{14:4} Ad nihilum deductus est in conspectu eius malignus: timentes autem Dominum glorificat: Qui iurat proximo suo, et non decipit,

ellauri141.html on line 109: Quintus Horatius Flaccus (8th of December, Ab Urbe Condita 689, B. C. 65 - 27th of November, B. C. 8) was born at or near Venusia (Venosa), in the Apennines, on the borders of Lucania and Apulia. His father was a freedman, having, as his name proves, been the slave of some person of the Horatia gens. As Horace implies that he himself was ingenuus, his father must have obtained his freedom before his birth. He afterwards followed the calling of a coactor, a collector of money in some way or other, it is not known in what. He made, in this capacity, enough to purchase an estate, probably a small one, near the above town, where the poet was born. We hear nothing of his mother, except that Horace speaks of both his parents with affection. His father, probably seeing signs of talent in him as a child, was not content to have him educated at a provincial school, but took him (at what age he does not say, but probably about twelve) to Rome, where he became a pupil of Orbilius Pupillus, who had a school of much note, attended by boys of good family, and whom Horace remembered all his life as an irritable teacher, given unnecessarily to the use of the rod. With him he learnt grammar, the earlier Latin authors, and Homer. He attended other masters (of rhetoric, poetry, and music perhaps), as Roman boys were wont, and had the advantage (to which he afterwards looked back with gratitude) of his father’s care and moral training during this part of his education. It was usual for young men of birth and ability to be sent to Athens, to finish their education by the study of Greek literature and philosophy under native teachers; and Horace went there too, at what age is not known, but probably when he was about twenty. Whether his father was alive at that time, or dead, is uncertain. If he went to Athens at twenty, it was in B. C. 45, the year before Julius Cæsar was assassinated. After that event, Brutus and Cassius left Rome and went to Greece. Foreseeing the struggle that was before them, they got round them many of the young men at that time studying at Athens, and Horace was appointed tribune in the army of Brutus, a high command, for which he was not qualified. He went with Brutus into Asia Minor, and finally shared his defeat at Philippi, B. C. 42. He makes humorous allusion to this defeat in his Ode to Pompeius Varus (ii. 7). After the battle he came to Italy, having obtained permission to do so, like many others who were willing to give up a desperate cause and settle quietly at home. His patrimony, however, was forfeited, and he seems to have had no means of subsistence, which induced him to employ himself in writing verses, with the view, perhaps, of bringing himself into notice, rather than for the purpose of making money by their sale. By some means he managed to get a place as scriba in the Quæstor’s office, whether by purchase or interest does not appear. In either case, we must suppose he contrived soon to make friends, though he could not do so by the course he pursued, without also making many enemies. His Satires are full of allusions to the enmity his verses had raised up for him on all hands. He became acquainted, among other literary persons, with Virgil and Varius, who, about three years after his return (B. C. 39), introduced him to Mæcenas, who was careful of receiving into his circle a tribune of Brutus, and one whose writings were of a kind that was new and unpopular. He accordingly saw nothing of Horace for nine months after his introduction to him. He then sent for him (B. C. 38), and from that time continued to be his patron and warmest friend.
ellauri158.html on line 76: P.1. defin. 2. Ea res dicitur in suo genere finita, quae alia eiusdem naturae terminari potest. [in: P. 1. prop. 8., prop. 21., etiam in: Ep. 4. §. 3.]
ellauri158.html on line 84: P.1. defin. 4. Per attributum intelligo id quod intellectus de substantia percipit, tanquam eiusdem essentiam constituens. [in: P. 1. prop. 4., prop. 9., prop. 10., prop. 12., prop. 19., prop. 20., P. 2. prop. 1. schol., etiam in: Ep. 27. §. 8.]
ellauri158.html on line 137: P. 1. axiom. 7. Quicquid ut non existens potest concipi, eius essentia non involvit existentiam. [in: P. 1. prop. 11.]
ellauri158.html on line 166: P. 1. prop. 5. In rerum natura non possunt dari duae aut plures substantiae eiusdem naturae sive attributi. [in: P. 1. prop. 6., prop. 8., prop. 12., prop. 13., prop. 14., prop. 15. schol., P. 2. prop. 10. schol., lem. 1., etiam in: Ep. 3. §. 7.]
ellauri158.html on line 230: -- P. 1. prop. 17. schol. Dei existentia, sicut eius essentia, aeterna est veritas. [in: P. 1. prop. 33. schol. 2.]
ellauri158.html on line 243: P. 1. prop. 20. Dei existentia eiusque essentia unum et idem sunt. [in: P. 1. prop. 20. coroll. 2.]
ellauri158.html on line 244: -- P. 1. prop. 20. coroll. 1. Hinc sequitur 1. Dei existentiam, sicut eius essentiam, aeternam esse veritatem.
ellauri158.html on line 394: P. 2. prop. 3. In Deo datur necessario idea tam eius essentiae, quam omnium, quae ex ipsius essentia necessario sequuntur. [in: P. 2. prop. 5., prop. 9. coroll., prop. 20., prop. 24., P. 5. prop. 22., prop. 35.]
ellauri158.html on line 439: -- P. 2. prop. 9. coroll. Quicquid in singulari cuiuscumque ideae obiecto contingit, eius datur in Deo cognitio, quatenus tantum eiusdem obiecti ideam habet. [in: P. 2. prop. 12., prop. 13., prop. 30., P. 3. prop. 10.]
ellauri158.html on line 456: P. 2. prop. 12. Quicquid in obiecto ideae humanam mentem constituentis contingit, id ab humana mente debet percipi, sive eius rei dabitur in mente necessario idea: hoc est, si obiectum ideae humanam mentem constituentis sit corpus, nihil in eo corpore poterit contingere, quod a mente non percipiatur. [in: P. 2. prop. 13., prop. 14., prop. 17., prop. 17. coroll., prop. 19., prop. 21., prop. 22., prop. 38., P. 3. prop. 2. schol., P. 4. prop. 7., P. 5. prop. 4.]
ellauri158.html on line 505: -------- defin. Cum corpora aliquot eiusdem aut diversae magnitudinis a reliquis ita coercentur, ut invicem incumbant, vel si eodem aut diversis celeritatis gradibus moventur, ut motus suos invicem certa quadam ratione communicent, illa corpora invicem unita dicemus, et omnia simul unum corpus, sive individuum componere, quod a reliquis per hanc corporum unionem distinguitur. [in: P. 2. lem. 4., lem. 7., prop. 24., P. 4. prop. 39.]
ellauri158.html on line 513: ---- lem. 4. Si corporis sive individui, quod ex pluribus corporibus componitur, quaedam corpora segregentur, et simul totidem alia eiusdem naturae eorum loco succedant, retinebit individuum suam naturam, uti antea, absque ulla eius formae mutatione. [in: P. 2. lem. 5., prop. 24.]
ellauri158.html on line 547: -- postul. 5. Cum corporis humani pars fluida a corpore externo determinatur, ut in aliam mollem saepe impingat, eius planum mutat et veluti quaedam corporis externi impellentis vestigia eidem imprimit. [in: P. 2. prop. 17. coroll., P. 3. postul. 2.]
ellauri158.html on line 555: P. 2. prop. 14. Mens humana apta est ad plurima percipiendum, et eo aptior, quo eius corpus pluribus modis disponi potest. [in: P. 3. prop. 11., P. 4. prop. 38.]
ellauri158.html on line 575: P. 2. prop. 17. Si humanum corpus affectum est modo, qui naturam corporis alicuius externi involvit, mens humana idem corpus externum ut actu existens, vel ut sibi praesens contemplabitur, donec corpus afficiatur affectu, qui eiusdem corporis existentiam vel praesentiam secludat. [in: P. 2. prop. 17. coroll., P. 2. prop. 19., prop. 44. schol., prop. 47., P. 3. prop. 11. schol., prop. 12., prop. 13., prop. 18., prop. 18. schol. 1., prop. 19., prop. 25., prop. 28., prop. 56., P. 4. prop. 1. schol., prop. 9., P. 5. prop. 7.]
ellauri158.html on line 631: -- P. 2. prop. 26. coroll. Quatenus mens humana corpus externum imaginatur, eatenus adaequatam eius cognitionem non habet.
ellauri158.html on line 710: P. 2. prop. 39. Id quod corpori humano et quibusdam corporibus externis, a quibus corpus humanum affici solet, commune est, et proprium, quodque in cuiuscumque horum parte aeque ac in toto est, eius etiam idea erit in mente adaequata. [in: P. 2. prop. 40. schol. 2.]
ellauri158.html on line 711: -- P. 2. prop. 39. coroll. Hinc sequitur, quod mens eo aptior est ad plura adaequate percipiendum, quo eius corpus plura habet cum aliis corporibus communia. [in: P. 2. prop. 40. schol. 2.]
ellauri158.html on line 764: P. 3. postul. 1. Corpus humanum potest multis affici modis, quibus ipsius agendi potentia augetur vel minuitur, et etiam aliis, qui eiusdem agendi potentiam nec majorem nec minorem reddunt. [in: P. 3. prop. 12., prop. 15.]
ellauri158.html on line 781: P. 3. prop. 11. Quicquid corporis nostri agendi potentiam auget vel minuit, iuvat vel coercet, eiusdem rei idea mentis nostrae cogitandi potentiam auget vel minuit, iuvat vel coercet. [in: P. 3. prop. 12., prop. 34., prop. 57., prop. 59., P. 4. prop. 41., prop. 42.]
ellauri158.html on line 802: P. 3. prop. 23. Qui id quod odio habet tristitia affectum imaginatur, laetabitur; si contra idem laetitia affectum esse imaginetur, contristabitur; et uterque hic affectus maior aut minor erit, prout eius contrarius maior aut minor est in eo, quod odio habet. [in: P. 3. prop. 26., prop. 27., prop. 27. coroll. 2., prop. 35., prop. 38.]
ellauri158.html on line 851: P. 3. prop. 46. Si quis ab aliquo cuiusdam classis, sive nationis a sua diversae, laetitia vel tristitia affectus fuerit, concomitante eius idea sub nomine universali classis vel nationis tanquam causa, is non tantum illum, sed omnes eiusdem classis vel nationis amabit vel odio habebit.
ellauri158.html on line 881: P. 3. gener. aff. defin. Affectus, qui animi pathema dicitur, est confusa idea, qua mens maiorem vel minorem sui corporis vel alicuius eius partis existendi vim, quam antea, affirmat, et qua data ipsa mens ad hoc potius, quam ad illud cogitandum determinatur. [in: P. 4. prop. 7., prop. 7. coroll., prop. 8., prop. 9., prop. 14., P. 5. prop. 3., prop. 4. coroll., prop. 17., prop. 34., prop. 40. coroll.]
ellauri158.html on line 932: P. 3. aff. defin. 1. Cupiditas est ipsa hominis essentia, quatenus ex data quacumque eius affectione determinata concipitur ad aliquid agendum. [in: P. 4. prop. 15., prop. 18., prop. 19., prop. 21., prop. 37., prop. 59., prop. 61., P. 5. prop. 26., prop. 28.]
ellauri158.html on line 963: P. 3. aff. defin. 32. Desiderium est cupiditas sive appetitus re aliqua potiundi, quae eiusdem rei memoria fovetur, et simul aliarum rerum memoria, quae eiusdem rei appetendae existentiam secludunt, coercetur.
ellauri158.html on line 972: P. 3. aff. defin. 40. Audacia est cupiditas, qua aliquis incitatur ad aliquid agendum cum periculo, quod eius aequales subire metuunt. [in: P. 4. prop. 69.]
ellauri158.html on line 973: P. 3. aff. defin. 41. Pusillanimitas dicitur de eo, cuius cupiditas coercetur timore periculi, quod eius aequales subire audent. [in: P. 4. prop. 69.]
ellauri158.html on line 990: P. 4. defin. 5. Per contrarios affectus intelligam eos, qui hominem in diversum trahunt, quamvis eiusdem sint generis, ut luxuries et avaritia, quae amoris sunt species; nec natura, sed per accidens sunt contrarii.
ellauri158.html on line 1003: P. 4. prop. 5. Vis et incrementum cuiuscumque passionis, eiusque in existendo perseverantia non definitur potentia, qua nos in existendo perseverare conamur, sed causae externae potentia cum nostra comparata. [in: P. 4. prop. 6., prop. 7., prop. 15., prop. 43., prop. 69., P. 5. prop. 8., prop. 20. schol.]
ellauri158.html on line 1007: P. 4. prop. 8. Cognitio boni et mali nihil aliud est, quam laetitiae vel tristitiae affectus, quatenus eius sumus conscii. [in: P. 4. prop. 14., prop. 15., prop. 19., prop. 29., prop. 30., prop. 63. coroll., prop. 64.]
ellauri158.html on line 1012: P. 4. prop. 10. Erga rem futuramm, quam cito affuturam imaginamur, intensius afficimur quam si eius existendi tempus longius a praesenti distare imaginaremur; et memoria rei, quam non diu praeteriisse imaginamur, intensius etiam afficimur, quam si eandem diu praeteriisse imaginaremur. [in: P. 4. prop. 12. coroll.]
ellauri158.html on line 1127: P. 4. prop. 67. Homo liber de nulla re minus, quam de morte cogitat, et eius sapientia non mortis, sed vitae meditatio est.
ellauri158.html on line 1150: P. 5. axiom. 2. Effectus potentia definitur potentia ipsius causae, quatenus eius essentia per ipsius causae essentiam explicatur vel definitur. [in: P. 5. prop. 8. schol.]
ellauri158.html on line 1154: P. 5. prop. 3. Affectus, qui passio est, desinit esse passio, simulatque eius claram et distinctam formamus ideam. [in: P. 5. prop. 18. schol., prop. 20. schol.]
ellauri158.html on line 1187: P. 5. prop. 23. Mens humana non potest cum corpore absolute destrui, sed eius aliquid remanet quod aeternum est. [in: P. 5. prop. 29., prop. 31., prop. 38., prop. 40. coroll.]
ellauri263.html on line 312: Following the Bar Kokhba revolt, Roman commander Quintus Tineius Rufus plowed the site of the Temple in Jerusalem and the surrounding area, in 135 CE.
ellauri282.html on line 374: »Orémus. Deus, qui ad maiórem tui nóminis glóriam propagándam, novo per beátum Ignátium subsídio militántem Ecclésiam roborásti: concéde; ut, eius auxílio et imitatióne certántes in terris, coronári cum ipso mereámur in cœlis.»

ellauri333.html on line 98: Seleucus multa in Oriente post divisionem inter socios regni Macedonici bella gessit. Principio Babyloniam cepit; inde auctis ex victoria viribus Bactrianos expugnavit. Transitum deinde in Indiam fecit, quae post mortem Alexandra, veluti a cervicibus iugo servitutis excusso, praefectos eius occiderat. Auctor libertatis Sandrocottus fuerat, sed titulum libertatis post victoriam in servitutem verterat ; siquidem occupato regno populum, quem ab externa dominatione vindicaverat, ipse servitio premebat. Fuit de humili quidem genere natus, sed ad regni potestatem maiestate numinis inpulsus. Quippe cum procacitate sua Nandrum regem offendisset, interfici a rege iussus salutem pedum celeritate quaesierat Ex qua fatigatione cum somno captus iaceret, leo ingentis formae ad dormientem accessit sudoremque profluentem lingua ei detersit expergefactumque blande reliquit. Hoc prodigio primum ad spem regni inpulsus contractis latronibus Indos ad novitatem regni sollicitavit. Molienti deinde bellum adversus praefectos Alexandri elephantus ferus infinitae magnitudinis ultra se obtulit et veluti domita mansuetudine eum tergo excepit duxque belli et proeliator insignis fuit. Sic adquisito regno Sandrocottus ea tempestate, qua Seleucus futurae magnitudinis fundamenta iaciebat, Indiam possidebat, cum quo facta pactione Seleucus conpositisque in Oriente rebus in bellum Antigoni descendit.
ellauri370.html on line 291: Tilat Pileser, Nebukadnessar, Haman, Antiokhos Epifanes, Pompeius, Vespasianus, Titus, Hadrianus, Torquemada (ex-jew), Adolf Hitler (ditto?) siinä nippu näpeimpiä vainolaisia.
ellauri370.html on line 294: Juudean sotaretkeä. Makkabealaiset oli juutalainen pappis- ja hallitsijasuku, jonka jäsenet hallitsivat Juudeaa noin vuosina 165–37 eaa. Suku kapinoi seleukideja vastaan niin sanotun makkabilaiskapinan aikana. Nähtävästii simoniitat oli näitä samoja makkabealaisia? Juu niin se oli. Hyrkanos II oli juutalaisten ylipappi vuosina 79 eaa. – 40 eaa. Hänen vanhempansa olivat makkabealaisten hallitsijasuvun kuningas Aleksanteri Jannaios ja Salome Aleksandra. Isän kuoleman jälkeen hallitsijana Aleksandra nimitti Hyrkanoksen seuraajakseen. Hyrkanos ehti hallita vain lyhyen ajan ennen kuin hänen veljensä Aristobulos II kaappasi vallan. Herodes Suuren isä Antipatros liittoutui Hyrkanoksen kanssa, ja vuonna 63 eaa. Rooman suuri sotapäällikkö Pompeius päätti myös tukea Hyrkanosta tämän veljeä vastaan. Antipater ja Pompeius pitivät kummatkin Hyrkanosta heikkona hallitsijana, ja uskoivat että häntä olisi helpompi käyttää hyväksi kun Aristobulosta. Roomalaisten avustuksella Aristobulos syrjäytettiin ja Juudea liitettiin Rooman valtakuntaan. Hyrkanosta ei kuitenkaan nimitetty Juudean kuninkaaksi, vaan hän sai tyytyä ylimmän papin virkaan. Julius Caesar nimitti Hyrkanoksen Juudean etnarkiksi, mutta todellinen valta oli Antipaterin käsissä. Vuonna 40 eaa. Aristobuloksen poika Antigonos syrjäytti Hyrkanoksen parthialaisten avustuksella. Antigonos julistettiin Juudean kuninkaaksi ja ylimmäksi papiksi. Antigonos haukkasi Hyrkanokselta korvat, jotta tämä ei voisi tulevaisuudessa päästä kuninkaaksi tai papiksi. Hyrkanos vietiin vangiksi Babyloniin, mutta hänet päästettiin palaamaan Jerusalemiin sen jälkeen kun Herodes oli päässyt Juudean kuninkaaksi. Herodes ei kuitenkaan luottanut Hyrkanokseen, vaan antoi surmata tämän.
ellauri372.html on line 70: Jotkut uhrit tuotiin myös elävinä Sullalle ja mestattiin virallisesti kirveellä, kuten vangittujen barbaareiden kohdalla. Sulla oli itse suorittanut tällaisia ​​teloituksia Aasiassa kapinallisille efesolaisille; samoin Pompeius tappoi henkilökohtaisesti useita marianistijohtajia Asculumissa ja jopa kielletyn entisen konsulin Gnaeus Papirius Carbon. Teloituspaikka oli lähellä Servilius Lacusta, Foorumin suihkulähdettä, jossa myös irtopäitä oli esillä. Joskus päättömät ruumiit silvottiin, sitten raahattiin koukulla ja heitettiin Tiber -jokeen. Yksi aktiivisimmista kiellon toteuttajista, Ciceron kollega Catilina, aiheutti tunnetusti hirvittäviä silpouksia Gratidianukselle. Pään mestauksen ja silpomisen päätavoite
ellauri372.html on line 271: Vuonna 63 eKr. voiton jälkeen kolmannessa Mithridatisessa sodassa Pompeius Suuri puuttui sisällissotaan Hasmonean kuningaskunnassa Hyrcanus II:n ja Aristobulus II:n välillä, valloitti Juudean ja nimitti Hyrcanuksen ylipapiksi. Hyrcanuksen aikana todellinen valta oli hänen pääministerillään Antipater Idumealaisella. Vuonna 49 eKr. Antipater sai Hyrcanuksen asettumaan Julius Caesarin puolelle Caesarin sisällissodan aikana. Voittonsa jälkeen Caesar myönsi Hyrcanukselle etnarkin tittelin ja Antipaterille epitropoksen (tai prokuraattorin). Muutamaa vuotta myöhemmin Antipater nimitti poikansa Fasaelin ja Herodeksen sotilaskuvernööriksi Jerusalemiin ja Galileaan. Julius Caesarin murhaa seuranneen Rooman sisällissodan jälkeen Hyrcanuksesta ja Antipaterista tuli Mark Antonymuksen asiakkaita, joka hallitsi nykyään itä-Roomaa.
ellauri372.html on line 275: Mithridates laajensi valtakuntaansa ympäri Mustanmeren rantoja, ja hän ajautui kolmesti sotaan Rooman valtakuntaa vastaan. Ensimmäisessä sodassa (89 eaa.–85 eaa.) hän valtasi suuren osan Vähää-Aasiaa ja Rooman valtakunnalle kuuluneet osat, jolloin armenialaisten sanotaan nirhanneen 80 000 roomalaista, vai oliko se 100K, kuten sanoo Oswald Spengler kirjassa Länsimaiden perikato. Se oli varsinainen pogromi, sillä roomalaiset kauppiaat olivat siihen aikaan ikäänkö Vähän-Aasian juutalaisia. Mithridates valtasi myös Kreikan, mutta konsuli Sulla kukisti hänen joukkonsa vuonna 85 eaa., ja Mithridateen oli luovuttava valloituksistaan. Toinen sota (83 eaa.–81 eaa.) oli suppeampi laajuudeltaan. Kolmannessa sodassa (73 eaa.–63 eaa.) roomalaiset sotapäälliköt Lucullus ja Pompeius kukistivat Mithridateen perusteellisesti. Mithridates surmasi tai surmautti itsensä jouduttuaan poikansa Farnakes II:n syrjäyttämäksi.
ellauri372.html on line 287: Herodes oli pystyttänyt teltan temppelin pohjoispuolelle, lähellä satulaa, joka mahdollisti pääsyn kaupungin muureille, samaan paikkaan, jonka Pompeius valitsi 26 vuotta aiemmin. Josefuksen mukaan Herodeksella oli 30 000 miestä komennossaan, vaikka nykyajan arvion mukaan määrä on noin puolet siitä. Näitä vahvistivat useat roomalaiset legioonat, 6 000 ratsuväkeä ja syyrialaisia ​​apujoukkoja, jotka Antonius lähetti ja johti Gaius Sosius. Kevään tullessa Herodes aloitti piirityksensä tarmokkaasti. Hänen insinöörinsä noudattivat roomalaisia ​​käytäntöjä, pystyttivät muurin ja vartiotorneja, kaatoivat kaupunkia ympäröivät puut ja käyttivät piirityskoneita ja tykistöä. Piirretyt kärsivät elintarvikkeiden puutteesta, jota pahensi sapattivuoden aiheuttama nälänhätä, mutta he pystyivät silti puolustamaan tehokkaasti. He hyökkäsivät muureilta väijyttäen piirittävät joukot ja estäen Herodeksen yrityksiä nostaa valleita, ja taistelivat roomalaisten pyrkimyksiä miinoittaa muurien alta vastakaivostoiminnalla kuin Gazassa.
ellauri372.html on line 295: Herodeksen Jerusalemin piiritys on saattanut inspiroida Salomon 17. psalmia, joka on varhaisin teksti, joka ilmaisee Daavidin messiaan odotuksen. Psalmin ensimmäinen osa tuomitsee laittomat juutalaiset syntiset, jotka olivat kaapanneet valtaistuimen Daavidin liiton, Jumalan lupauksen perustaa Daavidin dynastian Israelin ikuisiksi hallitsijoiksi, vastaisesti. Sitten vieras hallitsija kaataa nämä syntiset ja heidän sukunsa sammuu. Stipendiaatit ovat sittemmin tunnistaneet syntiset Hasmonean dynastiaxi, ja ulkomaalainen hallitsija on perinteisesti tunnistettu Pompeius Suureksi. Vaihtoehtoinen tulkinta, kun todetaan, että Pompeius ei itse asiassa tappanut viimeistä Hasmonealaista, vaan pikemminkin palautti heidän hallintonsa, viittaa siihen, että Psalmin 17 tapahtumat kuvaavat Herodesta, hänen valloitustaan ​​Jerusalemissa ja sitä seuraavaa Hasmonean linjan hävittämistä. Herodes käy ulkomaalaisesta koska hän on puolikuivuri.
ellauri372.html on line 332: Pompeius Suuri oli avainpelaaja Rooman tasavallan myrskyisillä viimeisillä vuosilla, ja hänen elämänsä oli sotilaallisten voittojen ja poliittisten liittoutumien pyörretuuli. Kuitenkin hänen traaginen loppunsa Egyptissä sinetöi hänen kohtalonsa ja korosti antiikin Rooman vallan ja uskollisuuden julmaa todellisuutta.
ellauri372.html on line 334: Caesar saavutti varhaisia ​​voittoja myöhemmässä sisällissodassa kukistamalla Pompeuksen armeijan Italiassa ja Espanjassa, mutta myöhemmin hänet pakotettiin vetäytymään Kreikkaan. Elokuussa 48 eaa. Pompeuksen ollessa takaa-ajossa Caesar pysähtyi Pharsaloksen lähelle ja perusti leirin strategiseen paikkaan. Kun Pompeiuksen senaattorijoukot joutuivat Caesarin pienempään armeijaan, ne tuhottiin kokonaan ja Pompeius pakeni Egyptiin.
ellauri372.html on line 341: Tappionsa jälkeen Pharsaloksen taistelussa 9. elokuuta 48 eaa. Pompeius Suuri joutui vakavaan tilanteeseen. Hänen kerran mahtava armeijansa särkyi, ja hän huomasi olevansa häviäjien puolella konfliktissa, joka ratkaisee Rooman tasavallan kohtalon. Kun enää pari muuta vaihtoehtoa oli jäljellä, Pompeius teki kohtalokkaan päätöksen paeta taistelukentältä ja etsiä turvaa muualta. Pompeyn usean välilaskun lento vei hänet ensin Lesboksen saarelle, missä hän tapasi vaimonsa Cornelian ja poikansa. Sieltä hän lensi Kilikian aurinkorannikolle nykypäivän Turkissa keräämään voimia. Hänen ponnisteluistaan ​​huolimatta hänen liittolaistensa uskollisuus ja hänen joukkojensa julmuus heikkenivät nopeasti uutisten Caesarin voitosta levitessä.
ellauri372.html on line 343: Pompeius pyrki epätoivoisesti turvallisuudesta ja tuesta Egyptiin, valtakuntaan, joka ei ole vielä täysin Rooman hallinnassa ja jota hallitsi nuori farao Ptolemaios XIII ja hänen kaunis sisarensa Kleopatra VII. Pompeius toivoi, että egyptiläinen tuomioistuin, johon hänellä oli aikaisemmat diplomaattiset suhteet, tarjoaisi hänelle turvapaikan ja apua hänen taistelussaan Caesaria vastaan.
ellauri372.html on line 345: Pompeius toivoi, että kuningas Ptolemaios, hänen entinen asiakkaansa, auttaisi häntä, mutta Egyptin kuningas pelkäsi loukata voittoisaa keisaria. Syyskuun 28. päivänä Pompeius kutsuttiin jättämään alukset ja tulemaan maihin Pelusiumissa. Kun hän valmistautui astumaan Egyptin maaperälle, Ptolemaioksen upseeri löi hänet petollisesti ja tappoi.
ellauri372.html on line 351: Jerusalemin piiritys (63 eKr.) tapahtui Pompeius Suuren idän kampanjoiden aikana, pian hänen onnistuneen kolmannen Mithridaattisen sodan päättymisen jälkeen. Pompeius oli pyydetty puuttumaan Hasmonean kuningaskunnan valtaistuimen perintöä koskevaan kiistaan, joka muuttui sodaksi Hyrkanus II:n ja Aristobulus II:n välillä. Hänen Jerusalemin valloitus merkitsi kuitenkin juutalaisten itsenäisyyden loppua ja Juudean liittämistä Rooman tasavallan (oikeammin putinistanin) asiakaskuntaan.
ellauri372.html on line 354:

Kuinka Pompeius Suuri kuoli