ellauri100.html on line 154: Amerikkalaiset liitti Kletzmerin tarinaan tämmösen kehitysbiologisen aspektin, että ruipelot, muskelimasat ja läskit tulee alkionkehityxen eri kierroxista: iho/hermot (ekto), muskelit (meso) ja sisäelimet (endo). Ruma-kategoria pudotettiin pois, ne on vaan epäonnistuneita sikiöitä.
ellauri112.html on line 147: Nyt on Collinin mielestä uudemman biologisen tutkimuksen tulos epäämättömästi se, että darwinismi, olemassaolon taistelua kehityksen tekijänä tehostaessaan, on ehdottomasti yksipuolinen.
ellauri112.html on line 153: Monet myöhemmät tutkijat ovat vieläkin enemmän vähentäneet olemassaolon taistelun merkitystä luonnossa. Niin esim. tunnettu ruhtinas Krapotkin eräässä teoksessa, jossa hän osoittaa, miten lukuisain eläinten pääpyrkimyksenä näyttää olevan välttää kilpailua. Luonnollinen valinta, sanoo hän, ei suinkaan vaikuta siten, että se synnyttäisi tungosta saman lajin yksilöiden kesken (kuten sen Darwinin mukaan täytyisi tehdä). Luonnollinen valinta suosii niitä eläin- ja ihmisryhmiä, jotka parhaiten osaavat välttää kilpailua. Esimerkkejä tarjoavat muuttolinnut, talvella nukkuvat imettäväiset, suunnattomia matkoja vaeltavat puhvelilaumat--kaikki koettavat, mikä milläkin tavoin, välttää ruuan vähyyttä ja siitä johtuvaa kilpailua; ja toiset ryhtyvät valtaviin ponnistuksiin saadakseen koko laumalle riittävän ravinnon. Krapotkinin mukaan luonnon antama opetus onkin: Välttäkää kilpailua, käykää liittoon keskenäiseksi avuksi! Sen on primitiivinen ihminen tehnyt. Ja se on syynä siihen, että ihminen on niin pitkällä kuin hän on. Myös uusimman biologisen tutkimuksen kesken ovat ne yksinkertaiset periaatteet, joiden kautta Darwin uskoi voivansa selittää kehityksen, siis ennen muuta »olemassaolon taistelu» paljon menettäneet tenhovoimastaan. Etevä englantilainen biologi prof. Bateson lausui Darwinin satavuotisjuhlan johdosta, että siitä huolimatta että olemme varmasti vakuutettuja kehitysopin totuudesta, täytyy lajien synnyn ja kehityksen syyt katsoa toistaiseksi tuntemattomiksi. Samaa mieltä ovat monet muut ensi luokan tutkijat, erityisesti tanskalainen prof. Johannsen, yksi uuden perinnöllisyystutkimuksen ensimäisistä auktoriteeteista. Tietysti ei »olemassaolon taistelun» tosiasiallisuutta voida kieltää. Mutta kehitykseen nähden rajoittunee sen merkitys pelkästään siihen, että se karsii pois elämänkyvyttömät oliot. Sen sijaan on siinä vaikea nähdä mitään suoranaisesti edistystä aikaansaavaa momenttia. Onhan sota hirvittävää voiman haaskausta, eihän tungos riittämättömästi varustetun elämän pöydän ympärillä voi aikaansaada muuta kuin tavatonta sen saman energian, sen positiivisen työn tuhlausta, joka toisessa tapauksessa, runsaan ravinnon ja ulkonaisen rauhan vallitessa, voitaisiin käyttää suvun edistymiseksi. Yllämainittu prof. Johannsen lausuukin: »Me löydämme suurimman määrän uusia elämäntyyppejä siellä, missä on parhaat mahdollisuudet levenemiseen ja runsaaseen ravintoon», toisin sanoin siellä, missä on pienin kilpailu. On siis kieltämätön tosiseikka, että uuden elämän-tieteen käsitys elävän luonnon tilasta ja varsinkin edistyksen edellytyksistä on tullut huomattavasti valoisammaksi. Niin epäselvää kuin kaikki vielä onkin, on Collin sitä mieltä, että saman sijan, minkä Darwin kehitysopillisessa teoriassaan antoi »olemassaolon taistelulle», tulee uudessa teoriassamme saamaan energian kasaaminen runsaan ravinnon vallitessa, jolloin jollakin meille toistaiseksi tuntemattomalla tavalla uudet edistyksensuuntaiset elimet syntyvät.
ellauri299.html on line 198: Mediaraporteissa korostettiin yleisesti, että kohdunsisäiselle halkeamalle altistuneet vauvat eivät koskaan kehittyisi normaalisti. Lasten kerrottiin olevan väistämättä fyysisesti ja henkisesti vammaisia koko elämänsä ajan. Vauvat, jotka olivat alttiina kohdunsisäiselle halkeamalle, kirjattiin tuomituiksi vakavasti vammautumaan, ja monet hylättiin sairaaloihin. Heidän odotettiin olevan kykenemättömiä muodostamaan normaaleja sosiaalisia siteitä. Asiantuntijat ennakoivat syntyneiden rikollisten "biologisen alaluokan" kehittymistä, joka saalistaisi muun väestön. Rikollisuuden ennustettiin nousevan, kun halkeille altistuneiden vauvojen sukupolvi kasvoi (sen sijaan ne laskivat). Lasten ennustettiin olevan vaikeasti lohduttavia, ärtyneitä ja yliaktiivisia, mikä rasittaa koulujärjestelmää. Charles Krauthammer, The Washington Postin kolumnisti kirjoitti vuonna 1989, "perilliset elävät tietyn kärsimyksen, todennäköisen poikkeaman, pysyvän alemmuuden elämää." Bostonin yliopiston tuolloinen presidentti John Silber sanoi: "Crack-vauvat... eivät koskaan saavuta sellaista älyllistä kehitystä, jolla heillä olisi tietoisuus Jumalasta." Nämä väitteet biologisesta alemmuudesta soittivat helposti olemassa oleviin luokka- ja rodullisiin ennakkoluuloihin. Raportointi oli usein sensaatiomaista, suosi hirveimpiä ennusteita ja sulki pois skeptikot.
ellauri326.html on line 581: Kansat, säädyt ja eri yhteiskuntaluokat eivät voi pitkiä aikoja elää yhdessä kiusaamatta ja häiritsemättä toisiaan, kunnes kaikki tuntuu sietämättömältä. Mutta ne voivat elää vuosisatoja joko ilman minkäänlaista kanssakäymistä mikä olisi mahdollista vain niin kauan, kun maailma on tarpeeksi tilava niille, tai sit taistelussa keskenään, taistelussa elämästä ja kuolemasta. Biologisille ih- misyksilöille, kuten roduille, kansoille tai yhteiskuntaluokille, ainoa luonnollinen tie homogeeniseen ja häiriintymättömään autuuteen on tehdä tilaa ainoastaan itselleen ja hävittää muita. Tämän ihmissuku on laiminlyönyt tehdä aikanaan. Nyt se on jo myöhäistä. Olemme hankkineet aivan liian paljon opinkappaleita ja sopimuksia, joilla suojelemme muita, sen sijaan, että olisimme vapautuneet muista. Olemme asettaneet moraalisen lain biologisen lain yläpuolelle ja siten järkyttäneet kaiken yhteisyyden suurta, luonnollista edellytystä: että ainoastaan hyvin pikkuinen yhteiskunta jossain puskissa voi tulla onnelliseksi. Tämän saavutettavissa olevan onnen me olemme uhranneet suurelle, mutta mahdottomalle unelmalle: luoda yksi ihmiskunta ja yhteiskuntajärjestys kaikille kansoille ja sivistystasoille. Se on ollut suurenmoista typeryyttä.
xxx/ellauri139.html on line 1041: Hégésippe Moreau ( ranskalainen Pierre-Jacques Roulliot ; 8. huhtikuuta 1810-20 . joulukuuta 1838) oli ranskalainen lyyrinen runoilija . Syntymästään lähtien häntä kutsuttiin biologisen isänsä (Moreau) sukunimellä ja hän otti salanimen Hégésippe, kun hän aloitti runojen julkaisemisen vuonna 1829. Ranskan romantikkojen ja 1800 -luvun yleisön mielikuvituksessa Hégésippe Moreaun vaikeudet elämä ja hänen ennenaikainen kuolemansa tekivät hänestä romanttisen vastineen aikaisemmille runoilijoille Thomas Chattertonille , Nicolas Joseph Laurent Gilbertille ja Jacques Clinchamps de Malfilâtrelle . Tämä romanttinen myytti vahvistui julkaisemalla hänen täydelliset teoksensa yhdessä Gilbertin teosten ja luettelon runoilijoista, jotka kuolivat nälkään vuonna 1856; hänen teostensa 1860-painos sisälsi Sainte-Beuve'n tärkeän elämäkertaisen esipuheen.
6