ellauri112.html on line 105: III Sangen taitavasti johdattaa Strindberg katsojan siihen kuumeiseen ilmakehään joka hänen näytelmässään vallitsee. Erik-kuningas vakoilee ylhäältä linnan ikkunasta Kaarinaansa, joka alhaalla parvekkeella istuen pelokkaasti puhelee nuoruuden ystävänsä vänrikki Maxin kanssa, samalla kun epäsuosioon joutunut kuninkaan neuvonantaja Göran Persson pälyilee pensaikossa, odottaen sopivaa tilaisuutta päästä takaisin kuninkaallisen ystävänsä läheisyyteen. Maxille ja Göranille, joka lopulta myös tulee esiin, osoittaa kuningas mieltään sangen omituisella, paljon ilmaisevalla tavalla: hän heittelee heitä ylhäältä ikkunastaan ensin nauloilla, sitten vasaralla, ja antaa sisällöttömän naurunsa säestää näitä ystävyyden osoituksia. Kuinka paljon aivan omituista sielua onkaan jo tässä. Jos näytelmä sitten ei osoittaudukaan selvästi keskitetyksi ja johdonmukaiseksi, vaan, kuten historialliset näytelmät useimmiten, suhteellisesti irrallisten kuvaelmien sarjaksi, niin kuinka hyvin siinä onkaan säilytetty tämä alkuperäinen viritys. Viimeisessä kohtauksessa viettää Erik häitä Kaarinan kanssa; linna on aivan autio, lahjottu hoviväki on jättänyt kuninkaan, mutta tämä kutsuu rahvaan kadulta, istuttaa sen hääpöytäänsä, ja sen siinä vähitellen humaltuessa tekee hän Göran Perssonin kanssa sangen monisanaisen lopputilinsä elämän kanssa; seuraavana hetkenä ovat he vangitut, Juhana on kuningas: kuumeuni on lopussa. Kansallisteatterin esitys saattoi mielestäni sangen paljon tästä omituisesta runosta oikeuksiinsa, varsinkin juuri mitä alku- ja loppukohtauksiin tulee. Myös olivat näyttämölaitteet niissä, etenkin ensimäisessä, varsin hyvät. Tietysti olisi runosta voitu ammentaa vielä enemmän; enkä niidenkään rajojen sisällä, joissa Kansallisteatterin taiteelliset saavutukset yleensä liikkuvat, tahtoisi pitää »Erik XIV:ttä» minään ennätyksenä. Tässä näytelmässä ikäänkuin värisevät hermot paljaina; epäsoinnut ovat syvästi sielukkaita; Kansallisteatterin vahvoihin puoliin ei taas ole kuulunut ylenmääräinen herkkyys tähän suuntaan ja sentähden ansaitsee mielestäni tunnustusta se mikä esityksessä saavutettiin.
ellauri118.html on line 454: Hän joutui neuvostoliittolaisten viranomaisten epäsuosioon 1930- ja 1940-luvulla. Hänen onnistui kuitenkin välttää vankileirit (gulagit), vaikka hän oli syytettynä subjektiivisuudesta ja estetismistä. Hämärän peittoon on jäänyt syy, miksi Stalin suosi häntä. [Ehkä Josif tykkäsi sen runoista. Sisialismi-runossa se sanoo hyvän sanan Gruusiasta.] Hän ansaitsi elantonsa kääntämällä gruusialaisia klassikoita, joista Stalin piti. Tarinan mukaan Stalin yliviivasi Pasternakin nimen pidätettävien luettelosta suurten puhdistusten aikana sanoen ”Älkää koskeko tähän pilvissä kulkijaan”.[lähde? Käyttikö Stalin sanaa nefelobaatti?] Poliittisten runojen sijasta Pasternak kirjoitti henkilökohtaisia runoja, mikä viranomaisten silmissä oli poliittinen kannanotto.
ellauri155.html on line 880: Santayana oli Russellin Bertin isoveli Frankin (ehkä homo?)kaveri. Se joutui hakauxiin Bertin kaa, vaikka Bert nyt ainakin olis ollut vähän sinne päin kallellaan. Kun Bert joutui epäsuosioon pasifismin kaa, Santayana lupasi sille ison summan hengenpitimixi. Ottiko Bert rahan vastaan, ei kerrota.
ellauri285.html on line 443: Erno Paasilinnaa on luonnehdittu suomalaisen kirjallisuuden äänekkääksi toisinajattelijaksi. Paasilinnan kirjat ovat usein yhteiskuntakriittisiä. Monet niistä kuvaavat Lappia ja Petsamoa ja ottavat kantaa luonnon ja syrjäseutujen sekä niiden asukkaiden puolesta. Useimmat kirjoitukset ovat lyhyitä ja niukkasanaisia, mutta samalla niiden sisältö ja sanoma käyvät helposti lukijalle selväksi. Paasilinna haastoi mielellään keskusteluun vaikutusvaltaisia päättäjiä ja joutui myös monesti heidän epäsuosioonsa.
ellauri322.html on line 47: Hän muutti Amerikkaan vuonna 1774, ja hänen pamflettinsa Common Sense (1776), joka puolusti Amerikan itsenäisyyttä, osoittautui merkittäväksi henkiseksi virikkeeksi siirtokuntien irtautumiselle Britanniasta. Paine asui Ranskassa 1790-luvulla ja oli vahvasti mukana Ranskan vallankumouksessa, ja hänet valittiin Ranskan kansalliskokoukseen vuonna 1792. Miehen oikeudet (1791), Painen tunnetuin kirja, puolusti tavallaan vallankumousta, ja siksi sitä pidettiin hyökkäyksenä Britannian monarkiaa vastaan. Hän palasi Amerikkaan vuonna 1802, missä hänen kristinuskon hylkäämisensä johti kasvavaan epäsuosioon. Nokka irti, pyrstö tarttui.
xxx/ellauri167.html on line 677: Leary kävi West Pointin sotilasakatemiaa vuosina 1940–41, mutta joutui siellä epäsuosioon ja lähti pois painostuksen seurauksena.
xxx/ellauri237.html on line 672: Espanjan sisällissota ja P. Nerudan ystävän García Lorcan murha saivat Nerudan lähestymään poliittisesti ensin tasavaltalaisia ja sitten kommunistisia liikkeitä. Toimittuaan erilaisissa konsulintehtävissä muun muassa Ranskassa ja Meksikossa Neruda palasi 1943 Chileen, ja hänet valittiin 1945 kommunistipuolueesta Chilen senaattiin. Vuonna 1947 Neruda joutui presidentti González Videlan epäsuosioon ja piileskeli maan alla, kunnes pääsi 1949 pakenemaan Chilestä. Elettyään useissa Euroopan maissa ja Neuvostoliitossa hän palasi Chileen 1952, ja hän eli lopun elämäänsä Chilessä vauraana ja arvostettuna. Hänelle myönnettiin 1953 Stalin-palkinto. Palattuaan Chileen Neruda osallistui muun muassa Salvador Allenden vaalityöhön. Tämän aikakauden julkaisuista suuri osa on poliittista.
xxx/ellauri303.html on line 123: Genrih Grigorjevitš Jagoda (ven. Генрих Григорьевич Ягода; 1891 Rybinsk – 15. maaliskuuta 1938 Moskova, alun perin Enon Geršonovitš Jehuda) oli Neuvostoliiton salaisen poliisin NKVD:n päällikkö vuosina 1934–1936. Jagoda oli syntyperältään juutalainen. 1936 Jagoda oli salaisen poliisin riveissä järjestämässä pakkotyöläiset tekemään Vienanmeren–Itämeren kanavaa. Häntä on syytetty kirjailija Maksim Gorkin murhaamisesta myrkyttämällä vuonna 1936. Hän valvoi Moskovan ensimmäistä suurta näytösoikeudenkäyntiä, jossa Lev Kamenev ja Grigori Zinovjev tuomittiin kuolemaan. Tämä oli käännekohta Stalinin vainoissa, koska sen jälkeen pakkotyöleirit laajenivat GULAG-järjestelmäksi. Jagoda joutui itsekin pian Stalinin epäsuosioon, ja menetti paikkansa 16. syyskuuta 1936 Nikolai Ježoville, joka johti pääosan Stalinin suuresta puhdistuksesta. Jagoda tuomittiin ja teloitettiin aivan ansiosta 1938.
xxx/ellauri329.html on line 502: Moskovan Arbatilla kasvanut nuori opiskelija Sasha Pankratov on uskollinen kommunistisen puolueen nuorisojärjestön Komsomolin jäsen. Hän joutuu epähuomiossa epäsuosioon puolueessa ja karkotetuksi syyttömyteen syyllistyneensä Siperiaan. Perheenjäsenet, ystävät ja rakastettu joutuvat sopeutumaan Sashan karkotukseen ja kestämään sen, että tämä on tuomittu väärin perustein. Jokainen elää pelossa, että sama voisi tapahtua koska tahansa, kenelle tahansa.
9