ellauri014.html on line 1311: BC Carlson esseessään Rätten: ett rättsteoretiskt försök pitää tärkeenä, että raastuvan tuomarit (kuten Poju ize) tulkkaa tolkun miehinä lain kirjainta, sillä meiningillä laista vasta tulee oikeutta. Laki ja profeetat, plus vähän evankeliumia, se on siinä.
ellauri101.html on line 672: Yhdysvaltalainen esseisti Susan Sontag liitti käsitteen camp populaarikulttuuriin vuonna 1964 julkaistussa esseessään Notes on ”Camp”. 1980-luvulla camp yleistyi kytkeytyen postmodernismiin.
ellauri147.html on line 585: Narsismi, jota Lacan (1936) kutsui kerran "egon kuvaajaksi" legendaarisessa esseessään peilinäyttämöllä, ei voi tehdä ilman tätä kuvitteellista toista. Siinä on – tässä on yhtäläisyys dramaattiseen tai teatraaliseen identiteettiin, josta Dieter Thomä puhui avauspuheenvuorossaan – performatiivinen ulottuvuus, joka ilmeisesti löytää runsaasti ravintoa nykymediamaailman oikukkuudesta: narsistisella esityksellä on lavastuksen luonne, lavastus, joka on yleensä tajuton, mutta jolla on usein kynnys tajuihin, strategisesti työstettyä suorituskykyä.
ellauri260.html on line 78: "Der Personalismusta" käytti ensimmäisen kerran F. D. E. Schleiermacher (1768–1834) kirjassaan Über die Religion vuonna 1799. Amos Bronson Alcott, paljon tunnetumman Louisa M. Alcottin isä, Emersonin tuillaeläjä, näyttää olleen ensimmäinen amerikkalainen, joka käytti termiä ja kutsui sitä vuoden 1863 esseessä "opiksi, jonka mukaan maailman perimmäinen todellisuus on jumalallinen henkilö, joka ylläpitää maailmankaikkeutta jatkuvalla luovan tahdon teolla". Termin "amerikkalainen personalismi" loi Walt Whitman (1819–1892) esseessään "Personalism", joka julkaistiin The Galaxy -lehdessä toukokuussa 1868. Wilt Whatmanilla oli paljon omakohtaista kokemusta perseistä. Vuonna 1903 Charles Renouvier julkaisi teoksen Le Personnalisme, joka toi sanan myös ranskaksi. Sana "personalismi" ilmestyi ensimmäisen kerran tietosanakirjana Hastingsin uskonnon ja etiikan tietosanakirjan IX osassa vuonna 1915 Ralph T. Flewellingin artikkelissa.
ellauri321.html on line 414: Runoilija ja kriitikko TS Eliot vastasi vuoden 1929 Dante-esseessään Richardsille:
ellauri389.html on line 209: Jeane Kirkpatrick näki esseessään The Myth of Moral Equivalence (1986) Neuvostoliiton whataboutismin yrityksenä käyttää moraalista päättelyä esitelläkseen itsensä legitiiminä supervaltana, joka on tasavertainen Yhdysvaltojen kanssa. Vertailu oli periaatteessa mahdotonta hyväksyä, koska oli vain yksi legitiimi suurvalta, USA, ja se ei puolustanut valtaetuja vaan arvoja. BUAAAAAHAHA stop you are killing me!
ellauri389.html on line 250: Positiivinen ja negatiivinen vapaus ovat Isaiah Berlinin esseessään Vapauden kaksi käsitettä (Two Concepts of Liberty, 1958) erittelemät yleiset vapauden määritelmät, joskin termit esiintyvät jo John Stuart Millillä. Klassinen yksinkertaistus positiivisen ja negatiivisen vapauden erosta on, että positiivisella vapaudella tarkoitetaan vapautta johonkin ja negatiivisella vapaudella vapautta jostakin.
xxx/ellauri122.html on line 159: Norjalaiskirjailija Karl Ove Knausgård tuomitsi The New Yorkerissa julkaistussa esseessään koiran huonoimmaksi mahdolliseksi kumppaniksi kirjailijalle. Knausgårdin perheessä oli koira kahden vuoden ajan, ja kirjailija piti sitä työnteon kannalta liian vaativana, äänekkäänä ja sosiaalisena. Knausgårdin maailmanmaineeseen nostanut Taisteluni oli alkujaan nimeltään ”Koira”. Knausgård kuseekin siinä koko perheen jaloille.
xxx/ellauri312.html on line 205: Teoria on seuraava: Infinite Jest on Wallacen yritys ilmentää ja dramatisoida vallankumouksellista fiktiota, jota hän vaati esseessään "E Unibus Pluram: Television and US Fiction". (Vittu et toi Sikiökin oli sivistymätön: "Unibus"? "pluram"? HAHAHA. Jätkä ei osaa latinasta edes alkeita. Koitin lukea Sikiön ao. prujua mutta se oli loputtoman pitkästyttävä.) Tyyli on sellainen, jossa uusi vilpittömyys kumoaa ironisen ironisuuden, joka on 1900-luvun loppua kohden kovertanut nykyisen fiktion. Wallace yritti kirjoittaa vastalääkettä kyynisyydelle, joka oli valloittanut ja surullittanut niin paljon amerikkalaista kulttuuria hänen elinaikanaan. Hän yritti luoda viihdettä, joka saisi meidät puhumaan isänmaallista potaskaa uudelleen. On jo aika unohtaa Vietnamin turpiinotto, sitäpaizi rättipäistä saa helpommin mureketta, kun niillä ei ole niitä viidakoita missä kykkiä. Lisäksi lukuisia kirjailijoita on kuvattu New Sincerity -liikkeen myötävaikuttajiksi, mukaan lukien Jonathan Franzen, Zadie Smith, Dave Eggers (n.h.), Stephen Graham Jones (n.h.), ja Michael Chabon (n.h.). Ei kun suuri narratiivi takas kunniaan!
9