ellauri033.html on line 1071: Cynthia oli Sextus Propertiuxen hoito. Sextus Propertius was a Latin elegiac poet of the Augustan age. He was born around 50–45 BC in Assisium and died shortly after 15 BC. Propertius´ surviving work comprises four books of Elegies (Elegiae). He was a friend of the poets Gallus and Virgil and, with them, had as his patron Maecenas and, through Maecenas, the emperor Augustus. Although Propertius was minor in his own time compared to other Latin elegists, today he´s regarded by scholars as a major poet.
ellauri047.html on line 113: Napsu nimitti Goethen kunnialegioonaan, ja se oli siitä niin tyytyväinen että pysyi aina Napsun puolella. 1814 eli 65-vuotiaana se riiusteli vielä 30-vuotiasta Mariannea ja kyhäs sen kanssa yhdessä West-Östlicher Divaania. Osa runoista oli Mariannen tekemiä (mut Goethen nimellä). Goethe ei tykännyt nähdä sairaita eikä vainajia, nin et kun Christiane sairastui ja kuoli 1816, Goethe ei edes käynyt kazomassa, eikä tullut hautajaisiin. Size yritti vielä kosia jotain 19-vuotiasta Ulrikea 74-vuotiaana, ei tullut kauppoja. Siitä sai sentään kirjoitetuxi vielä Marienbadin elegiat.
ellauri047.html on line 734: Roomalainen elegia 24
ellauri049.html on line 22:
ellauri049.html on line 25: Viime yönä mietin, mitä on oodi, elegia ja epigrammi. Ylistys, valitus ja hautakirjoitus. 2 ensimmainittua on raamatussakin, ylistys- ja valitusvirsiä. Epigrammeja kyllä aika hinzusti. Nehän on oikeastaan vittuilua enimmäxeen. Jeesuxenkaan isossa kivessä ei lukenut mitään näppärää. No ristissä luki INRI, joka oli eräänlainen epigrammi roomalaisten taholta. Kirjoitin mitä kirjoitin. Pesen käteni. Vanhempainyhdistys repi pelihousunsa. Juutalaisten raamatussa ei pahemmin vittuilla eikä naureskella, eikä kristittyjenkään. Se ei ole harrasta. Raamattu on katolisille harrastuskirja, protestanteille izehoitoa. Izehoitokirjatkin on enimmäxeen vakavia. Tai vallatonta ja vakavaa. Lopuxi kuitenkin jotain vakavaa. Tilanne on vakava muttei toivoton, ne sanovat. Mä sanon just päinvastoin.
ellauri049.html on line 36: Lyriikan lajit voidaan jaotella eri tavoin. Yksi tapa on erotella kansanrunous taiderunoudesta. Toinen jakoperusta voisi olla perinnäinen säkeistörakenne. Lyriikan lajeja luokitellaan seuraavasti: sonetti, elegia, epigrammi, hymni, dityrambi, oodi, balladi, romanssi, legenda ja faabeli (ks. hakusanoja).
ellauri050.html on line 496: Lokakuusta 1911 toukokuuhun 1912 Rilke asui Duinon linnassa lähellä Triesteä. Hän aloitti siellä runokokoelmansa Duinon elegiat kirjoittamisen. Teos valmistui vasta helmikuussa 1922. Ensimmäisen maailmansodan puhjetessa runoilija oli Saksassa. Hänen ei ollut mahdollista palata Pariisiin, ja suurimman osan sota-ajasta hän viettikin Münchenissä. 11. kesäkuuta 1919 hän siirtyi Sveitsiin.
ellauri050.html on line 614: PST. Vähemmän pidetty X elegia löytyy suolistettuna albumista 70.
ellauri067.html on line 511: Sentimentaalista soopaa. Yllättäen nää on ensimmäiset sanat jotka putkahtivat mieleen kun olin lukenut 83 ekaa sivua. Seuraava oivallus s. 109 päästyä on että Thuomas on emotionaalisesti teini-ikäinen. Enemmän vielä kakkajuttuja kuin naintia. S. 131 käy selväxi että Pynchon on samanlainen pervo paskiainen kuin esim olmimainen Rilke, ja kaikki myöhemmätkin teutonit ja anglosaxit. (Oliko James Joyce saxi vaiko keltti? Ei se kovin keltti ollut, kakkaa se ojensi eikä suolaa.) Koko 2. maailmansota oli iso farssi, jossa aivan samixet vaan eri kokardeilla varustetut germaanit otti mittaa toisistaan. Noniinhän se oli sen Rilken ihannoima ensimmäinenkin. Siirtomaasotia ne olivat. Aivan vittua. Mix ton Pynchoninkin pitää noin intoilla maailmansodasta, johon se ize ei edes ehtinyt mukaankaan? Varmaan se kazoi matruusina liikaa sotaleffoja. Kaikista Rilken runoista se rakastaa eniten Duinon 10. elegiaa, joka on ruikelipaska. Oh boy, oh boy, Tomppa huutaa, ja muuta vastaavaa teini-intoilua. Sillä on muurahaisen munasuojat. Sivulla 435 on infantiili food fight kermakakuilla. Mä en jaxa.
ellauri095.html on line 167: Hopkins composed two poems about Dolben, "Where art thou friend" and "The Beginning of the End". Robert Bridges, who edited the first edition of Dolben's poems as well as Hopkins's, cautioned that the second poem "must never be printed," though Bridges himself included it in the first edition (1918). Another indication of the nature of his feelings for Dolben is that Hopkins's high Anglican confessor seems to have forbidden him to have any contact with Dolben except by letter. Hopkins never saw Dolben again after the latter's short visit to Oxford during which they met, and any continuation of their relationship was abruptly ended by Dolben's drowning two years later in June 1867. Hopkins's feeling for Dolben seems to have cooled by that time, but he was nonetheless greatly affected by his death. "Ironically, fate may have bestowed more through Dolben's death than it could ever have bestowed through longer life ... for many of Hopkins's best poems – impregnated with an elegiac longing for Dolben, his lost beloved and his muse – were the result." Hopkins's relationship with Dolben is explored in the novel The Hopkins Conundrum.
ellauri106.html on line 193: “In 1949, when I was sixteen, I stumbled on Thomas Wolfe, who died at thirty-eight in 1938, and who made numerous adolescents aside from me devotees of literature for life. In Wolfe, everything was heroically outsized, whether it was the voracious appetite for experience of Eugene Gant, the hero of his first two novels, or of George Webber, the hero of his last two. The hero's loneliness, his egocentrism, his sprawling consciousness gave rise to a tone of elegiac lyricism that was endlessly sustained by the raw yearning for an epic existence—for an epic American existence. And, in those postwar years, what imaginative young reader didn't yearn for that?” -- Philip Roth
ellauri141.html on line 507: Kipling himself confessed that ‘every Latin quantity was an arbitrary mystery’ to him, that his teacher Crofts ‘loathed me as to Latin’ and that he had construed the beginning of the Cleopatra Ode (1.37) very badly on one occasion. It was M'Turk/Beresford who composed the Latin elegiacs translating Gray’s Elegy which Stalky and Beetle needed to prepare.
ellauri144.html on line 721: Herkkää kautta seurasi älyllinen kausi vuosina 1916–1936. Himénezin tämän kauden teoksista merkittävimpiä ovat: Diario de un poeta recién casado (1916), Primera antolojía poética, (1917), Eternidades (1918), Piedra y cielo (1919), Poesía (1917–1923) ja Belleza (1917–1923). Merkittävin teos on Platero y yo 1917 (Harmo ja minä – andalusialainen elegia, suom. Tyyni Tuulio, 1957).lähde?
xxx/ellauri139.html on line 927: Mitvit, eihän toi Ippolitin pätkä ollutkaan Millimollin elegia eikä edes nuorena tubiin kuolleen Hegesippe Moreaun, vaan toisen hyväonnisemman runoilijan Niku Gilbertin. Molemmat hyväonniset kuolivat kun putosivat hepalta. Nuoret sairaat runoilijavainaat on populääri genre joka myy mainiosti, vaikkei sellainen just ize olisi.
xxx/ellauri235.html on line 278: The place of fame and elegy supply: Kuuluisuuden ja elegian tarjontapaikka:
xxx/ellauri281.html on line 535: The long, strange, elegiac ballad of Arthur Miller and Marilyn Monroe — one that would end for her in miscarriages, bottles of pills and increasingly erratic behavior, and for him in a long gap in his theater career — takes up only a few chapters of “Arthur Miller: 1915-1962,” Christopher Bigsby’s sober and meteor-size new biography. But they are crucial chapters. The book moves inexorably toward Monroe’s appearance; her magnetism sucks everything rapidly toward it. Miller’s long life (1915-2005) can be cleaved neatly into B.M. and A.M. — before Marilyn and after.
xxx/ellauri356.html on line 532: Mitä voisin kertoa sinulle – koska kyse on todella sanomiskulttuurista, miten se sanotaan – mitä et jo tiedä? Ehkä luonnostelen matkan tähän Hölderlinin elegian pohjalta, joka perustuu ajankohtaisiin asioihini, jotka toivottavasti risteytyvät sinun kanssasi.
xxx/ellauri356.html on line 561: Hölderinin elegia kertoo jumalallisen puuttumisesta ja ilmenemisestä maailmassa. Se on valitus täytetyn elämän menetyksestä vieraantuneessa maailmassa ja samalla laulumaista juhlaa siitä, että "mikä kohoaa ihmisen ylle, eli on luonnossa, yhteisössä ja rakkaudessa ylevää, se on viime kädessä jumalallista".
18