumala. Osmo kyseli jumalalta, mixi hulttionuoret saavat elää, mutta hänen erinomainen poikansa otettin pois. Just six, sanoi jumala arvoituxellisesti. Tää on sitä teodikeaa. No Osmo ajatteli kuin Job, että herra ottaa herra antaa, herra kanankakan kantaa. Osmo tilittää. Viiden vuoden kuluttua Osmo totesi töistä tultua että osa tavaroista oli tiessään ja vaimo lähtenyt. Vaimo läx. Eikä vaan kirkolle ostamaan lisää lammaskaalta. Nyt Osmo repi perseensä. Jollei jumala nyt heti ilmesty, hän lähtee kapakkaan ja jättää koko uskonelämän! Pelästynyt Herra ilmestyi hänelle Leo Niemelän hahmossa. Tuskat ja murheet jäivät siihen. On se Leo aika epeli!
xxx/ellauri057.html on line 1186: Tatun ja Patun parhaan kaverin Veeran hahmossakin oli korjaamisen varaa. Veera oli aluksi stereotyyppinen tyttö, joka tiesi, ohjasi ja neuvoi, piti huolta pöhköistä pojista. ”Se alkoi olla vähän toisteista”, Toivonen kertoo. ”On ärsyttävä klisee, että pojat ovat hauskoja ja tytöt pitävät heitä aisoissa.” ”Yritimme paikkailla leffalla ja joulukirjalla”, Havukainen sanoo.
xxx/ellauri059.html on line 502: Pian Lorenzoa lähenee toinenkin uhka vahvan saarnamiehen, dominikaanimunkki Girolamo Savonarolan hahmossa. Giulianon murhasta syntynyt uskonkriisi uhkaa myös Lorenzon ja Claricen avioliittoa, sillä harras usko ja leppymätön viha ovat myrkkyä toisilleen. Paskanmarjat, harras usko nimenomaan ruokkii leppymätöntä vihaa.
xxx/ellauri124.html on line 90: Kuoleman ongelma on paha ratkaista. Kuolenko minä vai elänkö jossain muussa hahmossa? Mitäs iloa siitä on, jos en muista edellisiä? Darwinin ratkaisu on lisääntyminen: mitä väliä vaikka tämä tomumaja häviää, jäähän izekkäät geenini eloon lapsissa. Jaakko Hintikan lapset oli sen 200 nyt unohtunutta artikkelia. Transuhumanistit haaveilee jatkavansa uraa jonkun androidin sisällä kuin inselin surullinen muna silikoninuken jalkovälissä.
xxx/ellauri125.html on line 90: Seuraava näpäys Zeuxesta Antiopen kimpussa on Ingresiltä hyvin sutastu paizi napanappi näyttää olevan hiukka vika paikassa. Sen kuuluis olla viele vehen vasemmalla. Zeus on just tulossa ottamaan Antiopen väkisin satyyrin hahmossa. Watteaun skezi samasta aiheesta on aika heikko, Cesarin kalju Zeus on puoliveteinen.
xxx/ellauri125.html on line 96: Antiope (m.kreik. Ἀντιόπη) oli kreikkalaisessa mytologiassa Theban kuningas Nykteuksen tytär. Hänen kauneutensa sai Zeuksen ottamaan tämän väkisin satyyrin hahmossa. Antiope pakeni häpeäänsä kuningas Epopeuksen luo Sikyoniin, joka ei enää päästänyt häntä pois ennen kuin hänen setänsä Lykos haki hänet väkisin takaisin. Paluumatkan aikana Antiope synnytti kaksoispojat Amfionin Zeukselle ja Zethoksen Epopeukselle. Molemmat pojat jätettiin paikallisten paimenien huomaan. Takaisin Thebaan päästyään Lykos luovutti Antiopen vaimonsa Dirken huostaan, joka kohteli Antiopea varsin kaltoin. Antiope kuitenkin onnistui lopulta pakenemaan etsien suojaa samasta talosta, jossa hänen poikansa olivat hänen tietämättään paimenina.
xxx/ellauri138.html on line 64: Peppu Colemanin hahmossa, se jutkunekru, oli yxi minuuden pioneereista (italics in the original). Pienuuden minooreista. Minäminä yxilöpaskantelu on Rothin lemppareita. Sen se oli varmaan oppinut Emanuel James Rohnilta. Sen inhokkisanoja oli me (suomexi, enkuxi sen mielisana oli sama) ja setelissäkin lukeva e pluribus unum. Annuit coeptis. Novus ordo saeclorum. The phrase is similar to a Latin translation of a variation of Heraclitus's tenth fragment, "The one is made up of all things, and all things issue from the one" (ἐκ πάντων ἓν καὶ ἐξ ἑνὸς πάντα). But it seems more likely that the phrase refers to Cicero's paraphrase of Pythagoras in his De Officiis, as part of his discussion of basic family and social bonds as the origin of societies and states: "When each person loves the other as much as himself, it makes one out of many (unum fiat ex Pluribus), as Pythagoras wishes things to be in friendship." Mikähän jeesus sekin luuli olevansa. Jenkkien peitesana izekkyydelle on vapaus.
xxx/ellauri139.html on line 1231: Juuri kun Devuškinilla alkaa mennä paremmin, saapuu romahdus Bykovin, Dostojevskin niljakkaiden tilanomistajien prototyypin hahmossa; Bykov on selvästi sukua Rikoksen ja rangaistuksen Svidrigailoville. Bykov kosii Dobroselovaa, eikä sairaana riutuva nainen kauaa epäröi. Nuori Dostojevski on tässä ironisimmillaan: naisena Dobroselovaja valitsee miehen eli Bykovin (suom. ”härkänen”) eikä piipunrassia eli Devuškinia (suom. neitonen) – niin banaalia kuin se tavallaan onkin.
xxx/ellauri208.html on line 963: Veljeni Sebastian kiinnittyy jälleen, niin kuin Annika Idströmin romaanit yleensäkin, selkeästi aikaan ja tunnistettavaan paikkaan, jonnekin Itä-Helsinkiin, mutta samalla siinä kiteytyy niin kuin myytissä tai sadussa jotakin perustavaa ja yliyksilöllistä inhimillisestä kokemuksesta. Hädän hetkellä Antti, jonka hahmossa on yhtäläisyyksiä Günther Grassin Peltirummun Oskariin, turvautuu ystäväänsä – tai mielikuvitusystäväänsä – Sebastianiin. Järkyttävyydestään huolimatta romaani päättyy kohoamisen ja kosmisen kaikkiyhteyden tuntoon, kun romaanin lopussa Sebastian kutsuu ikkunalaudalla kuudennessa kerroksessa istuvaa, äitinsä menettänyttä Anttia mukaansa "maailman katolle" kohti tähtiä ja kuuta, osaksi "ympärillä avautuvaa äärettömyyttä". Hoo hoo jaa jaa, täas tällänen Astrid Lindgreniltä tuttu hyppy pimeään veljen yllytyxestä, kohti Kankijalan fantasiamaailmaa.
xxx/ellauri292.html on line 77: Tekla vietiin alastomana (mmmm...) teloituspaikalle, ja nuoret miehet ja naiset keräsivät jo puita roviota varten. Silloin Tekla näki Vapahtajan, joka ilmestyi hänelle Paavalin hahmossa. Häntä katsoessaan Tekla täyttyi jumalallisella voimalla. Aseistaen itsensä ristinmerkillä Tekla nousi roviolle. Liekit syttyivät, mutta ne eivät tarttuneet häneen. Teklan rakkauden liikuttamana Jumala lähetti rankan sadekuuron, joka sammutti liekit ja saattoi koko amfiteatterin veden valtaan.
xxx/ellauri354.html on line 492: Otamme nyt puheeksi Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemisen ja sen, että meidät kootaan hänen luokseen. Me pyydämme, veljet, ettette heti menetä malttianne ja säikähdä, jos joku vedoten Hengen ilmoitukseen tai muka meidän puheeseemme tai kirjeeseemme väittää, että Herran päivä on jo käsillä. Älkää antako kenenkään millään tavoin johtaa itseänne harhaan. Ennen tuota päivää näet tapahtuu uskosta luopuminen ja ilmaantuu itse laittomuus ihmishahmossa, kadotuksen ihminen. Hän, Vastustaja, korottaa itsensä kaiken jumalana pidetyn yläpuolelle, asettuu itse istumaan Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa Jumala. 5Muistattehan, että puhuin teille tästä jo silloin kun olin luonanne. 6Te tiedätte, mikä häntä vielä pidättää, niin että hän ilmestyy vasta kun hänen hetkensä koittaa.
37